perjantai 30. tammikuuta 2015

Painajainen

Jos tää kaikki oliskin vaan pelkkää pahaa unta, loputonta painajaista, josta kohta herään? Tää ei voi olla meijän elämä, ei meille vaan voi tapahtua tällasta. Tää on yks vitun huano vitsi.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Välinpitämättömyys

Yöllisten itkupostausten kirjoittaja täällä taas hei. Melkein käy sääliksi itseäni, oon melkein joka postauksen kirjottanu yöttöminä öinä, omaa surkeeta kohtaloani murehtien. Ja tämä postaus ei oo poikkeus. Edelleen se mieskin tossa vieressä kuorsaa.

Tosiaan soittelin perjantaina Naikkarille ja ilmottauduin toiseen inssiin. Tiistaina 27. pvä alkaa pistokset, Gonal-f määrällä 62,5 ja niin jatketaan sunnuntaihin. Maanantaina 2.2. ultra. Ensimmäinen kerta, kun en omaa minkäänlaisia odotuksia tulevaa kiertoa kohtaan. Välinpitämättömyys voisi kuvailla tunteitani parhaiten. Laskeskelin vielä, että jos kierto menee samaa 31 päivän rataa niin kuin aikasemmissa hoitokierroissa, tulisi ovis osumaan viikonlopulle. Tän kierron oon siis jo valmiiks heittäny paskakoppaan, en edes ymmärrä miks tälläseen kiertoon lähdettiin. En aio testailla ovista, en kuunnella kroppaani enkä surra. Koska tiedän jo lopputuloksen. Rahan ja ajan haaskausta.

Viime aikoina on pelottanut ajatus siitä, että munasoluissani on jotain vikaa. Tai että kromosomimme ei sovi yhteen. Koska joku tässä mättää 6-0, monta täydellistä ovista eikä yhtään tärppiä. Jos ivf-jono on Naikkarilla tän kierron päätteeks 6 kuukautta, aiomme mennä yksityiselle. Olen todella kärsimätön luonne ja tuo 6 kuukautta tappaisi minut. Tai loputkin minusta. Mieheni aina sättiikin minua, että olen liian kärsimätön. Kohta 2 vuotta yritystä takana, kenellä vitulla on tässä vaiheessa vielä kärsivällisyyttä jäljellä. Visa vinkumaan siis, mars!

maanantai 19. tammikuuta 2015

Oodi miehelleni

Viime päivät on menny hyvin. En ole juurikaan miettinyt lapsettomuutta tai jos olen, niin olemme vääntäneet mieheni kanssa siitä vitsiä. Välillä havahdun todellisuuteen, miten olenkaan saanut noin ihanan miehen. Hän saa minut nauramaan milloin vaan ja mille vaan, jopa lapsettomuudellemme. Välillä ahdistuksen syvimmissä syövereissä olen miettinyt, että voisinko olla mieheni kanssa enää yhdessä, jos emme saisi lapsia ja syy olisi (niinkuin onkin) minussa. Aina ennen olen päätynyt vastaukseen "en voisi". Nyt huomaan vastaukseni olevan kääntymässä positiivisempaan suuntaan. Elämää ei ole, jos emme ole yhdessä. Ennen häntä en uskonut, että meille kaikille on olemassa sielunkumppani, "se oikea", mutta nyt tiedän sen olevan totta. Elän sitä totuutta, sitä hullua, pakahduttaa, ylitsevuotavaa, kuolenilmansinua -rakkautta, jota tapahtuu vaan surkeimmissa ja vihaamissani rakkauselokuvissa. Olen hänessä kiinnioleva iilimato ja hän minussa.

No, siirapit ja imelletyt perunalaatikot sikseen, elellään kp:ta 27 ja odotan Terolut -vuotoa alkavaksi ensi viikon loppupuolella. Saan (joudun) myös soitttaa Naikkarille  ja tiedustella seuraavan kierron inssin kulkua. Ei muuta kun kukkarot auki ja kohti uusia itkuja.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Toivo

Jos suruun voisi kuolla, tapahtuisiko se juuri tälläisellä hetkellä? Tälläistä ahdistusta ja surua on kestänyt yli viikon, ihme että pääsen edes sängystä ylös aamuisin. Näin viime yönä unta, että odotimme kaksosia, kahta tyttöä. Itkin unessa onnesta. Herätessäni itkin surusta.

Elämäni alkaa tuntua todella huonolta vitsiltä, miten voimme mieheni kanssa olla tässä tilanteessa? Mieheni myönsi tänään ettei pysty miettimään lapsettomuuttamme, se ahdistaa liikaa. Kysyin itku kurkussa, että onko hän varma  että haluaa olla kanssani loppuun saakka. "En elä täällä tehdäkseni lapsia. Elän täälä ollakseni sun kanssa." Ja hän lisäsi vielä, että kaikki on hyvin niin kauan, kun on vielä toivoa. Tuon lauseen jälkeen sieluni sai hetkeksi rauhan. Vielä on toivoa.

lauantai 3. tammikuuta 2015

Tyhjyys

Sekä mieli että kohtu ovat tyhjät. Mies kuorsaa vieressä enkä saa unta. Ja ainut asia, mitä pystyn ajattelemaan, on lapsettomuus ja täysin turha ja lisääntymiskyvytön kroppani. Miksi mieheni ei ikinä valvo öitään murehtien lapsettomuuttamme? Itse olen kuolemaisillani tähän suruun ja ahdistukseen. Miten mukava olisi joskus ajatella jotain muuta ja haaveilla, mitä ihanaa tulevaisuus tuo tullessaan. Tällä hetkellä miettiessäni tulevaisuutta, en nää siellä mitään jatkuvuutta, jollemme saa lapsia. Karua mutta totta. Alkuviikolla minulla oli soittoaika Naikkarilta, siellä sanottiin inseminaatiota kokeiltavan vielä kerran, jonks jälkeen tervemenoa ivf-jonoon. Soitto aiheutti valtavan kriisin; olemme saapuneet viimeiselle etapille, viimeinen hoitokeino saada oma lapsi. Pessismisti on todellakin saanut taas vastinetta rahoilleen. Tästä on mahtava jatkaa.