sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Hermostus

On pinna aika kireellä, pelottaa niin vietävästi, että tääkin kierto taas venyy. Viimeisen Teron otin keskiviikkona. Vuotoa ei havaittavissa. Tunnen stressitasoni nousevan salakavalasti, jos mietin, että tässä pitäis vielä yli viikko odotella. Ivf on tarjottimella jo oven takana, MUTTA EI.
Pari kiertoo sittenhän mulle tapahtu sama homma, Teroista huolimatta kierto venyi melkein 40 päivän mittaiseksi. Ei kai oo sama homma taas edessä? En jaksaisi. Oon jo valmistautunu lääkkeitä myöden tulevaan ivf:ään.

Yön pimeinä tunteina mielessäni kävi hullu ajatus: mitä jos ovuloinkin spontaanisti, mutta kiertoni on sen verran keskiarvokiertoa pidempi, että tuo kp 15 aloitettava Terolut-kuuri sekoittaa sen? Ja siksi siis vuotokaan ei ala heti Terojen jälkeen niinkuin ennen. Hmm.. se olis kyllä maailman oudoin lause. Ovuloin normaalisti. Luomukierto. Hah, naurattaa. Eikä se meidän kohdalla mikään luomukierto kylläkään olisi, melkoiset lääkejämät kropassa varmasti vuoden hoitojen jälkeen :D

Onko kellään kokemuksia siitä, miksi vuoto ei ala keltarauhaskuurin jälkeen? Apua kaipailen kipeästi.

torstai 28. toukokuuta 2015

Lääkekatto

Olen toipunut eilisestä raha-ahdistuksesta ja tajusin, että huomenna koittaa jopa jotain hienoa: lääkekatto tulee täyteen. Se on kyllä yksi pieni, tai oikeastaan melko suurikin, valonsäde tähän paskakasaan. Kyllä mieltä lämmitti, kun tämäkin mutrusuu sai pitkästä aikaa aihetta hymyyn.

Huomenna olisi siis tarkoitus hakea Gonal-f:ää ja Orgalutrania. Jälkimmäinen onkin minulle aivan uusi lääke, mutta eiköhän senkin pistäminen rutiinilla mene. Taidamme saada jopa huomisista lääkeostoksista Kelalta rahaa takaisin. Gonal-f:ää pistän siis kp 2 alkaen 150 yksikköä/pvä. Onko muiden annokset olleet tätä suuruusluokkaa vai suuntaan tai toiseen? Olen vielä melko ymmälläni tästä ivf-hoidosta. Hymyilytti toissapäivänä läkkeitä lähiapteekkiin tilatessani, että yllätyksekseni niitä oli siellä. Edellisiin insseihin Gonal-f tarvitsi aina tilata lähiapteekkiini oikeassa koossa. Ehkä lapsettomia on sittenkin enemmän, mitä kuvittelen.

Huomenna laitan siis Visan vinkumaan apteekissa viimeistä kertaa tänä vuonna. Juhlan paikka.


keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Maanpäällinen (raha)helvetti

Juuri kun ajatteli, ettei asiat voi olla enää huonommin.

Elämme tilanteessa, joka muistuttaa helvettiä maan päällä, okei? Itkua, surua, epätoivoa..

No, se ei riitä. Tänään olemme miettineet tämän kaiken riemun rahoittamista. Mistä rahat, ja ennen kaikkea: mistä ne lainatut rahat maksetaan takaisin? Kiristää hermoja, parisuhdetta, kukkaroa..

Eikö tää paska jo riittäis?

tiistai 26. toukokuuta 2015

Voiko lapsettomuuden unohtaa?

Tänään koin sen. Täydellisen onnellisuuden tunteen. Heräsin aamulla pirteänä, hymyilin ja mietin innoissani tulevaa päivää, joka sisältäisi kaikkea mukavaa. Olin niin onnellinen, mikään ei painanut minua.

Sitten muistin sen. Se iski tajuntaani lujempaa kuin mikään muu aiemmin. 

Unohdin olevani lapseton. 

Unohdin sen valtavan möykyn sisältäni. Vaikka se painaa sieluani ja kehoani kaikkialla, unohdin sen. Hymyni valahti viemäriin.

Kostaakseni maailmalle, kävin mieheni kanssa kirpputorilla ja pyörin naama peruslukemilla hyllyjen välissä, huolimatta kymmenistä (valehtelematta) näkemistäni pikkuvauvoista ja raskausmahoista. Ostin pienen valko-ruskean käpyprinttisen bodyn. Vielä minäkin näytän ja aion olla onnellinen.

maanantai 25. toukokuuta 2015

Universaalius

Valvoimme eilen miehen kanssa yömyöhään ja istuimme parvekkeella. Keskustelu kääntyi lapsettomuuteemme ja sen herättämiin tunteisiin. Mies myönsi, ettei välillä ehkä tue minua tarpeeksi. Mutta siihenkin on syy; hän ei pysty hyväksymään totuutta. Sitä, että olemme lapsettomia. Ymmärsin häntä, olenhan itsekin yrittänyt taistella totuutta vastaan. Vaikein pala tässä itse asiassa onkin ollut laspettomuuden hyväksyminen. Kyynelhanat aukesi molemmilla viimeistään, kun mies totesi hiljaa: "Pakko se (lapsettomuus) on hyväksyä, koska me käydään läpi tätä maailman kamalinta asiaa."

Myöhemmin keskustelumme kääntyi tunteiden kokemiseen, ja siihen, että kaikki ihmiset maailmassa kokevat samoja tunteita. Pohdimme sitä, kuinka joka maassa monet kärsivät lapsettomuudesta, ja kuinka vaiettu asia se on. Muistan vuoden yrityksen jälkeen lukeneeni lapsettomuudesta faktatietoa netistä, ja siellä törmäsin listaan, minkälaisia tunteita lapsettomuudesta kärsivä saattaa kohdata. Suu ammollaan kuin tekstiä, koska tajusin kokeneeni KAIKKI nuo tunteet. Suru, häpeä, masennus, itsetuhoisuus... Myöhemmin olen teidän blogeissanne lukea samoista tunteista. Vaikka se on kammottavaa, se on myös lohduttavaa. En ole todellakaan yksin tämän asian kanssa. Siksi teidän muiden blogit ja kommentit ovat arvokkainta, mitä voin ikinä saada.

Kiitos <3

perjantai 22. toukokuuta 2015

Matelua

Eilinen blogin kirjoittaminen laukaisi minussa jotain. Jotain, mikä ei ehkä ole niin positiivista. Ahdistuksen. Ahdistaa ja masentaa. Olen ollut tänään todella kärttyinen ja mieskin on saanut osansa siitä. Otsassani näkyy pari uurretta siitä, että kulmani ovat olleet tänään melkoisessa kurtussa. Iltaa kohden onneksi alkaa jo vähän helpottaa. Tämä ahdistus nousi selvästi taas siitä, että tajusin olevani niin todella epätoivoisen säälittävän surullisen (epä)todellisen lapseton.

Aika tuntuu matelevan. Viimeisen viikon aikana luulin, että aika menee nopeasti. Tänään olen tajunnut, että aika ei ole mennyt lainkaan eteenpäin. Vieläkin poljen samassa kuopassa, emme vieläkään pääse aloittamaan ivf:ää. Tiedän sen koittavan mahdollisesti jo ensi viikolla, mutta en jaksa odottaa enää yhtään vitun päivää. Kuulin vähän aika sitten lauseen "onhan teillä vielä aikaa". Karvani nousivat pystyyn. On, mutta onko mielenterveyttä?

torstai 21. toukokuuta 2015

Hengähdyksiä

Täälä ollaan ja elossa edelleen. Pidin pienen blogihiljaisuuden puolivahingossa, oli vaan niin paljon kaikkea muuta tekemistä, että aikaa kirjoittamiselle ei meinannut millään löytyä. Olen kuitenkin sivusilmällä seurannut teidän muiden blogeja, ja tuntuu, että muillakin tuntuu olevan listallaan muutakin tekemistä kuin blogin kirjoittaminen. Pieni blogihiljaisuus tekee kenties välillä hyvää? 

Mielialani ovat olleet tasaiset tämän pienen hiljaisuuden aikana. En ole juurikaan siis ehtinyt miettiä lapsettomuuttamme. Mieheni totesi, että liekö kevään tullen hormonit jylläävän ja mielenikin on parempi. No.. tässä kropassa ei taida paljon hormoneja olla liikeellä :D mitä nyt hieman keltarauhashormonia, Tero nro 4 menossa :D mutta mieli on kyllä ollut hieman parempi viime aikoina. Tämä on nyt se parempi hetki elämää. Sitä ei voi koskaan tietää, koska seuraava masennuskausi tulee, veikkaan sen kuitenkin ajoittuvan ensimmäisen ivf:n aikoihin. Sitä odotellessa.

Eilinen todistaa aika vankasti sen, että mielialani on ollut parempi. Pystyin tekemään jotain sellasta, mitä "masennuskautena" saisi minut viiltämään ranteeni auki. Hain sukulaistytölle lahjaksi pari mekkoa. Ihania pieniä mekkoja erilaisin printein. Valitsin ja ihailin vaatteita, tein sen sydämelläni. Rakastin sitä. Tekisin sen vielä tänäänkin uudestaan, huomisesta en voi luvata.

Tosiaan myös ensimmäinen ivf odottaa ihan nurkan takana. Olimme miehen kanssa ensikäynnillä yksityisellä, lääkäri suunnitteli hoidon, ultrasi minut, luki sairaskertomuksemme. Olin urhea koko käynnin ajan ja vastailin kysymyksiin, kuin joku juttelisi kanssani päivän säästä. Kotona olin shokissa. Olin onnellinen, mutta järkyttynyt. Eipä se niin yksinkertaista ollutkaan. Se oli ISO juttu. Ivf toteutetaan siis lyhyellä kaavalla, kp 2 alkaa Gonal-f pistokset annoksella 150. Melko tuttua kauraa, ainoa uusi asia on Orgalutran. Ja tuleva punktio, jota pelkään kuollakseni. Ultratessaan minua lääkäri totesi munasarjojeni olevan todella alttiin näköiset hyperstimulaatiolle. Sitäkin odotellessa.


maanantai 11. toukokuuta 2015

Painetaan villasella

Viikonlopusta ollaan selvitty ja hengissä ollaan. Note to self: älä enää ikinä suunnittele Lapsettomien lauantaille mitään. M-i-t-ä-ä-n. En suunnittele juhlivani, en suunnittele itkeväni, en suunnittele m-i-t-ä-ä-n. Ajattelin (lue: haaveilin) viettäväni menneen viikonlopun samanlailla kuin minkä tahansa muun viikonlopun. En kyennytkään siihen. Tunteeni olivat lauantaina aamusta asti pinnassa ja päivä alkoikin itkulla. Menimme junalla asioille, ainoat vapaat paikat olivat onnellisina hehkuvien äitien vieressä. Äidit olivat vieraita toisilleen, mutta he silti juttelivat (hehkuttivat) lapsistaan toisilleen. Eräällä naisella oli vaunuissa poika ja toinen lapsi pinkeässä raskausmahassa. Silmäni kostuivat vaikka taistelin vastaan, onneksi mieheni puristi minua kädestäni. Loppupäivän selvisin kuitenkin ilman suurempia liikutuksia, söimme hyvin, joimme kuoharia ja nautimme toistemme seurasta.

Vastoin kaikki odotuksiani, Äitienpäivä otti kovemmalle kuin Lapsettomien lauantai. Onnellisia perheitä kävelyllä lastenvaunujen kanssa, tv:ssä sivukorvalla kuultu lause "puhutaanpa nyt maailman ihanimmasta asiasta, äitiydestä". Huoh. Jopa soitto omalle äidilleni ja mummolleni tuotti tuskaa. Jos tänä vuonna "selviydyin" näin, miten ensi vuonna käy? En halua edes miettiä.

Siivoilin kaappeja ja löysin jotain, mitä en olisi halunnut löytää. Kahdet vauvasukat, jotka tein silloin, kun jätimme ehkäisyn pois. Kaksi vuotta sitten. Olin tehnyt vihreät ja vaaleanpunaiset sukat. Muistan kutoneeni niitä hymyssäsuin jännityksestä piukeena. Mietin paniikissa, etten ehdi kutoa tarpeeksi ennen vauvan syntymää. No heh heh. Olin hyvin lähellä heittää sukat roskiin, onneksi sain kuitenkin käteni heittämään ne varaston yläkaappiin, mihin ei ilman tuolia ylety.

Sain juuri sairaskertomukseni Naikkarilta. Seitsemään sivuun oli yrityshistoriamme tiivistetty. Siinäkö se oli? Kaksi vuotta ja seitsemän sivua? Miksi tämä kaksi viimeistä vuotta ei ole tuntunut minusta seitsemältä sivulta, vaan koko kirjaston sisältämien kirjojen yhteenlasketulta sivumäärältä? Ja kuinka kylmää tekstiä! "Potilas sitä ja potilas tätä. Otetaan verikoe. Kokeillaan Clomifeniä. Potilas soittaa välikierron jälkeen." Siinä se. Missä itkut ja kuollettava masennus?

lauantai 9. toukokuuta 2015

Lapsettomien lauantai

Noniin. Tänään se päivä sitten on. 6 minuuttia kulunut tätä ilon ja juhlan päivää, ja melkein väänsin jo ensimmäiset porut.

Haluan toivottaa kaikille teille hyvää Lapsettomien lauantaita. Tai oikeastaan toivon kaikille juuri sellaista Lapsettomien lauantaita, millaista itse kukin haluaa viettää. Jotkut juhlivat, jotkut "tulevat kaapista" ja jotkut surevat. Miten ikinä vietätkin tätä meille tarkoitettua päivää, vietä se niin kuin sydämesi sanoo ja anna tunteiden tulla.

Ajattelen kaikki lapsettomia tänään lämmöllä. Voimia, ystävät.

torstai 7. toukokuuta 2015

Unia ja mekkoja

Aika ensikäynnille varattu. AIKA ENSIKÄYNNILLE VARATTU! Ymmärsikö kaikki? :D

Sain yöni nukuttua rauhassa ja näinkin sopivasti aiheeseen liittyvää unta, ivf-unta. Makaa lötkötin klinikalla ja punktio oli alkamaisillaan. Yhtäkkiä se olikin jo ohi. Olin niin maani myynyt, kun punktio ei sattunutkaan :D olin unessani kovasti sitä mieltä, että kaikki onnistuneet hoidot ja operaatiot olivat sattuneet, eli jos ei satu, ei myöskään voi tulla onnistunutta lopputulosta (älkää kysykö tarkennuksia :D). Ja niinhän se olikin unessa. Lääkäri tuli sanomaan, ettei tällaisilla munasoluilla tee yhtään mitään, niiden kuori oli varissut käsitellessä pois. Tajusin aamulla tuon kuoren varisemisen liittyvän eilen idättämiini papuihin, joiden varisevaa kuorta olin ihmetellyt. Jep jep...

Vaatekaapin pohjalta löysin mekon, jota olen pitänyt muutaman kerran. Ostin mekon puoli vuotta sitten ja muistan ajatelleeni mekkoa ostaessani, että tämä mahtuu päälle vielä isonkin raskausmahan kanssa. Laitoin mekon tänään koristamaan turvonnutta läskimakkaraani, ihan vaan sen kunniaksi, että olemme jälleen pelissä mukana. Tänään fiilistäni ei lannista mikään.

Hyvää torstaita kaikille <3

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Ensiaskeleet

Tänään olen touhunnut jotain jännittävää. Nimittäin ottanut Fertinovaan yhteyttä. Kyselin alustavasti Takuuhoidosta ja milloin pääsisimme ensikäynnille. Kyllä jännittää! Tämän kaiken kyselyn ja järjestelyn johdosta fiilikset on tänään allekirjoittaneella aivan eri kuin eilen. En tiedä, mikä sopukka aivoissani saa minut kirjoittamaan tämän lauseen, mutta menköön nyt taas: OLEN INNOISSANI. Kaduttaa ennen kuin sain lauseen edes kirjoitettua loppuun.

Olemme nyt sillä viimeisellä taipaleella lapsettomuuden matkaa. Nämä kyselyt klinikalle olivat vasta ne ensimmäiset ja pienimmät vauva-askeleet, mutta nyt se on aloitettu. Tämä välikiertokin menee niin paljon mukavammin, kun on jotain mitä odottaa jo tässä kierrossa. Huh! Ensi yön saan nukkua rauhassa.

tiistai 5. toukokuuta 2015

Valokuvia

Sain juuri aikaiseksi jotain sellaista, mikä on melkein vuoden odottanut aikaansaamistaan. Laitoin hääkuvamme valokuvakansioon. Mitä ihania muistoja, näytämme niin onnellisilta. En voinut olla selailematta vanhempiakin kuvia suhteemme alkuajoilta. Onneksi en tuolloin vielä tiennyt, mitä on edessä.

En myöskään voinut olla ajattelematta, että jotainhan tästä kansiosta puuttuu. Jotain suurta, jotain mikä häiden lisäksi tekisi meistä perheen. Vielä enemmän perheen. Kummallista kyllä, en osaa ajatella minua ja miestäni perheenä, vaikka naimisissa olemmekin. Mieheni kertoi viikonloppuna minulle iloisena, kuinka mukavaa on olla perheen kanssa kotona ja katsoa jääkiekkoa. En hetkeen edes tajunnut mitä hän tarkoitti, ja tuijotin häntä hölmistyneenä. Piti oikein selvyyden vuoksi kysyä, että tarkoittiko hän meitä kahta. Ihana höpsö hän on. Minä saatan riittää hänelle perheenä ja hän minulle, mutta siihen en aio tyytyä. Hän ansaitsee enemmän kuin ainoastaan minut.

Mahdanko ikinä saada liimailla kansioomme kuvia lapsestamme... Sieluni silmin näin kansion sivuilla kuvia potkupukuisesta hymyilevästä ihmeestä. Jäin ajattelemaan, mitä elämämme kaksi viimeistä vuotta olisi kuvina. Ne eivät olisi mitään kuvaamisen arvoisia, ja siksi niitä ei ilmeisestikään kansiossa ole. Tajusin, kuinka voimakkaasti lapsettomuus on vallannut elämäni viime vuosina. Kuvat olisivat luokkaa itkevä minä, minä lapsettomuusklinikalla, minä apteekissa, itkevä minä, toiveikas minä, minä negatiivinen raskaustesti kädessä, itkevä minä. Muutakin olemme toki viime vuosina tehneet, mutta näin äkkiä en osaisi edes sanoa mitään mukavaa muistoa (häiden lisäksi). Kuinka surkeaa!

Koska tää elämä tälläiseksi muuttui?

maanantai 4. toukokuuta 2015

Lahoava keho

Kulutin aikaa lukemalla blogeja ja eksyin blogiin, jota en ollut lukenut kuukausiin. Vaikka näin sivusilmällä jo jotain, mikä sai varoitusvalot vilkkumaan punaisena, jatkoin tyhmyyksissäni lukemista eteenpäin. Raskaana. Ultrakuvia. Vauvakumpu. Voi kuinka vajosinkaan. Huomaamattani haukoin henkeä ja itkin. Kuin olisin hukkumaisillani. Kuivalla maalla.

On niin vaikea asennoitua taas tähän välikiertoon, vaikka tiedänkin tämän olevan viimeinen tappavan tuskallinen odotuskierto. Kohta olemmekin jo yksityisellä. Jotenkin aivoni suojelevat minua kääntämällä ajattelun niin, että nyt se matka vasta alkaa. Mutta samalla mahanpohjassa on polttavan pelottava ajatus siitä, että se matka voi myös loppua heti. Mitä jos munasoluni ovat niin kelvottomia, että hoidot jäävätkin siihen?

Tämä elämä on niin ironiaa tulvillaan. Kuukautiset alkoivat samana päivänä, kun Cathrine ja William saivat kauan odotetun prinsessansa. Luin uutisia kulmat kurtussa, samalla tuntien istuvani verilammikossa ja oikealla munasarjassa todella kovaa tykytystä, kun keltarauhanen tuhoutuu ja jättää meidät jälleen kaksin. Ei elämää ylläpidettävänä. Fyysinen kipu tuli kovana, mutta vielä kovempana vyöryi henkinen kipu valtameren lailla jättäen rannalle ainoastaan roskaa.

Lapsettomuus ja juhlapyhät

...eivät sovi yhteen. Eivät sitten millään tavalla, ne hylkivät toisiaan. Jo toisena yritysvuotena tämä alkoi olla selvää.  Lapsettomana juhlapyhät eivät ole enää mukavia ja rentouttavia yhdessäolon hetkiä perheen kanssa, vaan pikemminkin takaraivoon iskevä realiteetti siitä, että vuodessa asiat eivät ole edenneet mihinkään. Suruliputusta menneestä vuodesta. Minä, joka ennen rakasti juhlapyhiä ja traditioita, on kuollut. Juhlapyhät luovat itselleni todella suuren ahdistuksen, ja joudun jo etukäteen miettimään, miten niistä selviän. Pelkään nyt jo lähestyviä juhlapyhiä.

Viime joulu oli itselleni kamalampi muisto, kuin edellisen viimeisen viiden vuoden huonot muistot yhteensä. Joulu koostui pelkästä kurkkua puristavasta surusta ja hiljaisesta itkemisestä vessassa salaa. Toki tähän vaikutti myös illuusion mureneminen, sillä meillä oli meneillään ensimmäinen inseminaatiokierto ja raskaustesti oli määrä tehdä jouluaattona. Kuvittelimme saavamme universumin parhaimman joululahjan. Aattoaamuna heräsinkin verilammikon keskeltä ja tiesin, että en tulisi joulusta selviämään ilman kyyneliä. Kun ajoimme appivanhempieni luota kotiin, päätimme miehen kanssa viettävämme seuraavan joulun ulkomailla, jos en kanna mahassani lastamme silloin. Lapsettomana tavanomainen joulu olisi vain yksinkertaisesti liikaa.

Vappu meni. Ei hyvin, ei huonosti, mutta luojan kiitos se on ohi. Kuten postasinkin, kp 1 koitti lauantaina. Varsinaisen Vapun olin kuivin suin, koska ylläpidin toivoa raskautumisesta. Kuinka tyhmältä se näin jälkikäteen tuntuukin. Heti, kun huomasin punaisen vanan alkkareissa, marssin jääkaapille ja kurkkasin siiderin. Ja toisen ja kolmannen jne. Saman tein sunnuntaina. Ilman minkäänlaista syyllisyyden tunnetta. Nautin jopa olostani, enkä miettinyt lapsettomuutta laisinkaan. Mutta tänä aamuna sain todeta, että näistä pettymyksistä ei selviä surematta. Ne pitää käsitellä ennen seuraavaa hoitokierrosta. Olen itkenyt puolikkaan nenäliinapaketillisen.

Sananne lähestyvästä Lapsettomien lauantaista. Varmasti meille kellekään lapsettomalle kyseinen päivä ei ole mikään herkuin. Olen kuitenkin muiden blogeista lukenut, että jotkut aikovat juhlia sitä, mikä on kyllä rohkea ja mahtava päätös. Itse en siihen kykene. Jo pelkkä käsite Lapsettomien lauantai on minulle puistattava. Juhlitaanko Isänpäivää tai Äitienpäivää surun vuoksi? Onko se jollain tavalla ikävä juhla? Eipä taida olla, minulle Lapsettomien lauantai kuulostaa säälijuhlapäivältä. Näen tämän oman mielenterveyteni säilyttämiseksi mielummin vapaaehtoisesti lapsettomien päiväksi. Juhlikoot he, jotka lapsia eivät halua, oiken sydämensä kyllyydestä. Me emme juhli, emmekä sure tätä päivää mieheni kanssa mitenkään. Jätän sen noteeraamatta täysin. Tarvitsenko todella näiden 364:n muun päivän lisäksi yhden päivän, jolloin SAAN itkeä ja surra ihan siitä syystä, että joku on luonut Lapsettomien lauantain? En, teen sen joka tapauksessa ilman tätä kyseistä päivää. En vaan ymmärrä koko päivän tarkoitusta, kuuluuko silloin juhlia vai surra?

Voisin listata näitä juhlapyhiä loputtomiin, mutta en keksisi enää mitään uutta sanottavaa. Jokaisen juhlapyhän olen viimeisen vuoden ajan kokenut ahdistavana ja masentavana, ja voin vain kauhulla kuvitella, kuinka kamalaksi ne voivat vielä kehittyä vuosien saatossa. Yksinkertaisesti lapsettomuus ja juhlapyhät eivät vaan sovi kohdallani yhteen.