Ylimielinen?

Olen viime aikoina miettinyt itseäni ja suhtautumistani lapsettomuuteen ja ennen kaikkea muihin lapsellisiin pariskuntiin. Olen huomaavinani itsessäni piirteitä, joista en juurikaan pidä. Koen olevani ylimielinen. Koen olevani jotenkin marttyyri, kun meidän lapsen saaminen kestää kymmeniä kertoja kauemmin kun muilla. Muut eivät pysty tuntemaan näitä tunteita, ajattelen välillä jopa rakastavani mahdollista lastamme jotenkin "enemmän ja paremmin" kuin muut vanhemmat. Ajattelen, että meillä lapsen saaminen on paljon suurempi asia, kuin muilla. 

Yksinkertaisesti: en osaa arvostaa helposti lapsen saaneita.

Ällöttää kirjoittaa itsestäni tälläisia lauseita, mutta niin tunnen. En pidä siitä, että ajattelen näin. Mutta samalla yritän jankata itselleni, että en ole normaali oma itseni. Olen kuin shokkitilassa, järkyttyneenä yritän kahlata tämän paskasuon läpi, että saisin oman lapsen. Eihän kukaan toimi shokissa normaalisti? Teen vain kaikkeni selviytyäkseni jokaisesta päivästä.

Saanko tuntea näitä tunteita? Me lapsettomat kahlataan sellaisen helvetin läpi, että ovatko nämä tunteet ihan saallittuja, jopa normaaleja? 

Kupla

Kuplat ovat nyt in. Tai ainakin ne olivat eduskuntavaalien jälkimainingeissa, eli ehkä ne ovat jo vähän out? :D No kuitenkin, tajusin kuinka vahvasti elän kuplassa, kun sain kommentin edelliseen postaukseeni siitä, kuinka "helposti lapsia saavat" ovat täysin eri maailmasta. Tai kuinka vahvasti kuplassa varmasti kuka tahansa meistä lapsettomista elääkään.

Olen huomannut eristyneeni täysin tästä minua ja meitä ympäröivästä maailmasta. Neljän seinän sisällä kaikki on ihan ok; saan puhua miehelleni mistä tahansa lapsettomuuteen liittyvästä, saan itkeä ja huutaa, jos siltä tuntuu. Muiden ihmisten kanssa kommunikointi onkin sitten vaikeampaa. Joudun unohtamaan kp vitoset ja ovulaatiot. Samalla huomaan, kuinka paljon olen kuplassani lukenut lapsettomuushoidoista, lääketieteellisistä termeistä ja osaan kaikki lapsettomuushoitolääkkeet ulkoa. Olen kävelevä lapsettomuushoito-opas. Välillä havahdun siihen, että eihän kukaan ympärilläni puhu lapsettomuudesta. Minulle normaaleja ja arkipäiväisiä asioita viimeisen kahden vuoden ajan, asioita joita mietin jokainen päivä.. Eikö muka kenenkään muun ruokakaupan ostoslistalle kuulukaan ovulaatio- ja raskaustestit?!

Muiden naisten kanssa puheenaiheet vähenee. Kaverit puhuu lapsistaan ja siitä, kuinka kaikki lapset sai alkunsa ensimmäisellä yrittämällä. Usein menen sanattomaksi, pystyn kuplassani useimmiten pidättämään itkun, kotona pääsen taas vollottamaan. Tunnen itseni kummajaiseksi, jolla ei ole enää kosketuspintaa normaaliin elämään. Kuljen suurissa ihmismassoissa yksin kuplani kanssa, väistellen raskausmahoja ja pikkulapsia. Tajusin kuplani voimakkuuden silloin, kun kuulin erään tuttavan raskautuneen tietämättään mikä ovulaatio on. En jatka tuon spekulointia enempää.

Sukulaisten kanssa pitää valehdella melkein kaikki. Kaikkea varjostaa lapsetomuus; töitä, parisuhdetta, vapaa-aikaa. Tyypillisin vastaukseni on "hyvää kuuluu ja hyvin menee". Sitten keksin tekosyyn poistua paikalta. Kokeilkaa ihmeessä :D Toki voisin pitää kolmen tunnin monologin siitä, miten hoidoissa menee ja tekisinkin sen varmaan innoissani suu vaahdossa, mutta eihän tuollainen sovi kuin omassa kuplassa.

Ainoa hetki, kun poksautan kuplani on, kun kirjoitan blogiini. Täälä en tarvitse suojaavaa kuplaa, olen kotona. Saan kirjoittaa mitä vain, saan lukea teidän blogeja ja kirjoittaa teidän blogeihin. Tunnen oloni niin rauhalliseksi.

 

Vahva vai heikko?

Aluksi haluan kiittää teitä. Sain edelliseen postaukseen niin kauniita kommentteja. Olette niin valtava tuki ja turva, ihmisiä jotka aidosti ymmärtävät. En voi kuvitellakaan, mitä tekisin ilman teitä, aina jaksatte kommentoida ja tsempata. Kiitos <3

Kirjoitusaiheet on todella vähissä. Päivät matelee, mitään ei tapahdu. Toki voisin kirjoittaa kymmeniä tekstejä siitä, miten ahdistunut olen ja miten pahalta musta tuntuu. Olen kuitenkin huomannut henkisen paineen pikkuhiljaa helpottaneen. Vielä en voi kuitenkaan sanoa olevani sillä "hyvällä puolella". Unettomuus on vaivannut jo pitemmän aikaa, alan joka uneton yö murehtia lapsettomuutta. Tajusin myös sen, kuinka paljon muiden utelut ja vihjailut ahdistivat. Olin jälleen synnyinseudullani ja huomasin samaa vatsanseudun kyttäämistä ja aiheesta vihjailua. Onnekseni olimme ulkona ja sain laitettua aurinkolasit päähäni, joten kukaan ei nähnyt murtumistani. Ahdistukseni hälvenee aina hieman, jos saan olla ainoastaan miehen kanssa kahdestaan. Hänen kanssaan saan olla oma heikko ja lapseton itseni, hänelle voin sanoa lapsettomuudesta mitä vain ja milloin vain.

Ja lisää aihetta iloon: kuten aiemmin kirjoitin muiden odotuksista, sain kuulla kahden muunkin tuttavan kyselleen, koska olisi iloisia perhetapahtumia ja pienten jalkojen tepsutusta tulossa. En kestä.

Monet lapsettomuudesta kärsivät sanovat olevansa vahvempia, kiitos lapsettomuuden. Itse koen olevani heikompi. En kestä enää mitään vastoinkäymisiä. Jos joku asia menee päin peetä, ulisen mielessäni että tämänkin vielä! Vellon itsesäälissä aina huonoina hetkinä ja epäonnistumisissa. Koen, että minusta on nykyään enää varjo jäljellä. Aidon iloisuuden ja onnellisuuden valo on häipynyt silmistäni ja ennen kaikkea mielestäni. Eniten pelkään sitä, että vaikka tulisinkin raskaaksi, lapsettomuus jättänee minuun ikuiset arvet. Voinko enää ikinä palautua siksi samaksi nauravaksi ja iloiseksi ihmiseksi, joka joskus olin?

Lisäksi minua on jo hetken aikaa vaivannut eräs asia. Linkitin lukijan vinkkaaman dokkarin lapsettomuudesta erääseen postaukseen, ja tässä dokkarissa oli pari, joka oli vuosia yrittännyt lasta. Mies oli steriili, joten kaikki hoidot tehtiin luovutetuilla siittiöillä. Viimeisessä jaksossa selvisi parin odottavan lasta. Muistan ikuisesti pätkän, jossa miestä haastateltiin. Ja tarkemmin miehen silmät. Niistä paistoi (tai pikemmin loisti) kilometrien päähän niin murtava suru, että järkytyin. Järkytyin niin paljon, olen monesti miettinyt tuota hänen katsettaan. Miehen silmät olivat kuin kuolleet, hänestä huusi suru, ettei voi saada ikinä biologista lasta. Mitä jos minustakin näkee vuosien päästä sen, että lapsettomuus on tappanut minut? Olen jo nyt heikko, miten tämä voi päättyä?

Kumman lapsettomuus on sinusta tehnyt: vahvemman vai heikomman?

Pitkä matka

Kello näyttää 1.43 yöllä, en saa unta ja itkettää. Kaikki tuntuu niin totaaliselta paskalta tällä hetkellä, pardon my French. Yritin ummistaa silmiäni, mutta viimeaikainen tuttu ahdistus valtasi mieleni. Meillä on vielä niiiin pitkä matka oman lapsen syliin saamiseen. Se matka on niin pitkä, että pitkän määritelmäkin saa ihan uudet ulottuvuudet. Vaikka tulisinkin raskaaks muutaman kuukauden sisällä, se olis vasta kaiken paniikin alku. En edes ymmärrä sellaista ajatusta, että jonain päivänä tuossa vieressämme voisi köllötellä lapsi. Meidän lapsi.

Katkeruus on ollut viime päivinä enemmän kuin läsnä. Se hallitsee elämääni. Olen katsellut äitejä lastensa kanssa ja tulevia äitejä vauvamahojensa kanssa ja tuntenut aivan silmitöntä raivoa. Miten helpolla monet tulee raskaaks, miten meillä muilla voi kestää valovuosia. Sanon monelle vastaantulevalle äidille hiljaa mielessäni, että sä et tiedä paskaakaan. Se helpottaa. Kyllä, olen katkera siitä, että heiltä onnistuu maailman luonnollisin asia.

Olen huomaavinani, että monella blogikentällä tuntuu olevan vähän helpompaa lapsettomuuden kanssa, mikä on ihan fantastista. Ehkä jotkut teistä todella osaavat pitää kesäloman myös lapsettomuudesta. Nostan hattua. Mutta toisaalta, niin kuin me kaikki tiedetäänkin, näitä lapsettoman tunnealoja voi ennustaa yhtä varmasti kun VR:n aikatauluja. Toivottavasti mäkin pääsen kohta taas tolle paremmalle puolelle.

Laskeskelin tässä yön pimeinä valoisina tunteina, milloin aloitan taas Terojen syömisen. Siltä näyttää, että "enää" ensi viikko lääkkeetöntä elämää, sitten alkais taas nappien popsiminen. Ironistahan tämä on ja naurattaakin, mutta odotan sitä -ja paljon. Ymmärrättehän?

Kello on 2.09 ja lopetan. Käyn miehen viereen makaamaan, ja toivon että nukahtaisin sattumalta jossain välissä.

Minä toivon

Viime ajat on olleet todella tuskaisia. Lapsettomuus seuraa kaikkialle. Vaikka on ollut kaikkea ihanaa tekemistä ja ulkona on mitä ihanin kesä, silti en saa hetkeäkään rauhaa. Tänään kävelin kesämekossani pitkin katuja ja hymyilin itsekseni. Kunnes vastaan tuli nainen kauniin pienen raskausmahansa kanssa. Sitten toinen. Laitoin aurinkolasit peittääkseni kyynelistä kostuvat silmäni.

Kiertelin vaatekauppoja lohtushoppailu mielessä. Kunnes katseeni eksyi äitiysosaston vaatteisiin ja naisiin, jotka innoissaan pläräsivät vaaterekkiä raskausmahat pinkeinä. Fiilis valahti maahan. Päätin lähteä kotiin, se tuntuu olevan ainoa paikka, jossa välttyy mielipahalta (kun vaan ei lue uutisia puhelimesta :D).

Toivoisin edes yhtä päivää, jolloin lapsettomuus ei painaisi. Sydän on niin raskas tällä hetkellä. Koska tästä elämästä näin raskasta tuli? Voisinko saada lapsettomuudesta kesäloman?