Rv 34+6

Terveyhdys blogihiljaisuuden takaa. Hävettää palata kirjoittamaan ilman mitään hyvää syytä, paras niistä huonoista syistä olkoot väsymys. Kaikki on mennyt ihan ookoo ja rauhallisesti raskauden suhteen. Aina tähän päivään asti.

Pari viikkoa sitten olimme Naikkarilla ultrassa, jossa huomattiin vauvan ottaneen melkoisen harppauksen kasvussa. Paino kulki pari raskausviikkoa edellä. Tällöin sovittiin uusi ultra tälle päivälle, ja samalla varoiteltiin, että jos vauva harppoisi edelleen kasvussa, tehtäisiin käynnillä samalla lapsivesipunktio. Lapsivesinäytteestä tutkittaisiin vauvan keuhkojen kypsyyttä ja vauvan ahdinkoa kohdussa. Huolimatta koko raskauden kestäneestä hyvästä hoitotasapainosta verensokereiden suhteen, olisi melko varmasti punktio edessä. Punktio ei tuonut sitten mitenkään hyviä fiiliksiä melkein vuoden takaisesta, hieman eri tyyppisestä punktiosta.

En kuitenkaan osannut jännittää lapsivesipunktiota. Pidin koko ajan takaoven auki myös sille mahdollisuudelle, ettei vauva olisikaan harpannut niin suurta askelta kasvussa. Aamulla otettiin ensin Naikkarilla hetkinen käyrää, minkä jälkeen hyppäsin (lue: pungersin ähistään itseni) ultrattavaksi. No, olihan vauva taas kasvanut ja hurjaa vauhtia olikin kasvanut. Tällä hetkellä vauvamme paino oli jo karmaisevat 3,2 kiloa. Kyyneleet silmäkulmissa mietin, miksi tällaista paskaa vielä kestää kaiken muun jälkeen. Muut menevät jo synnyttämään tuon kokoista vauvaa.

Lapsivesipunktio aloitettiin samantien. Alkuvalmistelut olivat melkoisen juhlavat, putsattiin ja aseteltiin suojia. Jännitin niin kovasti, että alkoi tehdä huonoa. Vasemmalta puolelta ylhäältä löytyi pieni lapsivesilammikko, johon neula sujautettiin. Se sattui yllättävän paljon, mutta samalla huokaisin mielessäni, että muutama sekunti ja kaikki on ohi. Kunnes näin ironia hiipivän selän takaa makeasti nauraen. Vauva punkesi itsensä välittömästi kohtaan, jossa neula oli. Neula vedettiin äkkiä pois, ja lääkäri huikkasi että pitää pistää toinen kerta. Hikikarpalot vierivät otsallani. Olo ei helpottunut lainkaan, kun lääkäri löysi "hyvän" lammikon keskeltä vatsaani. Tämähän tarkoitti neulan pistämistä istukan läpi. Meinasin pyörtyä, vaikka makuulla olinkin. Valtava paniikkikohtaus sai minut valtaani, teki mieli juosta ulos huoneesta. Onneksi uuden pistoskohdan putsaaminen kesti sen verran, että sain itseni rauhoitettua. Toinen pistokerta ei sattunut yhtä paljon kuin ensimmäinen, ja lapsivesinäyte saatiin otettua. Suuri ahdistus tippui harteiltani, kunnes.. Sieltä se ironia taas tuli nauraen. Lääkäri selitti, että soittaa näytteen tuloksista vielä tänään. Jos ja kun keuhkot eivät olisi vielä kypsät, olisi uusi lapsivesinäyte ensi viikolla edessä. Jouduin nieleskelemään kyyneliä nyökkäillessäni. Vielä oli edessä tunnin verran käyrän ottamista, mutta sitä ennen saimme istua hetken miehen kanssa. Murruin kyyneliin.

Kuvittelin näytteen ottamisen olevan piece of cake, mutta se oli jotain pahempaa. Se oli fyysisesti sitä mitä odotinkin, mutta henkisesti tuhannesti pahempi. Se oli isku vasten kasvoja, se oli tähän astisesta raskaustaipaleesta konkreettisin epäonnistu minen. Kotiin pääsemisestä asti olen ollut itkuinen. Monesti kuulee vauvan olevan turvassa äidin kohdussa, kohtu on maailman turvallisin paikka. Itse en malta odottaa hetkeä, kun vauvani pääsee pois kohdustani. Tuntuu, että tuhoan hänen kehityksensä, vaikka teenkin kaiken voitavani. Olen vauvani kasvun suurin sabotoija. Ajatus siitä, etten saa synnyttää vauvaani hänen suuruuden vuoksi, tai se, että hän joutuu viettämään aikaa tehohoidossa epäkypsien keuhkojen vuoksi.. Se tappaa.