Rv 7+3

Sain eilen vihdoin ja viimein kirjeen Naikkarin Äitiyspolilta. Olen saanut aiemmin käsityksen, että diabeetikkojen odotusta (verensokerit yms.) seurataan melko tiiviisti. Ja paskat! Aika on raskausviikon 11 loppuun! Samalla on diabeteshoitajan vastaanotto ja erikoislääkärin ultraus. Kasvoni taisivat valahtaa melko kalpeiksi, kun tajusin, että ultraan pääsee seuraavan kerran kuukauden päästä. Kuukauden! Tähän voin sanoa ihan suoraan, että en kestä. Onko julkisella todella seuraava ultran mahdollisuus vasta viikolla 11? Vaihtoehtoina on purra hammasta tai mennä välissä vielä yksityiselle ultraan.

Menetyksen pelko on todella voimakkaasti läsnä. Ei päivääkään, etten miettisi ja panikoisi keskenmenoa. Vielä tavattoman monta viikkoa, kunnes se maaginen 12 viikon rajapyykki täyttyy, eikä sekään vielä vauvaa syliin takaa.. Kuinka paljon pelkäänkään, että tää kaikki viedään meiltä hetkenä minä hyvänsä. Onneksi maanantaina on aika ensimmäisen neuvolan. Siellä ajattelin purkaa näitä paniikkejani ja pelkojani ja kuunnella, onko neuvolatädillä lohduttavia ajatuksia :D

Muutamassa paikassa olen törmännyt todella niskavillat pystyyn nostavaan sanapariin, jota meidänkin tilanteessa ilmeisesti käytettäisiin: helposti raskautuva. Huh huh! Tää vetää ihan sanattomaks. Olenko raskautunut helposti, jos aikaa meni 2,5 vuotta, ja alkio joka kohdussani kelluu, on koeputkihedelmöityksen tuotos?! Muutettaisiinko lause muotoon: helposti raskautunut minuun verrattuna? Ymmärrän kyllä tämän olevan kirjoittajien defenssejä, mutta joku kunnioitus toisia kohtaan voitaisiin silti pitää? Omaan korvaani helposti raskautuneeksi kutsuminen kuulostaa irvokkaalta.
Ja vastaus kysymykseen, että onko elämäni nyt onnellista, kun olen raskaana: olen äärettömän onnellinen ja kiitollinen, että raskaus on kohdallani edes onnistunut tähän asti, mutta keskenmenon ja menettämisen pelko on lamauttava. Tästä on kyllä onnellinen odotus todella kaukana.

Varhaisultra rv 7+0

Ensiksi SUURI kiitos kaikille tsempistä ja ihanista kommenteista! <3 Muistin jälleen, miksi aloitin melkein vuosi sitten bloggaamisen. Teidän vertaistuki ja kokemukset on parasta, mitä voi saada <3

Täällä on kaikki hyvin. Perjantaina kirjasta verta tuli parin tunnin ajan kuin hanasta, mutta sitten vuoto muuttui ruskeammaksi, ja bongasin pienen pieniä hyytymiä, joten ajattelin mahdollisen vuotokohdan alkaneen sulkeutua. Pientä ruskeaa vuotoa tuli sunnuntaihin asti. Kipuja ei ollut ja oireet pysyivät. Perjantai oli valtava shokki. Miestäni en ole ikinä nähnyt noin paniikissa. Hän ilmoittikin jo, ettei jaksa lähteä enää uuteen siirtoon. Silmissä vilisi koko hoitohistoria, ja ajattelin, että kaikki on aloitettava alusta. Vuodon loppuminen rauhoitti meitä jonkin verran, mutta maanantain ultraa pelättiin "mitä vaan voi tapahtua" -ajatuksella.

Tänään sitten käytiin klinikalla varhaisultrassa. Odotushuoneessa kädet tärisivät ja sydän hakkasi. Huoneeseen päästyämme kerroin meitä järkyttäneesät loppuviikosta. Näytin ultrakuvaa ja kysyin, olisiko ultraus voinut aiheuttaa vuodon. Vastaus oli jyrkkä ei. Lääkärin ilmeistä osasin lukea, että hänkin lähti ultraamaan varauksella kuultuaan kertomukseni perjantaista. Jalat täristen yritin kivuta tutkimuspöydälle. Lääkäri aloitti ultrauksen samantien, ja pian jo totesikin, että täällä näkyy alkio ja sikiö, olet raskaana. Jokainen lihas rentoutui, paino putosi harteilta. Mies pääsi ensin näkemään meidän pienen pumppaajan. Ihastuneena hän katseli, kun pieni löllyi kohdussa ja pieni sydän pumppasi hulluna <3 Katselin miestä kyynel silmäkulmassa. Maailman paras näky, onneksi mieheni pääsi näkemään tämän kaiken ensimmäisenä <3 Sitten ruutu kääntyi minua kohti, siellä Hän oli <3 Kuvaa emme saaneet pyynnöstä huolimatta, tiedä sitten mikä oli syy.. Perjantaista Hän oli kasvanut ihan valtavasti, nyt koko oli jo 9,6mm ja se vastasi täysin oikeaa rv:tä 7+0. Sain äitiyskortin, minkä jälkeen hyvästelimme. Tuntuu oudolta, että klinikalle ei ehkä tulla hetkeen palaamaan.

Perjantai muutti käyttäytymistämme tätä raskautta kohtaan radikaalisti. Emme juurikaan enää fiilistele tulevaa vauvaa, vaan koitamme olla miettimättä asiaa. Pieni pelko on persiissä koko ajan. Nyt vaan toivotaan, että aika menee nopeasti, ja että kaikki menee hyvin :)

Rv 6+2

Kirjoittelen pikakuulumiset vaikka oikeastaan ei ole mitään kerrottavaa. Elämä pyörii täällä tavallisesti, aivan kuten ennen toisen viivan piirtymistä tikkuun. Tänään oli ensimmäinen päivä, kun en miettinyt työpäivän aikana hymyssäsuin, että olen raskaana. Tänään raskaus tuntui ensimmäisen kerran sisäistetyltä. Vaikka ei se ole. Ehkä yritän tietoisesti olla miettimättä asiaa, koska tuulimunan mahdollisuus pelottaa. Miehelle olen sanonut suunnilleen joka päivä, että siirrän ultran perjantaille. En ole sitä kuitenkaan tehnyt. Hampaita purren olen koittanut unohtaa ultran ja selvitä aina seuraavaan päivään. En halua ottaa sitä riskiä, että ryntään ultraan, vaikka sykettä ei ole mahdollista vielä nähdä, Eiköhän se kohta alkaisi löytyä, mutta parempi ottaa varman päälle. Onneksi on mies, joka vetelee aina takaisin todellisuuteen.

Rinnat on jatkuvasti arat. Niiden "koostumus" (:D) on muuttunut huomattavasti: ne on tosi kiinteät, ihan kuin silikonirinnoissa. Nyt parina viime päivänä rinnoissa on ollut todella kivuliasta ja ärsyttävää pistelyä ja tuikkimista. Niitä haluaisi raapia, mutta se ei oo arkuuden vuoksi mahdollista. Illalla aina pelästyn, kun näen rintani pursuavan yli rintsikoiden, ja siniset paksut verisuonet pullottavat niiden pinnassa. Huh, todella hemaiseva olo :D

Väsymystä on ollut enemmän kuin ennen. Päikkärit on otettava joka päivä. Tänään oli pakko olla seisaallaan päikkäreiden jälkeen, koska istualtaan olisin nukahtanut uudestaan. Olo on muutenkin tyhjäpäinen. Monesti unohdan, mitä olen tekemässä. Tunnen itseni ihan höntiksi, ja välillä pitää tarkistaa, onko pää edes kiinni ruumiissa :D

Näin viime yönä maailman kauneinta unta. Opettelin imettämään kauneinta näkemääni vauvaa. Ympärilläni oli monia ihmisiä, mutta näin ainoastaan vauvan. Vauvani. Hän katsoi silmiini, ja siinä me oltiin. Maailman ihanin uni, kunpa siitä tulisi totta joku päivä <3

Rv 6+0

Tänään pyörähti uusi raskausviikko käyntiin. Samalla on viikko aikaa varhaisultraan. Kuinka hullua.. Ja kuinka paljon varhaisultra jännittääkään! Välillä on niin vaikee uskoa olevansa raskaana, melko oireetontahan tää elämä edelleen on.. Melkoisia kauhuskenaarioita oon pyöritellyt päässäni varhaisultraa koskien, kuinka paljon pelkäänkään, että kyseessä on tuulimuna. Mieskään ei jaksa enää kuunnella näitä pelkojani. Nyt vaan koitan selvitä sinne viikon päähän. Voi sitä onnen määrää, kun näin tulevan työviikon olevan täynnä ja raskas. Ei siis lainkaan aikaa miettiä ja maalailla kauhukuvia!          

Samalla huomaan, kuinka paljon oon vieraantunut hoidoista. Vaikka kyseessä on periaatteessa pari hoidotonta viikkoa takana, pelkkä niiden ajatteleminen saa taas niskavillat pystyyn. Mitä jos hoitoihin joudutaan vielä takaisin.. Miten ihmeessä sitä taas jaksaisi? Kaikki on kyllä vielä mahdollista, onhan nää raskausviikot vielä naurettavan pienet.

Oirerintamalla on sellaisia uutisia, että pahoinvointia on todella harvoin. Pahoinvointi on muuttunut enemmänkin siihen, että tietyt hajut tuntuvat nenään todella voimakkailta ja ne alkavat kuvottaa nopeasti. Eilen esim. tupakka ja suihkutettava deodorantti saivat pahoinvoinnin aikaiseksi. Vältetään siis jatkossa näitä :D

Äitiysneuvola

Tänään sain vihdoin ja viimein aikaiseksi soittaa äitiysneuvolaan. En tiedä miksi, mutta soittaminen jännitti etukäteen paljon, ihan sydän pamppaili rinnassa. Soitin neuvolaan ja jätin numeroni takaisinsoittojärjestelmään. Automaattinen äänite luurissa kertoi, että minulle soitettaisiin takaisin 20 minuutin kuluttua. Suljin puhelun ja puristin puhelinta kädessäni. Olo oli kuin jäätelön salaa ottaneella pikkulapsella: tunsin syyllisyyttä, mutta samalla nautin tilanteesta. Ihan kuin en olisi saanut soittaa kyseiseen numeroon, mutta en voinut vastustaa siihen soittamista. Unohtaakseni 20 minuutin odottamisen, kirjoitin lapulle ylös asioita, joita tulisi muistaa kertoa. Asioita olikin yllättävän paljon: yrityshistoria, pas, lääkkeet, hcg, diabetes ja tarvittava lähete Naikkarin äitiyspoliklinikalle.

Puhelin soi kädessäni. Vastaan siihen ja kerron positiivisesta raskaustestistä. Puhelimen toisessa päässä puhuu hieman vanhempi ja kuivahko rouva. Saan myös luvan pitää heti monologin yrityshistoriastamme ja sairauksistani heti perään :D Tämän kuultuaan naisen ääni pehmenee ja muuttuu "ymmärtäväisemmäksi". Oih, sääliä! Nainen kertoo, että oma neuvolatätimme laittaa minusta lähetteen Naikkarille, kysyy onko sokerit ollut ok ja lopuksi sovimme ensimmäisen neuvola-ajan. Päiväksi varmentuu pitkän vääntämisen jälkeen 26.10., viikko varhaisultran jälkeen. Melkein repesin luuriin, kun nainen sanoi, että molemmat vanhemmat saa tulla neuvolaan :O Ei tää näköjään vaan oo vieläkään mennyt tajuntaan. Saan kuulla lyhyen litannia, mitä tulee syödä ja mitä ei. Lopuksi toivotettiin hyvää odotusta, siis mitä? Tässä kohtaa kyllä melkein herkistyin <3 Ikinä en uskonut, että saisin joku päivä soittaa neuvolaan, ja siinä sitä oltiin. Puhelun jälkeen jäi rauhallinen, mutta samalla tyhjä olo. Nyt ollaan pari viikkoa omillamme.

Olen saanut tämän päivän aikana virallisesti yhden raskausoireen; vitutus vilutus. Koko päivän on ollut niin järkyttävän kylmä, illan tullen tärisin kahden peiton alla sängyssä. Vilutusta on ollut ennenkin, mutta ei tässä mittakaavassa! Koko aikaa en suinkaan saa nauttia vilutuksesta, välillä tulee tuskahiki, jonka jälkeen taas tärisen kylmästä. Ainoa akti, mitä oon tänään ehtinyt tekeen, on villatakki päälle, villatakki pois, päälle, pois :D Nautin tästä oireesta suunnittomasti, antaa tulla lisää vaan! ;)

Pelko

Eilen ennen nukkumaan menoa sain aiheutettua kunnon sätkyt itselleni. Aloin Googletella (joo tiedetään, maailman typerin teko :D) oireettomasta alkuraskaudesta, keskenmenosta ja tuulimunasta.. Ja huh, että olin paniikissa! Paniikki jatkuu vielä tänäkin aamuna. Raskaustestejä en oo enää verikokeen tuloksen kuulemisen jälkeen tehnyt, enkä ehkä aiokaan. Ajattelin tuudittautua tähän pieneen onnellisuuden tunteeseen ja luottaa parhaani mukaan siihen, että raskaus jatkuu. Tää oireettomuus saa mut ihan hulluks, oireita ei oo vieläkään näkyvillä. Olo on mitä mainioin. Vieläkin on todella vaikee uskoa olevansa raskaana, kun missään ei tunnu miltään.

Vaikka en oo mitenkään liian onnellinen tai yli-innoissani tästä raskaudesta, ajattelin ottaa vieläkin vähän iisimmin. Varhaisultraan on vielä 2 kiduttavan pitkää viikkoo, ja siellä voidaan kuulla ihan mitä vaan uutisia. Fakta nyt vaan sattuu oleen se, että onhan tää raskaus ihan älyttömän alussa. Onneksi tiedostan nyt senkin syyn, mistä tää paniikki johtuu. Aina kun vietän vapaata viikonloppua, on mulla liikaa aikaa miettiä ja murehtia. Sitten suunnilleen koko maailma kaatuu päälle, ja diagnosoin itselleni kaikki huonoimmat vaihtoehdot. Onneksi ens viikolla on siis töitä taas tiedossa, toivon erittäin kiireistä ja töiden kannalta stressaavaa viikkoa :D

Nyt tarvisin apua teiltä fiksummilta naisilta! En osaa laskea, mikä rv mulla on menossa :D Vaikuttaako raskausviikkojen laskemiseen pas ja se, minkä ikäinen alkio on siirretty? Siis mulla ei oo oikeesti harmainta aavistusta millä rv:llä täällä mennään, enkä hurmiossani huomannut kysyä hoitajalta perjantaina :D Siis jos siirretyn alkion ikä ei vaikuta rv:hin, olisi tällä hetkellä menossa ilmeisesti rv 5+1. Edelliset kuukautiset alkoivat siis 29.8., pas oli 16.9. (kp 19) ja siirretty alkio oli 3 päivän ikäinen. Help needed! :D