Aika joka ei kulu

Yleensä sitä kuulee ihmisten sanovan, että aika menee niin nopeesti. "Onko huomenna jo heinäkuu?!" "Justhan se joulu oli!" Niinhän se itselläkin usein menee, mutta sitten on niitä aikoja, kun se ei kulu millään. Niinkuin tämä hetki.

Olen istunut kesäpäiviä rannalla ja parvekkeella, olen matkustellut eri puolelle Suomea. Olen lukenut kirjoja, katsonut elokuvia. Olen suunnitellut viikonloput täyteen tekemistä, olen iloinnut ohikiitävistä  onnenhetkistä. Silti aika ei ole kulunut mihinkään.

Silti seuraavaan hoitokiertoon on edelleen niin pitkä aika. Liian pitkä aika. Olen edelleen yhtä kaukana seuraavasta hoitokierrosta kuin eilenkin. Kuukautisetkin tuli ja meni, mutta edelleen joudun odottamaan seuraavaa hoitokiertoa.

Kunnes unohdan odottaneeni tunti-, päivä ja kuukausitolkulla ja huomaankin ajan kuluneen. Ja olevani edelleen lapseton. 

Muiden odotukset

Voi tätä ahdistuksen määrää. Siitä lähtien, kun tiesin ettei lapsen saaminen tulisi olemaan niin helppoa, olen kokenut suurta ahdistusta muiden odotuksista. Mummuni on jo vanha, ja pelkään kuollakseni ettei hän ehdi nähdä ensimmäistä lapsenlapsenlastaan. Toisen mummuni menetin julkisen puolen lapsettomuushoitojen aikana.

Kävimme viikonloppuna äitini kanssa pitkällä lenkillä ja hän kertoi mummuni kysyneen, olenko raskaana. Olin kuulemma lihonut. Hänhän näki minut viimeksi juuri ennen punktiota, kun turvotus oli kovimmillaan. Olin jo päässyt noiden odotusten yli hetkeksi, kunnes kuulin tapahtuneen. Siitä asti olen ollut ahdistunut. Ahdistunut, etten kykene täyttämään minulle asetettuja odotuksia. Samalla mieleeni tuli, että kuinkakohan moni muu odottaa meiltä vauvauutisia. Olemme olleet vuoden naimisissa, joten voisi kuvitella, että 90% häävieraista.

Ihankun tää ei ahdistais omaa mieltä tarpeeks, nyt pitää vielä miettiä muita.

Odottaako vai eikö odottaa?

Tänään sain todeta kp 1:n olevan täällä, enää ei siis tarvitse odottaa kuin nelisen viikkoa. Sitten pääsisi taas hoitojen tuiskintaan. Olen lukenut monen lapsettoman kokevan hoidot jopa niin raskaina, että miettivät niiden väliin jättämistä. Monet pitävät myös taukoja hoidoista, mikä varmasti antaa hyvin kropalle ja päälle aikaa levätä. Itse en koe hengähtämistä ja odottamista omakseni. Toki hoidot ovat todella raskaita henkisesti ja fyysisesti, mutta minut tappaisi odottelu. Se on ollut koko hoitojen ajan pahin vastustaja. Näissä "hommissa" kun se odottelu tietää aina vähintään kuukauden odottamista.. Hoidot on mulle tällä hetkellä se elämän suola. Ainoat hetket elämässä, kun koen oikeesti eläväni. Tämän vuoksi siis emme odottaneet julkisen ivf:ään pääsyä yli puolta vuotta, vaan marssimme heti yksityiselle. Tottakai pettymykset pelottavat, nyt jopa enemmän kuin ennen. Jopa mies myönsi ajellessamme, että häntä pelottaa mahdollisen PAS:n mahdollinen epäonnistuminen. Kuitenkin hoidoissa oleminen ja piinailemaan pääseminen ovat itselleni postiviisia tunteita; pelkkä odottaminen olisi täyttä negaatiota, kuin koko prosessi olisi kuollut.

Kuinka ihania nämä neljä viimeistä viikkoa olisivatkaan, jos tietäisin olevani kahden kuukauden päästä raskaana. Kuinka ihana olisi viettää ne miehen kanssa kahdestaan salainen virne naamalla, kun tietäisi näiden olevan viimeiset hetket, kun olisimme kahdestaan.

Onnen tunteita?

Viikonloppu edessä ja kp 1 nostaa päätään, luulen sen koittavan viimeistään huomenna. Nää on näitä onnen ja ihmetyksen hetkiä, kun huomaa kuukautisten alkavan. Siis oikeiden kuukautisten, ei keltarauhasella aiheutetun tyhjennysvuodon. Edes välillä saa tuntea olevansa oikeesti nainen.

Tänä viikonloppuna ajattelin nauttia lasin jos toisenkin viiniä. En oo moneen viikonloppuun juonut mitään, nyt on aika rentoutua. Monena päivänä oon kokenut syvää liikututusta tästä kaikesta. Jotenkin sitä alkaa nyt tajuta, mitä kaikkee kävin parin viime viikon aikana läpi. Viimeksi eilen kesken juoksulenkin aloin itkeä. Tai oikeastaan vollotin. Korvanapeissa soi maailman paras biisi ja olin onnellinen. Selvisin punktiosta ja kamalasta hyperstimulaatiosta. Lääkärikin muljautti silmiään, kun kerroin voivani täydellisesti ja käyneeni jo juoksulenkillä. Koen itseni onnekkaaksi. 

Se tunne

Se tunne, joka tulee yhtäkkiä, odottamatta. Päivä mennyt hyvällä mielellä, yhtäkkiä se vaan iskee. Kontrolloimaton puristus rinnassa, joka huutaa: "Haluan lapsen NYT!"
Se tunne, joka valtaa pään ja muuttaa mielen mustaksi, sysimustaksi.
Se tunne, joka saa kyyneleet valumaan pitkin poskia.
Se tunne saa hengen salpaantumaan, rintaa alkaa puristaa.
Se tunne ei laimene kuin ajan kuluessa, ehkä huomenna, ehkä ensi viikolla. Se laimenee, mutta ei ikinä poistu.


Ikävä.

Tuleva PAS

Kävin aamuselta klinikalla, jossa suunniteltiin elokuun alussa alkava lääkkeellinen PAS-kierto. Odotin käyntiä paljon, koska taas oli kaikki uutta ja mielenkiintoista :D Mielikin on pysynyt niin positiivisena, kun koko ajan saa rampata klinikalla :) Vaikka kuinka luulin jo kaikki lääkeet nähneeni ja syöneeni, tulikin vielä uusi lääke repertuaariini :D

Nyt siis varmaan viikon sisällä alkaa menkat, ja sitten heinäkuussa (jolloin klinikkakin on täydellisesti kesälomalla) syön Teroja tuttuun tapaan kp 15-24. Vuoto pitäis alkaa just nappiin, sillon kun klinikka taas aukee ;) Siitä kierrosta sain ohjeeks syödä kp 2-6 Letrozoleja 2 tabua/pvä. Ultra olis kp 10-11 tienoilla, ja sillon lääkäri sanoo, koska pitää ruveta tekeen ovistestejä. Ovis+ koittaessa varataan siirtopäivä kolmen päivän päähän. Luget (200mg x2) alkaa 2 päivää ovisplussan jälkeen. Tuo Letrozol on siis mulle ihan uus lääke ja hämmennynkin silminnähden, kun lääkäri kertoi sen olevan rintasyöpälääke :D Vähän ehkä stressaa tuo uusi lääke, mitä jos se ei kasvatakaan munarakkulaa..

Kysyin lääkäriltä myös alkioden selviämisestä sulatuksesta. Hän kertoi ennusteen olevan hyvä; jopa 90% alkioista selviää sulatuksesta. Tieto helpotti hysteriaani, koska viime päivinä oon kehitelly huikeita salaliittoteorioita siitä, että alkiot ei selviä siitä. Siis toki sekin riski on olemassa. Tietty lääkäri vielä muistutti, että niistä alkioista itsestään ei voi tietää, jos niissä on jotain häikkää. Lääkäri heitti aika huikeen "ennusteen". Hän sanoi, että ei kannata pettyä jos eka siirto ei onnistu. Mutta puhui, että jo muutamassa siirrossa voisi olla tsäänssi. Ja siirtoja voi tehdä jokaisessa kierrossa, ei siis välikiertoja tulossa tämän jälkeen hetkeen, voitto!

PS. Edellisen postauksen kommentissa lukija vinkkas Yle Areenan dokkarista Hartain toive: Lapsi. Tää on ollu ilmeisesti 6-osainen, mutta valitettavasti näytillä on enää sarjan 3 viimeistä osaa.. Mutta päätin nyt kuitenkin vinkata tästä, koska itse katoin noi kolme viimestä jaksoo putkeen :D

Poika olis kiva

Jotain järkyttävää. Vai onko?

Olen jo aiemminkin kirjoittanut tästä aiheesta, enkä ole näköjään edistynyt itseni kanssa mihinkään. Viime päivinä ihan hurja "vauva sinne, vauva tänne" -buumi, kaikki poksahtelevat paksuksi. Poks. Ahdistaa ja ketuttaa, silti luen näitä uutisia. 

Sekin on ihan okei, kunnes luin tän uutisen. Otsikkona: "Kim Kardashian seuloi alkiot - varmisti poikalapsen saamisen." Meneekö jo vähän yli? Ymmärrän sen, että rahalla saa ja hevosella pääsee, mutta.. Ensijärkytyksen jälkeen jäin pohtimaan reaktiotani. Onks toi täysin luonnon vastasta vai hyväksyttävää? Moni ihminen ei saa lasta, vaikka vuosikaudet yrittäisi rahat ja henkinen jaksaminen huveten, ja toiset valitsee jopa kumman haluaa, tytön vai pojan. Mutta onko se ihan okei? Itse en halua lyödä mielipidettäni vielä lukkoon. Toki järkytyin aluksi, mutta miksi tällaisia klinikoita edes olisi olemassa, jos se ei olisi okei? Miks lapsen sukupuolen valinta on edes mahdollista, jos se ei oo okei?

Mitä mieltä te ootte?

PS. Ainiin Marit Björgeninkin äiti on kommentoinut tyttärensä raskautta, että "sen on täytynyt tapahtua ensimmäisellä yrittämällä". Niin ja Salkkarit-parillekin on tulossa toinen lapsi. Hienoa, eikö? Olen niin katkera ämmä tänään.

Juhannus

JUHANNUS 2015

Paikka: koti ja Jorvi
Parhaat herkut: roskaruoka ja (vahvat!) särkylääkkeet
Juoma: vesi ja kivennäisvesi
Biisi: Scooter - Hyper, hyper (tälle ollaan naurettu miehen kans vedet silmissä, kuunnelkaa kaikki hyperistä kärsivät :'D menee vähän mustan huumorin puolelle)
Ihmiset: Oma mies ja sairaanhoitaja

Siinä meidän juhannuksen TOP-lista :D Vietimme miehen kanssa siis kaikkien aikojen juhannuksen. Mökillä rentoutumisen ja juhlimisen sijaan makasin sohvalla ja katselin elokuvia. Kaupunki oli ihanan rauhallinen. Voisi ajatella, ettei ehkä mikään ikimuistoisin juhannus - päinvastoin! Tämän tulen muistamaan ikuisesti. Kaikella rakkaudella <3

Pari kertaa kävimme varmuuden vuoksi Jorvissa gynen päivystyksessä tarkastuksessa, koska hengittäminen oli melko raskasta. Soitin sinne aluksi, jolloin naishenkilö vaati minulta lähetettä, mutta lopulta "suostui" ottamaan minut sinne. Öö? Menin paikalle ja ilmoittautumaan, jolloin luukulla pyydettiin henkkareita JA neuvolakorttia. Mitä? Niinpä niin, synnäri oli samassa paikassa.. Menin sekaisin ja kuiskasin vastaukseksi etten ole raskaana. Sitten hoitaja tajusi kuka olen ja meni silminnähden vaivaantuneeksi. Tämän jälkeen kaikessa hänen sanomassaan paistoi sääli. Menin gynen puolelle istumaan, ja kyynelpadot aukesivat. Miten pahalta se tuntuikaan.

Kohta tapasin maailman mukavimman sairaanhoitajan, joka piti minusta koko illan huolta. Hän antoi minun odottaa eri paikassa, missä synnyttäjät, hän pelasi selvästi joukkueessani :) Pääsin lääkärin vastaanotolle, jossa ensimmäinen lause oli, että hän ei tiedä lapsettomuusasioista mitään. Kiva juttu. Paikalle saapui hetken päästä kokeneempi lääkäri, joka myös komppasi, ettei heillä ole ollut tälläisia potilaita. Miten yksin tajusin olevani. Aina olen ihmetellyt, miten muka lapsettomia on niin paljon. Nyt sain varmistuksen sille, että ei meitä todellakaan ole. Sain käskyn käydä myös röntgenissä. Lähdin vaappumaan käytävää pitkin, ja kuulin takaani ääniä. Katsoin taakseni ja näin hoitajan työntävän pyörätuolissa tuoretta äitiä, jolla oli sylissään pieni vaaleansininen nyytti. Näin äidin katseessa jotain, mikä sai hengityksen jälleen vaikeutumaan. Ylpeyttä. Käänsin katseeni pois ja pyyhin loppumatkan kyyneleitä poskiltani.

Lopulta sain tulokset: keuhkoista löytyi pienen pieni läntti nestettä, ja vatsaontelon nestelammikko pieneni parissa päivässä. Tulehdusarvokin lähti parissa päivässä laskuun, huh! Klexanea olen pistellyt torstaista asti. Juhannuksen aikana oloni on parantunut huimasti ja tänään jäljellä on enää turvotusta ja mustelmia kyynärtaipeessa. Voin varmasti sanoa olevani onnekas, kun näinkin vähällä selvisin hyperistä :)

Millainen juhannus teillä oli? :) Laittakaa omia listoja tulemaan :D

The Punktio

Viime viikon maanantaina tosiaan oli elämäni ensimmäinen punktio. Viikonloppu oli täynnä tohinaa, joten en juurikaan ehtinyt jännittää tulevaa koitosta. Maanantaina kellon soidessa aamulla klo 7, olinkin sitten aivan paniikissa. Yritin nakertaa ruisleivän reunaa, mutta aika tyhjällä vatsalla loppuen lopuksi lähdimme kohti klinikkaa.

Ilmoittautumisen jälkeen pääsimme heti lepohuoneeseen, jossa hoitaja asetti kyynärtaipeeseeni kanyylin. Jo pelkkä kanyylin laitto aiheutti kipua, joten olin todella peloissani. Hoitaja kysyi rauhoittavan lääkkeen tarpeesta, sanoin ehkä vähän liiankin innokkaasti ottavani sen :D Diapamin vaikutusta en juurikaan huomannut, paitsi ehkä juuri siten, etten pystynyt jännittämään, vaikka yritin :D Sain käskyn käydä wc:ssä vähän ennen toimenpiteen alkua.

Sitten olikin jo aika siirtyä toimenpidehuoneeseen ja pöydälle. Lääkäri saapui huoneeseen ja muistaakseni ultrasi ensimmäiseksi munasarjat. Päätettiin aloittaa vasemmasta munasarjasta, koska siellä rakkuloita oli enemmän. Sitten hän asetti jonkun kojeen sisälleni, antoi vasemmalle puolelle puudutuspiikin (mikä muuten sattui vietävästi) ja punktiointi alkoi. Hoitaja antoi ennen aloitusta ihanan (:D) määrän kipulääkettä, mutta silti tunsin jatkuvasti, mitä alakerrassa tapahtui. Ja mikä parasta, seinällä minua vastapäätä oli ruutu, josta saimme seurata koko punktion miehen kanssa. Se oli oikeasti mahtavaa mielestäni, kipu oli helpompi ottaa vastaan, kun näki, mitä tapahtui. Hoitaja kyseli koko ajan vointiani ja mies silitti hiuksiani. Katselin ruudulta, kun rakkulat katosivat yksi toisensa jälkeen ja koko toimenpide meni aika huuruissa. Torkahtaminen ei ollut kaukana :D Ennen oikean puolen punktioimista lääkäri katetroi virtsarakkoni, koska olin ilmeisesti muodostanut jo siinä ajassa jännäpissan :D

Parisen tuntia pötköttelin lepohuoneessa lämpötyyny mahalla. Torkuin sen ajan, minkä mies vietti antamassa omaa näytettään. Ihmettelin miten sujuvasti ja kivuttoman näköisesti muut punktiossa olleet kävelivät toimenpidehuoneesta pois. Ehkä rakkuloiden määrällä oli osansa tähän :) Olo oli yllättävän hyvä, fyysistä kipua enemmän kauhistutti mielessä se, mitä lääkäri oikeasti puuhasi alakerrassa :D Kehaisin klinikalta lähtiessämmekin oloani, jolloin hoitaja väläytti symppiksen hymyn, jonka merkityksen ymmärsin vasta muutaman tunnin päästä kotona. Pahin oli vasta edessä..

Lääkehuurun laskettua alkoi etoa ja huimata, ja maanantai menikin oksennellessa ja nukkuessa. Tiistai ja keskiviikko olivat pahimmat päivät. Vaikka en oksentanut, olo oli todella tukala ja päässä pyöri. Turvotus oli keskiviikkona suurimmillaan. Hengittäminen kävi todella raskaaksi ja maha näytti siltä kuin olisin jo monellakin kuulla raskaana. Tukalaa oloani ei todellakaan helpottanut se, että nestettä piti juoda 3 litraa päivässä. Illalla itkin vessan lattialla surkeaa kohtaloani (mikä jo näin jälkikäteen naurattaa). Torstaina piti olla alkionsiirto, mitä ei onneksi päätetty tehdä. Sen sijaan vatsaontelostani poistettiin hieman yli litra nestettä, ja olin tiputuksessa parisen tuntia. Munasarjat komeilivat ruudulla 8-11cm kokoisina. Tästä alkoi toipuminen. Olin niin onnellinen olon helpotettua. Ja kuten olen aiemmin kirjoittanut alkioiden määrästä, en kadu mitään ja lähtisin samaan
heti huomenna ensi kuussa uudelleen ;)

Hyperi

Ja niinhän siinä sitten kävi, että klinikalla ultrassa lääkäri näki selvän hyperstimulaation. Munasarjat 8-10cm:n kokoiset ja munasarjojen takana nestettä. Olin kuulemma kalpea ja turvonnut. Tuoresiirtoa ei siis päästä tekemään. Lääkäri päätti samalla imaista nesteen pois alavatsasta ja sitä riittikin.. Yli litra sitä neulan kautta imettiin :o nyt ollaan miehen kanssa makoiltu täällä pari tuntia tiputuksessa.

Sanoin jo eilen miehelleni, että en masennu lainkaan vaikka siirtoon ei päästäisikään. Samaa mieltä olen edelleen. Olen suorastaan onnellinen! Oon niin huonossa kunnossa, että haluan toipua kunnolla ennen alkionsiirtoo. Välikierto menee niin nappiin klinikan kesäloman kanssa, elokuussa päästään siirtelemään pakkasukkoja <3

Niin ja mitä meijän alkioille kuului... Huippua; ainoastaan yksi pieni oli nuukahtanut! Pakkasessa on siis 18 pientä huurrenenää meitä odottamassa. Tieto herkistää kovasti, en voi kuvitella, että meidän tuleva vauva saattaa olla tuolla muutaman metrin päässä :')

Saalis

En ole vieläkään täysissä sielun ja ruumiin voimissa kirjottaakseni punktiosta, mutta meijän munasaaliista (:D) oon nyt parina päivänä kyselly klinikalta.

Maanantaisessa punktiossa siis tyhjennettiin 45 rakkulaa, joista löytyi yhteensä 30 munasolua <3

Tiistaina klinikalta kerrottiin 19 munasolun hedelmöittyneen normaalisti <3

Äsken kuulin kaikkien 19 alkion jakautuneen normaalisti <3

Fiilikset on ihan uskomattomat! Eiköhän sieltä nyt edes joku saada siirrettyä huomenna ;) Tuo meidän alkiosaalis on kyllä jotain paaaaljon enemmän, mitä olisin ikinä uskaltanut toivoakaan.. Olo on kamala ja maha on kuin jalkapallo (tai pikemminkin jumppapallo), mutta nuo äskeiset uutiset tekivät tästä tuskasta kaiken sen arvoisen <3

Elossa

Ilmoittelen vain pikisesti olevani yhä elossa aamuisesta punktiosta huolimatta. Teen punktiosta oman postauksen, kun vointini paranee ja samalla vastaan myös kommentteihinne :) tällä hetkellä voin melko huonosti, olen oksentanut pari kertaa ja alavatsa on arka. Tämän hetken iskulause on: Never again. Uhosin pää pytyssä miehelleni olevani mielummin lapseton ikuisesti kuin käyväni tuon uudelleen läpi :D no, katsotaan mietteet parin päivän päästä..

Punktion saldo oli seuraava: rakkuloita imuteltiin vasemmalta puolelta 25 ja oikealta 20. Munasoluja yhteensä huikeat 30 kappaletta, 15/munasarja. Tämä selittää myös huonoa oloani :D toki on varmasti katoakin tiedossa, huomenna saan soitella klinikalle ja kysyä mahdollisia alkioita.

Tämä pahoinvointi löi vähän ällikällä, onko muilla kokemuksia oksentelusta ja pyörryttämisestä punktion jälkeen? Muuten olo on kuitenkin niin hyvä, että ei ainakaan vielä hyperiltä kuulostais..

Fiiliksiä hoidosta

Tänään on viimeinen Gonalin ja Orgalutranin pistämispäivä. Pakko myöntää, että koko pistämistouhu alkaakin jo riittää pikkuhiljaa :D Kaikki on menny hyvin tähän asti, alavatsakipuja on jonkin verran, välillä paljon ja välillä ei mitään. Voin siis yllättävänkin hyvin. Mahdanko saada sanoa samaa huomisen irroituspiikin jälkeen... :D kauhistuttaa miettiä, miltä munasarjani tällä hetkellä näyttävät.. Maanantainen punktio pelottaa enemmän kuin elämä.

Olen koko viikon ravannut apteekissa. Kaiken tän muun stressin keskellä pitää vielä stressata sitä, että pitää tilata lääkkeet lähiapteekkiin ja hakea ne sieltä. Sekään ei riittänyt, Pregnyliä tilatessani farmaseutti sanoi sen olevan tukusta loppu :o MITÄ?! Siinä vaiheessa meinasin saada sydärin. No, ei siinäkään vielä mitään, sain lääkkeen eri apteekista, mutta.. Kotiin päästyäni avasin pakkauksen ja huusin järkyttynyttä ininää. Pakkauksessahan ei tullut piikkejä mukana! Pregnyl on enaimmäistä kertaa minulla käytössä, enkä muistanut kysyä klinikalta edes ohjeita.. Olisiko piikitkin saanut mahdollisesti sieltä mukaan? Melkein itkua vääntäen juoksin toiseen apteekkiin, jossa selitin asian miesfarmaseutille. Hän käytti valehtelematta puoli tuntia asian tutkimiseen ja oikeanlaisten ruiskujen etsimiseen. Maailmassa on vielä hyviäkin ihmisiä. Ainoa asia, mitä kotona huomasin oli, että ruisku on melko pieni, 1ml, ja lääkettä taitaa olla se yksi millilitra, joten en tiedä että mahtuuko se yhteen ruiskuun. Onneksi ostin niitä kaksi, mies saa pistää toisen minuun samaan aikaan, kun itse pistän yhden. Ennen en rauhoitu, kun saan lasiampullit auki särkemättä niitä.

Näitä munarakkuloita on kuskattu ja kasvatettu ympäri Suomea jo melkoisesti :D niitä on kasvateltu kotona, Satakunnassa, saaressa merellä, autossa ja tänään vielä Virossa. Teemme miehen kanssa pienen pyrähdyksen Tallinnaan, luvassa shoppailua ja paljon kasvisruokaa ja leivoksia. Melko kosmopoliitit munarakkulat ;)

1. ultra

Eilen oltiin jännän äärellä. Aamulla oli siis aika ensimmäisen ivf:n ensimmäiseen ultraan. Ajeltiin miehen kanssa jännittyneinä kohti Fertinovaa yllättävänkin hyvin nukutun yön jälkeen. Minä, stressaamisen huippuosaaja, olinkin ollut yllättävän rauhallisena koko kuluneen hoitokuukauden.

Odotella ei tarvinnut juuri lainkaan. Ah, mitä luksusta! Julkisella ollessamme en tainnut yhtä kertaa enempää päästäkään ajoissa vastaanotolle. Olen huutanutkin (kyllä, kirjaimellisesti..) innosta soikeena miehelle näiden parin yksityisellä käynnin jälkeen, että en aio palata enää ikinä julkiselle puolelle. Niin ja takaisin asiaan... Lääkäri ei kummempia höpissyt, vaan sain heti heittää housut tuolille, ja innokkaana hyppäsin plintille. Limakalvo oli kuulemma paksuuntunut oikein mukavasti ja munarakkuloita sitten riittikin.. Oikealta puolelta löytyi ainakin 12x12cm rakkuloita ja paaaljon pienempiä.. Vasemman puolen rakkuloiden laskemisen lääkäri lopetti 15 päästyään.. Ja ne olivat kuulemma isompiakin. Hohhoijakaa :D Kauan lääkäri mietti, että ottaako minut vielä toiseen ultraan, mutta päätyikin siihen, että PUNKTIO ON ENSI MAANANTAINA. Tässä vaiheessa ilmeeni oli varmasti näkemisen arvoinen. Apua. Sillonko jo?! Gonalia ja Orgalutrania piikittelen perjantaihin asti, ja lauantaina Pregnyl. Juhannusaattona olisi mahdollisesti alkion siirtäminen. Voi hyvät hyssykät, kuinka oudolta tuo kuulostaa korvaani.. Mitään noin konkreettista ja lasta muistuttavaa ei ole todistetusti ennen kohdun limakalvollani käynytkään.. Paljonhan tässä voi vielä käydä, ennen kuin siirtoon päästään, mutta ymmärrättehän tämän intoiluni ;)

Mies sai myös aimo annoksen konkretiaa tuosta klinikkareissusta. Hän suorastaan järkyttyi :D Hän(kään) ei ollut varautunut, että tämä kaikki tapahtuu ja vielä näin nopeasti.. Vaikka kaikki tiedossa olikin, ei meistä kumpikaan vaan ollut loppuen lopuksi ihan kartalla koko systeemistä :D Hän oli melko hiljaa paluumatkalla, varmaan osasyy oli minun jatkuvassa innostuneessa huutamisessani. Ainoa lause, mitä hän taisi tuon puoli tuntia kestäneen matkan aikana lausui juuri ja juuri kuultavalla äänellä, oli: "Mitä jos meille tulee vauva..."

Klinikalle mennessäni vein mukanani myös Naikkarilta pyytämäni AMH-arvon, joka on myös edellytys Takuuhoidon toteutumiseen. Arvo oli niin korkea kuin PCOS-potilaalla odottavan saattaa.. Arvo 12,3 komeili paperissa, lääkärikin huokasi sen olevan korkea, ja varoitti hyperstimulaation riskistä. Hyperin estämiseksi sain Dostinex -reseptin, joka olisi 8 pvän:n kuuri. Dostinex olisi tarkoitus aloittaa lauantaina, ennen Pregnylin pistämistä. Pregnyl aiheuttaa minulle jo nyt vähän harmaita hiuksia; ennen olen käyttänyt ainoastaan Ovitrelleä. Se ei kuitenkaan ole korvattava, joten päädyin Pregnyliin. Lääkekatto kunniaan :D

Tunnen pitkästä aikaa eläväni. Sen on tehnyt selvästikin tämä meneillään oleva hoito. Kaikki on niin paljon helpompaa; ei tarvitse stressata, että tuleeko sieltä nyt vaan se yksi munarakkula! Nyt sai oikein toivoa, että niitä olisi monta :D Olen niin onnellinen, että olemme päässeet tähän vaiheeseen! Tätähän olen odottanut jo yli vuoden. Ensimmäisenä yritysvuotena rukoilin, että tänne asti ei tarvitsisi hoidoissa mennä. Kun olin muutaman kuukauden syönyt Clomeja, rukoilin, että pääsisimme jo ivf:ään. Nautin tästä hetkestä.

Relailua

Rentouttava mökkiviikonloppu takana. Mies on töissä eri paikkakunnalla ja päätin lähteä mukaan. Istuskelen kahvilassa ja huomaan jopa nauttivani rauhassa olemisesta ja yksinäni mietiskelystä.. Edessä kahvi ja iiiiiiso pala juustokakkua, saikohan tämä sokerinousu ajatuksetkin lentämään.. :D

Näimme viikonloppuna myös sukulaislapsia. Aamulla heräsin lasten huutoon ja jäin makaamaan silmät kiinni ja kuuntelin lasten keskustelua äitinsä kanssa aamiaispöydässä. Ajattelin, että kuolen tähän paikkaan. Kuolen, jos en saa ikinä kokea tuollaista. Kyyneleet valuivat tyynylle ja hautasin naamani märkään tyynyliinaan. Onneksi kohta helpotti, kun molemmille lapsille tuli itkuraivarit. Itku auttaa aina :D

Vatsassa on tuntunut koko viikonlopun molemmilla puolilla pienimuotoista juilimista. Kuin olisi monta ovulaatiota tapahtumassa päällekkäin.. (ei hyvä ajatus...) Valkovuotoa tuntuu lorisevan ihan hulluna, kuin olisi koko ajan pissat housuissa :o Pistämiset on menny hyvin ja tänään illalla pistän Orgalutranin ensimmäisen kerran. Eipä tullut mieleen kysyä klinikalla, että pistänkö Gonalin ja Orgalutranin samaan aikaan. Onko muut pistäny molemmat lääkkeet samaan aikaan illalla? Saa jeesata :D niin ja mites ruiskussa oleva ilmakupla, pitää varmaankin poistaa? :D Blogilääkärini, auttakaa!!

Kun olen raskaana...

Möläytin tänään spontaanisti miehelleni hormonipäissäni lauseen, joka alkoi sanoilla: "Sitten kun olen raskaana..." Tajusin vasta minuutteja myöhemmin, miten olin asiani ilmaissut. Jäin pohtimaan, että niin... mitä asioita tekisinkään silloin, kun olen raskaana... Asioita, jotka tällä hetkellä aiheuttaisivat ehkä vain lisää mielipahaa.

Kun olen raskaana...
aion ostaa kasan vauvanvaatteita ja -tarvikkeita
aion lenkkeillä useammin ja nauttia ulkoilmasta
syön monipuolisesti ja terveellisesti
katsella äitiysvaatteita mama -osastolla, jonne eksyttäessä nykyään nousee vain puna kasvoille
ahmia tietoa äitiydestä ja tulevan vauvan kehitysvaiheista
pitäisin kättäni mahani päällä suojelevasti
ottaisin kuvia kasvavasta raskausmahasta ja ihailisin sitä joka päivä

Kun olen raskaana, aion olla onnellinen ja nauttia jokaisesta päivästä.

Lapsettomuus ja läheiset

Sain anonyymiltä Matelua -postaukseeni kommentin, jossa kyseltiin muiden tietoisuutta lapsettomuudestamme ja mahdollista suhtautumista. Tämä postaus on jotain, mitä olen yrittänyt vältellä kuin ruttoa. Koitan olla myös ajattelematta asiaa, se on kovin ahdistava. Mutta kyseisen kommentin saatuani rohkaistuin kirjoittamaan aiheesta (tosin vähän myöhässä), kiitos anonyymi :)

Emme ole siis "tulleet kaapista" lapsettomuutemme kanssa, alusta asti olemme miehen kanssa päättäneet selviytyä tästä helvetistä keskenämme. Kuitenkin parisen vuotta sitten, kun aloitimme yrityksen, kerroin tästä äidilleni. Äitini ei ole koskaan ollut mikään kaikkein avoin ihminen maailmassa, hän on hyvin käytännönläheinen ja kokee, että asia kuin asia selviää ainoastaan "yrittämällä". Melkein kuvailisin häntä tunteellisesti kylmäksi. Välit äitini kanssa ovat näennäisesti "jeejee", mutta mieltäni kalvaa ikuisesti se, ettei minulla ole äitiä, jolle voisin kertoa ihan mitä tahansa. Jos olen allapäin tai surullinen, en voi ikinä soittaa äidilleni, vaikka mielestäni äiti on se ihminen, jolle pitäisi pystyä kertomaan kaikki.

Minun on aina tarvinnut olla läheisiäni vahvempi. Äitini ja mummuni ovat hyvin samanlaisia persoonia: kuullessaan jotain ikävää, he valvovat yönsä murehtien ja surren. En voi kertoa lapsettomuushoidoistamme heille, koska he eivät kestäisi sitä. He eivät kestäisi suruani ja joka kuukausi koittavia pettymyksiä. Joten minun on pidettävä suruni itselläni ja surtava ne mieheni kanssa. Minun on kannettava tämä kaikki tuska itse.

Menneet kuukaudet ovat olleet vaikeita ja huomaan yhä enemmän painivani sen faktan kanssa, että en voi kellekään puhua lapsettomuudestamme. Monena yönä viikossa näen unia, joissa huudan äidilleni, miksi jätit minut yksin tämän asian kanssa. Olen keskustellessamme yrittänyt heittää sivulauseita, joissa kerron menevämme lääkäriin, tai hakevani apteekista lääkkeitä. Niihin hän on kommentoinut nykyään asiallisesti. Alussa hän jätti kommentoimatta niihin. Tämä asia on vaikea. Tämän postauksen kirjoitusaikana en ole säästynyt kyyneliltä.

Äitini ei ole kuitenkaan hirviö, vaikka tästä postauksesta saa ehkä sellaisen kuvan. Rakastan häntä kovasti. Hänessä on ihanat puolensakin, paljon niitä. Olen matkalla hyväksymään sen, että olemme vain täysin erilaisia ihmisiä. Hän ei aina vain ymmärrä. En itsekään voi ymmärtää, että joudun painimaan tälläisen asian kanssa.

Mieheni ja äitini lisäksi kukaan muu ei siis tiedä lapsettomuudestamme. Olen todella yksin suruni kanssa. Tämä oli myös alunperin syy tämän blogin perustamiseen; halusinhan vertaistukea. Vaikka teidän lukijoiden kommentit eivät ole mikään itseisarvo kirjoittamiseen, en voi kieltää niiden voimauttavaa vaikutusta. Jokaisen kommentin olen lukenut kyyneleet silmissä.

1. IVF

JES! Eilen sain todeta kp 1:n alkaneen. Turhaan panikoin, on niiin onnellinen, että Terolut toimi tällä kertaa täydellisesti. Tänään siis kp 2, ilmoitin Fertinovaan vuodon alkaneen. Illalla saankin jo aloittaa Gonal-f:n pistämisen, miten joku voikin olla näin innoissaan pistämisestä :D Mieskin nauroi eilen, ettei ole ennen kuullut kenenkään olevan noin innoissaan vuodon alkamisesta :D

Yritän olla nyt positiivisella mielellä, toki välillä mielen valtaa pelko tulevaa punktioo kohtaan.. Mutta toisaalta murtuisin, jos punktioon en pääsisi. Kuka minusta voi ottaa selvää, kun en ota itsekään itsestäni selvää :D

Tsemppiä kaikille muillekin hoitoihin, missä kohtaa niitä ikinä olettekaan <3

Vauvamasubuumi

Viime aikoina minua on risonut erityisesti yksi asia. Se, etten voi lukea uutisia pahoittamatta mieltäni, koska joka uutissivulla on aina hypetysuutinen jonkun julkkiksen vauvamasusta tai raskauden ilmoittamisesta. Onko tuollainen buumi aina ollut olemassa, vai nytkö vasta lapsettomana kiinnitän siihen huomiota? Pahoitan niin julmetusti mieleni, kun ensimmäiseksi aamulla näen uutisen, missä ilmoitetaan jonkun raskaudesta nro 3. Vielä otsikon nähtyäni luen uutisen. Niin, onko pakko kiusata itseään noin? :D

Tuntuu, että puhumattakaan oman sukuni "ei-niin-otollisista-äiti/isäehdokkaista", niin julkkiksillakin on menossa buumi, että on nyt "in" olla raskaana. Kaikki muotitrendien tuomat vaatteet ja asusteet saan kyllä ostettua kaupasta, mutta tätä en saa. En saanut edes julkisen puolen terveydenhuollosta, nähtäväksi jää saako sen ostettua yksityiseltä. Rahaa saan tähän trendiin palamaan vaikka kuinka ja paljon, mutta mahdanko koskaan saada olla "in"..