Lapsettomuus ja läheiset

Sain anonyymiltä Matelua -postaukseeni kommentin, jossa kyseltiin muiden tietoisuutta lapsettomuudestamme ja mahdollista suhtautumista. Tämä postaus on jotain, mitä olen yrittänyt vältellä kuin ruttoa. Koitan olla myös ajattelematta asiaa, se on kovin ahdistava. Mutta kyseisen kommentin saatuani rohkaistuin kirjoittamaan aiheesta (tosin vähän myöhässä), kiitos anonyymi :)

Emme ole siis "tulleet kaapista" lapsettomuutemme kanssa, alusta asti olemme miehen kanssa päättäneet selviytyä tästä helvetistä keskenämme. Kuitenkin parisen vuotta sitten, kun aloitimme yrityksen, kerroin tästä äidilleni. Äitini ei ole koskaan ollut mikään kaikkein avoin ihminen maailmassa, hän on hyvin käytännönläheinen ja kokee, että asia kuin asia selviää ainoastaan "yrittämällä". Melkein kuvailisin häntä tunteellisesti kylmäksi. Välit äitini kanssa ovat näennäisesti "jeejee", mutta mieltäni kalvaa ikuisesti se, ettei minulla ole äitiä, jolle voisin kertoa ihan mitä tahansa. Jos olen allapäin tai surullinen, en voi ikinä soittaa äidilleni, vaikka mielestäni äiti on se ihminen, jolle pitäisi pystyä kertomaan kaikki.

Minun on aina tarvinnut olla läheisiäni vahvempi. Äitini ja mummuni ovat hyvin samanlaisia persoonia: kuullessaan jotain ikävää, he valvovat yönsä murehtien ja surren. En voi kertoa lapsettomuushoidoistamme heille, koska he eivät kestäisi sitä. He eivät kestäisi suruani ja joka kuukausi koittavia pettymyksiä. Joten minun on pidettävä suruni itselläni ja surtava ne mieheni kanssa. Minun on kannettava tämä kaikki tuska itse.

Menneet kuukaudet ovat olleet vaikeita ja huomaan yhä enemmän painivani sen faktan kanssa, että en voi kellekään puhua lapsettomuudestamme. Monena yönä viikossa näen unia, joissa huudan äidilleni, miksi jätit minut yksin tämän asian kanssa. Olen keskustellessamme yrittänyt heittää sivulauseita, joissa kerron menevämme lääkäriin, tai hakevani apteekista lääkkeitä. Niihin hän on kommentoinut nykyään asiallisesti. Alussa hän jätti kommentoimatta niihin. Tämä asia on vaikea. Tämän postauksen kirjoitusaikana en ole säästynyt kyyneliltä.

Äitini ei ole kuitenkaan hirviö, vaikka tästä postauksesta saa ehkä sellaisen kuvan. Rakastan häntä kovasti. Hänessä on ihanat puolensakin, paljon niitä. Olen matkalla hyväksymään sen, että olemme vain täysin erilaisia ihmisiä. Hän ei aina vain ymmärrä. En itsekään voi ymmärtää, että joudun painimaan tälläisen asian kanssa.

Mieheni ja äitini lisäksi kukaan muu ei siis tiedä lapsettomuudestamme. Olen todella yksin suruni kanssa. Tämä oli myös alunperin syy tämän blogin perustamiseen; halusinhan vertaistukea. Vaikka teidän lukijoiden kommentit eivät ole mikään itseisarvo kirjoittamiseen, en voi kieltää niiden voimauttavaa vaikutusta. Jokaisen kommentin olen lukenut kyyneleet silmissä.