keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Verikoe

Soittelin klinikalle tänään ilmoittaakseni positiivisesta testistä. Ensimmäinen kommentti oli "joo'o" :D Ymmärrän ja arvostan, että alan henkilökunnalla on hold your horses -suhtautuminen, mutta kai sitä jotain muutakin olis voinut kommentoida? :D No, itseäni kommentti onneksi nauratti. Samalla kysyin  veritestistä, kannattaako hcg mittauttaa näinkin. Vastaus oli, että ehdottomasti. Hoitaja kertoi, että huomenna ennen 12 olisi päästävä antaan näyte, jotta tuloksen saisi heti. En pääse huomenna, joten kysyin, että voinko lähteö tulemaan saman tien. Sain puoli tuntia aikaa olla klinikalla, ja minähän hullu laitoin kaasun pohjaan :D Ehdin hyvin antamaan näytteen, ja tulos olisi näin ollen perjantaina iltapäivällä valmis, ja saisin soiton tällöin. Hyi kamala, taas saa jännittää! Miten jaksan odottaa niin kauan?! Toisaalta tätä hetkeä on odotettu 2,5 vuotta, joten ei kai pari päivää enää voi tappaa? :D

Tänään noin klo 4 aamulla (kyllä, klo 4 aamulla) tein "virallisen", klinikalta saadun testin. Ja selitykseksi: heräsin tuolloin järkyttävään pissahätään, joten päätin tehdä testin tuosta aamupissasta. Heti kun pissa alkoi levitä tikulle, plussa tuli näkyviin.  Se oli todella selkeä, täydellisen vahva plussa <3 Kömmin onnellisena takaisin sänkyyn ja sanoin miehelleni olevani vahvasti paksuna :D Kyllä tuli kauniit unet tuon plussan jälkeen <3

Tänään olen saanut riesakseni riemukseni vilunväristykset. Toki niitä oli jo aiemminkin tässä kierrossa, mutta ihan tällaisina en ole niitä ennen kokenut. Kuinka paljon voikaan viluttaa! Eilen illalla sain taas kunnon shokit, kun pyyhkiessä tuli rusehtavaa vuotoa. Ei siis valumalla, vaan pyyhkimällä. Tämä loppui onnekseni tunnissa <3 Sydämeni halajaa lisää oireita, haluan tuntea olevani raskaana! Haluan oireita, joita ei tarvitse kuulostella, vaan ne tuntee haluamattaankin <3 Tällä hetkellä nautin niin suunnattomasti olostani, en voi sanoin kuvailla tätä <3

tiistai 29. syyskuuta 2015

Pp 13

Edelleen jatkan näillä piinapäivä -otsikoilla. En uskalla vielä muuttaa niitä :D Huomenna on tähän astisen elämän suurin päivä, kun saan soittaa klinikalle ja kertoa ilouutiset. Ajattelin kyllä kysäistä myös veritestiä, olis kiva kuulla arvo "ihan oikeesti". Ja samalla tietty saada joku varmuus tähän kaikkeen, voisin samalla lopettaa testailun.

Aamulla tein oikein kauniin liuskatestin, testiviiva oli aika vahvan punainen. Testiviiva oli selkeästi tummempi kuin eilen. Tää on niin ihmeellistä. Ennen en voinut kuvitellakaan, miltä positiivinen raskaustesti näyttää.. Nyt niiden muodostumista katselee ihan suvereenisti sivusilmällä, kun samaan aikaan ripustaa pyykkejä :D En kuitenkaan pidä niitä todellakaan itsestäänselvyyksinä, don't get me wrong. Rakastan joka hetkeä, jonka vaan saan olla raskaana.

Oireista sananen, rinnat on aika paljon kipeemmät kuin eilen. Alaselkä kenkkuilee edelleen. Alavatsassa on nyt kuplinut muutaman päivän, nyt vasta osasin yhdistää sen raskauteen :D Ihan kuin siellä poreilis lasillinen Vichyä.
Pieni tuhruttelu nosti tänään taas niskavillat pystyyn. Se ei kestänyt onneksi kauaa, ja pystyin muutenkin oleen vähän rauhallisemmin kuin eilen. Pari tuntia tästä eteenpäin tein kauniin punaisen plussan. MUTTA siis, jos en tietäisi olevani raskaana, en voisi mistään aavistaa sitä. Oireet ei oo siis niin vahvoja, että niitä jäisi kummastelemaan.

Jos huomiseen asti kaikki menee hyvin, mitä sitten tapahtuu? Onko piinapäivät ohi ja saan soittaa neuvolaan..? Mitä ihmettä täälä tapahtuu, en ymmärrä :D Saan vieläkin melkoisen huutonaurukohtauksen, kun mies sanoo mun olevan raskaana. Ei vaan mee kaaliin!

Kunpa tää hetki kestäis ikuisesti <3

maanantai 28. syyskuuta 2015

Pp 12

En löydä sanoja kuvailemaan tunteita, joita oon käynyt läpi viimeisen 24 tunnin aikana. Epätodellista onnea, shokki, järkytys.. mitä näitä nyt on. Eilinen oli tähän astisen elämäni kummallisin päivä. Oon vieläkin ihmeissäni omasta reaktiostani. Paljon olin kuvitellut, miltä positiivisen testin näkeminen tuntuu.. ja in reality se oli kaikkea muuta :D Se oli valtava shokki, jonka jälkeen marssin tyyliin peseen perunoita :D Se ei vaan mennyt perille, meillä kummallakaan. Me molemmat koettiin loppuillan ajan sellasia itkuryöppyjä. Kaikki oli ok, sit meinas purskahtaa itkuun, mutta ennen purskahtamista tunne katoskin! Puhuin miehelle, että olin melkein pettynyt omaan reaktiooni :D Kaikki tuntu vaan niin uskomattomalta, epätodelliselta. 

Kaikki ei oo suinkaan ollut hyvää, todellista tunteiden vuoristorataa on ajettu jo tänkin päivän puolella. Tein 12 jälkeen raskaustestin, koska halusin nähdä, onko testiviiva vahvistunut. Senhän pitäis kaiken järjen mukaan vahvistua, eiks joo? No, viiva teki päinvastoin. Tein samanlaisen testin kuin eilenkin, mutta sen viiva oli huomattavasti heikompi. Siis se oli tosi heikko. Yritin kuitenkin "solveltaa" testiä mielessäni: sen kontrolliviivakin oli todella selkeesti heikompi kuin eilisessä testissä, joten silloinhan olis testiviivakin.. ehkä. No, minähän järkytyin niin syvästi, sillä hetkellä elämänilo valahti pois kasvoilta ja koko kropasta. Riensin kaupungille hakeen paniikinomaisesti uusia testejä, mies lähti kuskiks, koska pelkäs varmaan mun puolesta, olin niin pois tolaltani. En muista koko automatkasta mitään, tihrustin itkua ja hoin mielessäni, että en selviä tästä. Testit ostoskoriin ja samanlaista ravia takas kotiin. Kotona liuskatestiin ilmesty kyllä viiva, selvästi erottuva. Viiva ei oo kuitenkaan vahva. Lisäks tein samanlaisen rfsu:n digitestin kuin eilen, siihenkin tuli tulokseks YES+. Suurin shokki poistui harteiltani, mutta olenko luottavaisin mielin...? En todellakaan. Aika paniikin vallassa tässä edelleen mennään. Siis jos siirretty alkio oli 3 päivän ikäinen ja nyt on pp 12, pitäiskö viivojen olla jo tosi selkeitä? Kirosin itseni samalla myös alimpaan helvettiin, miks edes tein tollasia "viivatestejä", pitäis pysytellä vallan digeissä. Viivojen tulkitsemisella saa itsensä aikalailla hulluuden partaalle. Ja ennen kaikkee: onko plussan jälkeen vielä pakko testata?! Niinpä. 

Oireita ei vielä juurikaan ole. Alaselkä kenkkuilee jonkun verran, ja eilen illalla oli melko kipeitä kouristuksia kohdun kohdalla. Asia, jota ihmettelin jo pari päivää ennen plussaa, oli kipu lantiossa. Siis ihan kuin lantio olisi jotenkin "venymässä", kipu tuntui ihan kasvukivuilta. Vilunväristyksiä on yötä päivää.   

Keskiviikkoon asti yritän mennä rauhallisin mielin, koitan saada itseni rauhoittumaan jollain tavalla. Yritän nauttia tästä olosta, koska testien mukaan olen kuitenkin vielä raskaana tällä hetkellä. Minä, raskaana?
 

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Pp 11

Monesti oon miettinyt, miten tän uutisen ilmoittaa tänne. Vastausta en ole keksinyt. Enkä vastausta varsinkaan tällaisen alkushokin jälkeen. Tiputtelu alkoi, toivo meni, itkin kuollakseni. Kaikki suru olikin turhaa.

Saavuimme kotiin, ja päätin tehdä raskaustestin varmistaakseni itselleni viinilasillisen. Väri levisi testitikkua pitkin, en nähnyt mitään ennen kontrolliviivan ilmestymistä. Sittten se alkoi ilmestyä. Testiviiva. Inahdin, ja katsoin uudestaan testiä. Siinä se testiviiva seisoi. Rääyin miehen paikalle. Mies juoksi hädissään vessaan ja löysi minut tärisemästä raskaustesti kädessä. Parkaisin kamalan itkun, mies vain tuijotti. Siinä se oli. Käteni tärisivät hulluna. Kaivoin toisen testin kaapista, tuloksena YES+. Itkettiin, halattiin, tuijotettiin suu auki. Hoin vaan siisvoikauheetasiisvoikauheeta!

Olen raskaana.







Tukehdun

Tuhru on lisääntynyt huomattavasti eilisestä. Tuntuu, että tukehdun tähän paikkaan. Itkettää, ja tuntuu etten saa henkeä. Kurkkua puristaa koko tilanne. Aamulla puin itseäni aamupalan jälkeen. Yritin olla katsomatta kehoani peilin kautta. Vihaan kroppaani tällä hetkellä. Kroppa, joka on pettänyt meidät kerta toisensa jälkeen. Kroppa, joka ei vaan toimi, niinkuin pitäisi.

Kohta en enää tukehdu, vaan tunne vaihtuu siihen, etten jaksa enää itse hengittää.

Suotta söin Progynovaa koko kierron 3 nappia päivässä.
Suotta läträsin Lugejen kanssa kolme kertaa päivässä.
Suotta pidin lämmintä kaurapussia vatsalla joka ilta.
Suotta yritin olla stressaamatta ja miettimättä.
Suotta maksetaan 950e siirrosta ja lääkkeista.
Suotta olin juomatta viikonloppuja.
Suotta kokosin taas toivonrippeitä ja innostuin.

Kaikki oli niin helvetin suotta.

Eilen saavutimme erään etapin, jota en oikein edes odottanut ikinä saavuttavamme. Syyllistämistä. Purin pahaa oloani miehelleni, jolloin alkoi rahasaarna. Jolloin kuulin, että rahaongelmamme johtuu tästä, lapsettomuudesta(ni). Jolloin sormi heristi ja syyllisti. Myöhemmin sain anteeksipyynnön. Tiedän, että tilanne kärjistyi kuningas alkoholin ansiosta. Tilanne ehti kuitenkin tehdä polttomerkin sieluuni. Viimeiseksi odotin tätä omalta mieheltäni.

Rehellisesti sanottuna en tiedä tällä hetkellä, onko meillä varaa seuraavaan siirtoon heti perään. En tiedä, mitä tehdä. En tiedä enää mistään mitään. Jos rahallisen tilanteen vuoksi joudumme pitämään taukokierron/kiertoja, sekoan. Olen jo päättänyt soittaa itselleni ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle. Enää en vaan jaksa yksin. On ollut ihmeellistä seurata mökkiviikonlopun aikana muun perheen elämää. Kuinka tasaista, rauhallista ja onnellista muiden elämät on. Kuinka muut nauravat aidosta onnesta ja ilosta. Itsekin nauran siihen asti, kunnes muistan lapsettomuuden. Hymy valahtaa lattialle, ja silmiin palaa sama vanha suru. Kuinka suren tätä asiaa yksin, niin yksin.

Kysymys ei kuulu enää: "Miten selviän tästä?", vaan "Miten selviän enää yhtään mistään?"

lauantai 26. syyskuuta 2015

Pp 10

Yöllä heräsin vihlovaan kipuun alavatsalla. Aamulla heräsin punaruskean Lugemömmön keskeltä. Siitä asti on alahuuli väpättänyt. Rinnoista on kadonnut viimeisetkin kipeyden rippeet. Pitäis olla mieleltään järkkynyt ihminen, jos vielä tän jälkeen uskois, että raskaus on mahdollinen. Oma uskoni raskautumiseen on tällä hetkellä 0,01%. Kovissa lukemissa mennään siis. 

Nyt ainakin viimeistään tiedän, että isoin ongelma lienee tiputtelu. Jokaisessa ovulatorisessa kierrossa tiputtelu on alkanut n. 5 päivää ennen kunnon vuotoa. Niin nytkin. Luulin, että Luget estää sen, mutta eipä näköjään. Ironista, että juuri eilen mietin tiputtelun puuttumista. Kiitos hei, sieltähän sä tulitkin! Ei kiinnosta tippaakaan jatkaa näitä lääkkeitä, ei kiinnosta mikään. 

Rentouttavasta mökkiviikonlopusta tulikin jotain ihan muuta. Nyt vaan koitan olla itkemättä muiden nähden. 

torstai 24. syyskuuta 2015

Pp 8

Piinapäivät vilisee silmissä. Ylihuomenna päästään jo kaksinumeroiseen piinapäivään, kuinka jännittävää :D  Vetäisin äskettäin huiviin pienet päikkärit, jonka aikana ehdin nähdä unta. Unta siitä hetkestä, kun teen raskaustestin. Testi oli negatiivinen. Voi sitä itkun määrää! Pakko myöntää, että oon viime päivinä miettiny, miltä negatiivinen testi tuntuis. Joka kerta pillahdan itkuun. Vaikka oon suurimaan osan ajasta ihan chillisti tän kierron kans, en vaan voi  esittää, ettei tällä olis väliä. Tää kierto merkkaa paljon.

En voi oikein keksiä mitään oireita tänne kirjoitettavaks. Niitä ei oikeesti ole. Kuten joskus aiemmin kirjoitin, tissit on enää vaan vähän kipeät. Tänään oon tuntenu pientä vihlomista oikeessa munasarjassa, siinä se. Pitäisköhän tässä vaiheessa olla jo jotain tuntemuksia suuntaan tai toiseen? Lohdutan itseeni sillä ajatuksella, että enhän oo muutenkaan herkkä hormoneille. Suurin osa lapsettomuushoitojen lääkkeistä ei oo aiheuttanu mulle mitään oireita. Oon siinä mielessä onnekas. Joten jos en oo herkkä hormonimuutoksille, mahtaisinko edes huomata vielä tässä vaiheessa mitään oireita? Pakko myöntää, että oireiden puuttumisen takia en usko juurikaan raskauden mahdollisuuteen. Yritä tässä sitten nostattaa tunnelmaa..

Luget aiheutti tänään(kin) päänvaivaa. Aamulla poukkoilin väsyneenä seiniä pitkin vessaan laittamaan ensimmäistä, mutta ei mennyt ihan putkeen. Kuulu vaan PLUMPS, ja eka tippu pyttyyn. Toisen kanssa päivällä tuli täydellinen muistikatkos, tälläkään hetkellä en voi vielä varmaks sanoo, laitoinko sen vai en :D

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Pp 7

Siis kyllä nyt on vaihteeks aihetta taputtaa itseään olalle. Voitteko kuvitella, jouduin tarkistamaan, että mikä pp on menossa :D Tsekkasin edellisen postaukseni ja sit laskin vielä sormia käyttäen missä mennään :D Nojuu, siis pp 7 menossa! En oo näköjään stressannu tuon taivaallista meneillään olevaa kiertoo. Siis vau. Huomaan itsessäni tapahtuneen henkistä kasvua, ennen olisin varmaan tehny jo raskaustestejä ja listaillu oireita.

En koe tänään olevani mitenkään pessimistinen, en vain ehdi miettimään tätä kiertoa lainkaan. Herään väsyneenä töihin, tulen väsyneenä töistä, menen nukkumaan. En koe edes eläväni piinapäiviä. Kaiken a ja o itselleni on se, että on tarpeeksi tekemistä. Hullukshan siinä tulee, jos ei muuta kun kelaile asioita. Jos ei oo tekemistä, ei oo muuta kun aikaa miettiä/kelailla/murehtia/keksiä oireita.

Kävimme eilen miehen kanssa mielenkiintoisen keskustelun:
Hän: Miten sä oot noin rauhallinen huomisen suhteen?!
---pitkä hiljaisuus---
Minä: Mistä sä puhut?
Hän: Testipäivästä tietenkin!
...Niin, täällä me molemmat taidetaan olla ihan pihalla meneillä olevista piinapäivistä :D Let's keep it that way!

Tänään töissä kuuntelin sivukorvalla kahden mummujapappa -iässä olevan pariskunnan keskustelua. Toisen pariskunnan rouva kertoi, kuinka heidän Matti saa kolmannen lapsensa marraskuussa. Toinen rouva intoili vieressä ja kertoi, että Maijakin sai puoli vuotta sitten toisen lapsen! Kuinka ihana se pieni olikaan. Sitten jostain tuttavasta puhuttiin halveksivaan sävyyn, koska ikää jo on, eivätkä kuulemma aio hankkia lapsia! Miten musta tuntuikin, että elän aivan eri maailmassa. En tunnistanut elämää tuosta keskustelusta, eikö lapsettomuushoidot kuulu kaikkien elämään? Masennuin hetkeksi, itsehän en kykene tekemään vanhemmista isovanhempia.
Maailman suurin kummajainen itselleni on, että joku saa oikeesti 3. lapsen. Siis.. mitä? Miten joku voi saada 3 lasta? Tai: miten jollain voi mennä yhden tekemiseen näin kauan?

tiistai 22. syyskuuta 2015

Pp 6

Oon ollut niin kiireinen taas viime päivinä, ettei oo ollut aikaa a) kirjoittaa ja b) keksiä olemattomia ja kuviteltuja oireita tänne listattavaks :D Paria juttua en oo kuitenkaan voinut olla huomaamatta.

Toissapäiväni ihmetytti kovasti eräs asia. Palelin hulluna koko päivän ja illalla mittasinkin lämmöt, 37 mittarin ruutu näytti. Mitä ihmettä lämmöt on koholla lääkkeellisessä kierrossa? :D Kuuluuko se tähän? Luulin, että lämmöt kohoo aina oviksen jälkeen. Tänään tosin huomasin lämpöjen jo vähän dropanneen.

Rinnat oli eiliseen päivään asti kuin kivet. Ihan hirveen kovat ja kipeät. Tänään huomasin aamulla kipeyden hävinneen todella merkittävästi. Koko päivän onkin ollut vuoksi aika lannistuneet fiilikset.

Huomenna on "enää" viikko testipäivään. En hirveästi enää edes odota kyseistä päivää. Pelkään sitä, ja on sellanen pelko perseessä, ettei tää pas tuu hyvin päättymään.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Voimabiisi

Pari päivää ennen siirtoo fiilis oli odottavan jännittynyt. Oon melko helposti stressaantuvaa tyyppiä, ja stressi ei varmaankaan edistä kiinnittymistä tippaakaan, päin vastoin. Jo silloin tunsin suurta tarvetta löytää "voimabiisi", eli biisi, jota kuuntelisin siirron jälkeen, jos stressi alkaisi nostaa päätään. Biisiä ei kuitenkaan tarvinnut etsimällä etsiä, vaan maanantaina se alkoi soida päässäni. Tiesin heti, että tämä olisi se biisi. Biisi, josta tulen hyvälle ja rakkaudentäyteiselle tuulelle. Aiheeseen tämä biisi sopii vain pieneltä murto-osalta, mutta tärkeintä on stressilevelien laskeminen. 

Tähän biisiin oon joutunut jo muutaman kerran turvautuun. Se on pelastanut joka kerta ;)





lauantai 19. syyskuuta 2015

Kuusi asiaa, joita ei tule sanoa lapsettomalle

Huudahdin ilosta. Melkein kyynelehdin. Pitkästä aikaa lapsettomuudesta tehdään taas uutinen, ja nostetaan vaikea aihe tapetille, jotta lapsettomuus ja sen aiheuttama suru tulee tavallisen tallaajankin tietoisuuteen. Vaikea ja ennen kaikkea vaiettu aihe.


Iltalehti: Kuusi asiaa, joita ei tule sanoa lapsettomalle


Luin tekstin. Tuijotin suu ammollaan. No niin. Tunsin, kuinka vihan tunteet nousivat pintaan. Ei, se olikin raivoa.

Miten, siis MITEN näin huonoja juttuja voidaan edelleen tehdä?! Ihan ensimmäinen oppitunti: vapaaehtoinen ja tahaton lapsettomuus ON erotettava toisistaan. Kaksi TÄYSIN eri asiaa! Artikkeli oli sekaisin tahattomasti ja vapaaehtoisesti lapsettoman vastauksia "näihin vaikeisiin kysymyksiin".

Kyseinen "artikkeli" ei mennyt mulla mitenkään henkilökohatisesti tunteisiin, vaan raivoa nostatti: a) kerrankin, kun nostetaan lapsettomuus esille, siinä käsitellään tahattomasti ja tahallisesti lapsettomia ja b) kerrankin, kun aiheesta kirjoitetaan, sitä ei voi tehdä kunnolla, vaan yks pikku nysä täynnä paskaa. Jos kirjoittaja saa väärän tiedon kirjoittamisesta palkkaa, lopetan päivätyöni.

Ihan oikeesti hei! Mieleeni tuli Toiveena vauva. -blogin postaus "Lapsettoman kohtaaminen". Jokainen sana olisi voinut olla suustani. Ja varmaan aika monen muunkin lapsettoman. Täysin naulankantaan, TUOLTA lapsettomasta tuntuu, ja TUOLLAISIA paskamaisia kommentteja ja kysymyksiä me, tahattomasti lapsettomat, saadaan.

Pp 3

Pp3 menossa vaihtelevilla fiiliksillä. Klinikalla koetusta siirtojärkytyksestä ollaan selvitty jo täysin, välillä saan sitä ajatellessa jopa naurut aikaiseksi. Tänään aamusta koin ensimmäisen "ei tästä mitään tuu" -fiiliksen. Tuona hetkenä kaikki tuntui niin epätoivoiselta, pelkäsin että kaikki haaveiluni ja toivominen on turhaa. Itkin, miten selviäisin mahdollisesta tulevasta negatiivisesta testistä. Epävarmuuden hetki meni kuitenkin ohi. Lämmintä kauratyynyä olen pitänyt vatsalla aamuin ja illoin. En usko tiedä, onko sillä juurikaan mitään kiinnittymistä edistävää vaikutusta, mutta eipä se nyt ainakaan hassummalta tunnu :)

Lugejen kanssa meinaa mennä hermot, sanotaan nyt sekin ihan suoraan :D Siis järkyttävää kamaa, ihan kuin kestokuukautiset. Eilen olin todella väsynyt, eikä pää toiminut normaalisti, joten sain miettiä piiitkään, onko kaikki Luget laitettu. Toivon, että oli. Progynovan muistamisessa ei ole ollut ongelmia. Hassua, miten noista sinisistä nappuloista on tullut kiinteä osa elämääni :D

Lääkepölly on melkoinen, ja viimeisen parin päivän aikana tissit on tullut julmetun kipeiks. Pelottaa, että kuinka kipeiks ne voi tulla kierron loppua kohti, jos ne nyt on jo tällaiset kipeät pomppupallot :D Lisäks munasarjoissa on tuntunut vuorotellen tosi kivuliasta juilintaa, mutta onneks vaan harvakseltaan. Melkein sieluun sattuu, kun miettii, missä lääkepöllyssä sitä mennään.

Piinapäivistä kun ei ole ennen kokemusta, niin laitoin Googlen laulamaan :D Joiden lähteiden mukaan alkio kiinnittyy 3-5 päivän kuluttua siirrosta. Tää on nyt se 3. päivä. En tiedä mitä odottaa, vai odottaako mitään. Ehkä parempi olla miettimättä.

Rentouttavaa viikonloppua kaikille! <3

torstai 17. syyskuuta 2015

1. alkionsiirto

Nyt seuraa tekstiä eilisestä alkionsiirrosta. Eli odotusta, onnea, jännitystä, järkytystä, hermojen menetystä ja rauhoittumista.

Odotimme molemmat miehen kanssa alkionsiirrolta paljon. Klinikalle puolen tunnin matka ajettiin melkeinpä kokonaan hiljaisuudessa. Välillä naurettiin autossa vallitsevaa hiljaisuutta räkäisesti, mutta taas sekuntien päästä molemmat olivat kadonneet omiin ajatuksiinsa. Rakkoni olin juottanut lievästi sanottuna liian täyteen, joten automatka oli senkin vuoksi melkoista tuskaa. Klinikalle päästyäni pyrähdin heti vessaan pienelle helpotukselle :D
Ensimmäistä kertaa näin miehen todella hermostuneena ja jännittyneenä. Tai varmaankin paniikki on lähempänä totuutta. Hän myönsi itsekin, että oli todella jännittynyt. Tämä oli kuitenkin suurin hetki tällä taipaleella tähän asti. Yritin kuitenkin muistutella miehelle, ettei vielä tarvi miettiä synnyttämistä, tämä oli vasta alkionsiirto :D

Odottelimme 5 maailman pisimmältä tuntuvaa minuuttia, kunnes lääkäri tuli. Ennen pöydälle heittäytymistä biologi kävi luonamme kertomassa pikku mölleröstämme. Hänet oli tänään aamulla otettu sulamaan, ja hän oli pysynyt samanlaisena koko ajan. Siirretty möllerö oli siis kolmen päivän ikäinen. Biologi kuvaili mölleröä "hyväksi". Mieskin pääsi yli siitä kammostaan, että alkio olisikin jonkun muun parin, kun biologi pyysi molempien sotu:t :D Tämän jälkeen biologi huokaisi, että pakastimeen jäikin tämän jälkeen vielä kokonainan armeija :D Nyt kuulin myös ensimmäistä kertaa, että näiden kolmen päivän ikäisten alkioiden lisäksi joitakin alkioita oli pakastettu jo kahden päivän ikäisenä! Lisäksi hän sanoi, että näitä kahden päivän ikäisiä alkioita voisi yrittää vielä viljellä jatkossa "jos on tarvetta". Itse siirrossakin kohtasimme pelottavan hetken. Mahan päältä ultratessa hoitaja ja lääkäri ällistelivät valtavaa rakkoani ja lääkäri heitti suustaan pari kertaa "onko se rakko?" ja lopulta "vai onko se kysta?" Enpäs ole ollut ennen noin lähellä sydänkohtausta. Olin ihan varma, että elämäni loppuu sillä hetkellä, enkä selviäisi, jos sieltä löytyisikin kysta. Hetken painittuaan mahani päällä, hoitaja ja lääkäri tuumasivat yhdessä, että rakko se on. H-U-H! Möllerö saatiin biologin huoneesta luoksemme pienen luukun kautta ja itse siirto tapahtui täysin kivuttomasti. Lopuksi näimme vielä pienen valkoisen pisteen ultraruudulla. Siellä se möllerö oli oikeassa paikassa. Raskaustestin ja tsemppitoivotuksen saimme mukaamme.

Nyt palaan vähän siirrossa taaksepäin ja siihen tunnelmaan, mikä huoneessa vallitsi. Se oli nimittäin järkyttävä! Odotin siirron olevan rento tilanne, itse olin ainakin asennoitunut tilanteeseen olemalla rento ja hyvällä tuulella. Mies kertoi jälkeenpäin, että meinasi alkaa nauraa tilanteelle eli sille jäätävälle hiljaisuudelle, mikä huoneessa vallitsi. Kaikki tuijottivat, kun otin housujani pois, eikä kukaan sanonut sanaakaan. Ihan kuin olisimme miehen kanssa tulleet tilanteeseen, jossa toiset osapuolet vihaisivat toisiaan tai kesken rajun riidan! Yritin heittää pientä huumoriakin, mutta en saanut lainkaan vastakaikua. Ainoastaan mieheni taisi hymähtää takanani. Puimme tätä tilannetta kauan matkalla autolle, miten tilanne oli niin kammottava. Mieskin tokaisi, että tostako me maksetaan 800 euroa..

Toinen ja melkeinpä vielä suurempi järkytys oli siirrossa ollut hoitaja. No sehän oli se hoitaja, raskaana oleva. En ole ikinä ennen nähnyt kyseistä hoitajaa klinikalla, mutta vatsan kyllä bongasin heti huoneeseen astuttuani. Jos olisin edes hitusen suorasanaisempi ihminen, olisin kieltäytynyt menemästä huoneeseen. Tiesin kyllä tämän olevan mahdollista, mutta en uskonut hetkeäkään, että kyseinen hoitaja sattuisi kohdalleni. Miten olisin voinut mainita asiasta viime viikon ultrakäynnillä? En halua sitä yhtä hoitajaa siirtoon.. Sitä öö.. Sitä joka on raskaana?
No ehkä olisi kuitenkin pitänyt ottaa jotenkin asia esille, koska pahoitin eilen tapahtuneesta mieleni. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän tunteeni kuumenivat. Edelleen ihmettelen, miksi klinikalla ei kysytty asiasta? Onko ok, että näin herkkään toimenpiteeseen tulee raskaana oleva hoitaja? Totisesti avaan suuni, jos joudumme siirtoon vielä. Olin jo näpyttelemässä klinikalle sähköpostia, kun mies sanoi, että mieti vielä huomiseen. Niin tein. Itse asiassa ei tarvinnut miettiä kuin tunti, ja unohdin tilanteen. Stressitasoni laski yhtä nopeasti kuin nousikin. Meni niin sanotusti vähän liikaa tunteisiin.

Eli summa summarum, siirto oli noin 10 kertaa kamalampi, mitä kuvittelin. Fyysisesti täysin kivuton, mutta henkisesti kammottava. En ymmärrä, miten yksityisellä klinikalla voi olla noin jäykkä tunnelma ja vielä alkionsiirrossa! Päivässä olen kuitenkin päässyt asian yli täysin.  Fiilis on ollut todella hyvä, ja hymy nousee aina huulille, kun ajattelen alkioo kohdussani. Lämmin kaurapussi on joka ilta alavatsalla, mutta muuten elämä jatkuu kuten ennen. Kyllä vaan edelleen ajatus alkiosta kohdussani vie järjen! Kaikista tärkeintä itselleni on nyt olla stressaamatta ja nauttia hetkestä, fiilistellä ja unelmoida. 

tiistai 15. syyskuuta 2015

Huomenna

Päässä pyörii yksi sana. Se saa vatsanpohjan kutkuttamaan, se vääntää suupielet hymyyn ja se laittaa sydämen hakkaamaan. En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin tätä sanaa. Töissä sattunut tympeä kohtaaminen unohtui, kun muistin tämän sanan. Se on päivän voimasana, se on jotain käsittämätöntä. Täysin absurdia. Tämän sanan muistaminen saa muun elämän katoamaan ympäriltä. Tämä sana tekee sanattomaksi.

Tätä sanaa ajatellessa en ymmärrä, miten voin jatkaa elämääni normaalisti, koska tämä on suurinta tähän asti.

Huomenna.




maanantai 14. syyskuuta 2015

Vastareaktio

Päivät vaan vilisee silmissä. Justhan oli keskiviikko ja mietin, miten jaksan vielä viikon. Tänään koin kuitenkin ihmeellisen reaktion ruokatunnilla. Mietin huomista työpäivää ja samalla tajusin huomisen olevan viimeinen päivä. Viimeinen päivä odottamista. Samalla mielen valtasi hillitön "nytkö jo?!" -huuto. Se oli vastareaktio, ihan kuin en olisikaan "vielä" valmis alkionsiirtoon. Tää kaikki tuntuu ajatuksena niin isolta. Tää on ensimmäinen iso askel tällä taipaleella. Ja nyt se edessä, ihan just. 

Todella ristiriitasta, melkein naurattaa näin jälkeenpäin! Tätä hetkee varten ollaan odotettu ja itketty JA PALJON :D Näin illan tullen fiilikset on siis jotain ihan muuta, en vaan malttais odottaa enää hetkeekään! 

PAS:sta tähän asti voisin rustata muutaman asian. Ennen tätä kiertoa en tiennyt juurikaan, mitä lääkkeellinen kierto tarkoittaa. Ajatuksena se oli vaaleanpunainen ja todella helppo kupla, jossa syödään yhtä lääkettä muutama päivä kierron alussa, ja sitten tallustellaan ultraan ja siirtoon :D Ja katin kontit! Lääkkeiden määrä yllätti suuresti, ja se, että niitä todella syödään melkein koko kierto ja vielä muutama nappi päivässä. Ja sitten vielä Luget! Onneks niiden "ottaminen" onnistuu samaan aikaan päivästä, ja niistä on tullut jo tietynlainen rutiini. En halua enkä aio valittaa, tekisin tän kaiken vielä kymmenellä muulla lisälääkkeellä, jos tuloksena olisi oma vauva sylissä. Voin silti rehellisesti myöntää, että lääkkeellinen kierto oli paljon haastavampi ja inhottavampi, mitä uumoilin. Vaikka en ole stressanut lääkkeiden ottamisesta kellontarkasti, toki se silti vaan tietyllä tavalla stressaa. Pitäähän ne lääkkeet kuitenkin muistaa ottaa :D 

Tästä kaikesta tietoisena voin vain ihmetellä, miten te kaikki muut tän monta kertaa läpikäyneenä jaksatte aina vaan uudestaan <3 Mikä motivaatio niitä lääkkeitä on rohmuta taas uudelleen epäonnistuneen kierron jälkeen.. Ei oo näitä teitä tehty helpoks! 

Voimia kaikille! <3 

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Onks pakko kirjottaa?

Blogi olis taas tänään auki ja oon nyt muutaman päivän ajan yrittänyt keksiä, mistä kirjoittaisin. Intouduin jopa kysymään mieheltäni inspiraatiota kirjoittamiseen. Miehen suora vastapallo oli: "Onks pakko kirjottaa?" Mykistyin hänen vastauksestaan.

Jäin pohtimaan, onko blogin kirjoittaminen muuttunut pakkopullaksi? Ei.

Pahentaako blogin kirjoittaminen vain tunteitani ja oloani? Ei.

Nyt on vaan yksinkertaisesti pakko myöntää, että pallo on täysin hukassa aiheiden suhteen. En keksi millään kirjoitusaiheita. Vaikka blogin kirjoittaminen ei mielestäni pahenna pahaa oloani, turha sitä kai on sitten väkisin yrittää vääntää. Varsinkin nyt, kun mieleni ei ole huono tällä hetkellä :D Saa vinkata aiheita ja toivepostauksia, jos sellaisia löytyy!

PAS:a olen kyllä odottanut ja fiilistellyt paljon, mutta pakko kai se myöntää, mitä tänään tapahtui. Olimme menossa kauppaan miehen kanssa, kun hän mainitse keskiviikosta innostuneena. Tympääntyneenä kysyin, mitä keskiviikkona tapahtuu? Unohdin t-ä-y-s-i-n tulevan siirron. Pidän tätä ehkä vaan hyvänä merkkinä :D Uskomatonta, että kaikkien pettymyksien ja odotuksen jälkeen voin unohtaa ensimmäisen PAS:mme.

Luget siis aloitin tänään Progynovan lisäksi ja täällä sitä seilataan housut mömmössä ainakin kierron loppuun. Ja toivotaan, että siitä vielä eteenpäinkin. Viikko on hujahtanut nopeasti, enää muutama päivä siirtoon. Ihanaa, muuta en voi sanoa! Rentouttavaa sunnuntaita!

torstai 10. syyskuuta 2015

Stressitön

En voi kun ihmetellä, että nyt on jo päivä mennyt! Kaikkee kummallista, eilisen ultran ja sen hehkuttamisen jälkeen unohdin(?) tulevan siirron. Olin niin kertakaikkisen väsynyt, etten ehtinyt miettiä sitä. Aamu meni töissä niin kiireisesti, ettei lapsettomuus käynyt mielessäni kertaakaan. Kotiin päästyäni muistin tulevan siirron, KOSKA mies muistutti siitä. Yhtäkkiä, kesken kaiken hän tokaisi, että enää kuusi päivää. Hänkin on siis miettinyt tulevaa siirtoa ja ilmeisesti varsin innoissaan (edistystä :D). Pitkästä aikaa tuntuu, että meitä on tässä tällä hetkellä kaksi. En ole lainkaan käärmeissäni miehen muistuttamisesta. Päinvastoin. Kun hän mainitsi siirrosta, kasvoilleni piirtyi mairea hymy. Niin leveä, niin onnellinen, niin täynnä odotusta. Tällä hetkellä rintaani ei purista mikään muu kuin ajatus pienestä alkiosta <3

Vaikka tähänkin kiertoon on mahtunut paljon epätoivoista mietiskelyä ja odottelua, oon ottanut kuitenkin aika rennosti. Progynovat olen ottanut silloin kun olen muistanut (kuitenkin kolme kertaa päivässä) ja muina lääkkeinä syön ainoastaan foolihapon. Muut höpöhöpöt jätän suosiolla mahdollisiin seuraaviin siirtoihin. Selvästi tietty pakkomielteisyys on laimentunut. Koitan elää siis mahdollisimman "normaalia" elämää, enkä hössötä liikaa. Aiemmissa Clomikierroissa ja insseissä touhotin joka vitamiinilisää ja litkua, mutta myöhemmin tajusin niiden nostaneen valtavasti stressitasoani. Kun testi näytti negaa, sain melkeinpä huokaista helpotuksesta, koska sain taas olla hetken ilman kaikenmaailman lisäkkeiden muistamista :D

Ainoa asia, mitä en odota yhtään, on Lugesteronin aloittaminen sunnuntaina. No ehkä se on kuitenkin pienin paha tän kaiken joukossa :)

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Ultrassa, kp 12

Tänään pääsin kuukauden turhan odottelun jälkeen vihdoin ja viimein ultraan eli back in business. Ei jännittänyt eikä pelottanut, olin ainoastaan innoissani. Lääkäri otti heti vastaanotolleen. En voi vieläkään lakata ihmettelemästä, kuinka hoitajat ja lääkärit tietävät minut nimeltä. Kyseisellä lääkärilläkään en ole käynyt kuin pari kertaa aiemmin, mutta niin hän vaan muisti. Ja muisteli sitäkin ääneen minulle, että meillä oli alkioita paljon pakkasessa. Sydäntä lämmitti.

Pääsin heti ultrattavaksi ja 10 sekunnin kuluttua lääkäri jo sanoikin, että hyvältä näyttää. Siirtopäivän sain päättää itse. Valitsin ensi viikon keskiviikon töiden takia. Päätimme lääkärin kanssa yhteistuumin, että siirretään vain yksi alkio sairauteni vuoksi. Myöhemmin voitaisiin mahdollisesti siirtyä kahden alkion siirtämiseen.  Lähdin klinikalta askel keveänä ja hymyillen. 

Matkalla sekoilimme miehen kanssa hulluilla onnentäyteisillä ajatuksilla. Kuinka hullua, että viikon päästä ajaisimme yhdessä samaa tietä takaisin kotiin, mutta meillä olisi mukana alkio. Kotimatkalla meitä olisi jo melkein kolme. Periaatteessa ja konkreettisesti. Mies ei saanut sanaa suustaan, niin innoissaan hän oli. Möläytin myös olevani melkein onnellinen. Ainakin onnellisin, mitä olen moneen kuukauteen ollut. Katsoin rakastuneena miestäni. Hänen ja meidän vuokseen olen odottanut ja kärsinyt. Pistellyt itseäni ja kärsinyt kamalasta hyperstimulaatiosta. Nyt se vihdoin palkittaisiin. Palkittaisiin edes pienellä mahdollisuudella. Ja samalla konkreettisimmalla mahdollisuudella, mitä meillä on tähän asti ollut. 

Enää kuuluu kysymys: Miten jaksan odottaa vielä viikon?! (ja sen jälkeen vielä pari, tiedetään.. :D)


maanantai 7. syyskuuta 2015

Leikitellen

Fiilis on taas kohentunut huomattavasti viime viikosta. Viikonloppuna koin pieniä romahduksia, mutta kokonaisuudessaan viikonloppu oli oikein rentouttava. Odotan innolla ultraa, lasken jo tunteja siihen. Tätähän hetkeä ollaan taas kuukausi odoteltu.

Miehen kanssa tuli taas puijailtua toisiamme "kuukauden päästä" -leikillä. Tätä on leikitty aina jokaisessa uudessa hoitokierrossa. Sanoin melkein naurahtaen, että mitäs jos oonkin kuukauden päästä raskaana.. Mies siihen totesi että hei, meinasin juuri miettiä ääneen samaa! Molemmat hörähti päälle ja vaihdettii aihetta. Mikäs siinä, pidetään nyt rutiineista kiinni :D Ja samalla pidetään tällä leikillä toivoa yllä.
Miehen raskausmiettimisestä loisti tällä kertaa maltti ja pieni epävarmuus. Kovasti on muuttunut haaveilu kahden viimeisen vuoden aikana. Kaks vuotta sitten hihkuttiin, kun ensimmäinen Clomikierto alko. Silloin olisi halunnut kuuluttaa koko maailmalle, että saatan olla kohta raskaana. Nyt tää toiveikkuus on todella maltillista, jopa vaiettua. Itse olen pessimistisöinyt jo pitkään, tänään näin sen miehessä ensimmäisen kerran.

Tällä hetkellä koen kuitenkin olevani taas toiveikas. En vähän, en erittäin paljon vaan ainoastaan toiveikas. Ja se riittää.


lauantai 5. syyskuuta 2015

Jatkopohdintaa

Tänään oon pyöritellyt päässäni ajatusta, joka iski mieleeni aivan yllättäen. Nimittäin hoitotaukoa. Pääkoppa sanoi hiljaisen hetken tullen mulle, että lopeta hetkeksi. Tän vuoden puolella hoitotaukoja ei kannata pitää, koska mahdolliset lääkehankinnat menis vielä tän vuoden loppuun saakka lääkekaton piikkiin. Pieni säästö on säästö sekin tässä velkahelvetissä. Jotenkin oon nyt asennoitunu painaan siirtoja täydellä vauhdilla vuoden loppuun asti.

Ehkä aamulla herätessäni en oo enää samaa mieltä, mutta tän hetkinen mieliala huutelis hoitotaukoa. Oon todella väsynyt ja stressaantunut, masentunut ja ahdistunut. Tuntuu, että kroppakin käy aika kovilla kierroksilla kaikkien syömieni lääkkeiden jälkeen, joten tauko voisi tehdä kropallekin hyvää.  Toisaalta oon kyllä kokenut välikierrot ihan täytenä tuskana, joten mietityttää, miten osaisin asennoitua hoitotaukoon. Tottuisiko hoidottomaan elämään, kun sitä tarpeeks kauan eläis? Ehkä samalla saisin tästä omasta elämästäni vähän enemmän irti. Odottavan aika on pitkä -sanonnan keksijä ei oo ehkä tiennyt mistä puhuu. Dude, you know shit.

Hoitotaon kanssa riitelee kyllä muutama asia. Olemme päättäneet henkilökohtaisista syistä, että jos lapsi on tullakseen, sen pitäisi parin vuoden sisällä tulla. Muuten elämme kahdestaan loppuelämämme. Punktiokin on jo tehty, ja pakkanen on täynnä alkioita, joten en tiedä mikä järki olisi heittää hanskat tiskiin.

Kovasti oon miettinyt meidän pakkasessa olevia alkioita. En voi olla kuvittelematta sitä tunnetta, kun saan vihdoin yhden pienen täplän kohtuuni. Mitä tunteita silloin mahtaa pyöriä mielessä, en voi kuin kuvitella. Siellä se yksi tuleva siirrettävä puhaltelee huurrepilviä pakkasessa ja odottelee, koska haemme hänet kyytiin. Pieniä ihmisenalkuja, minun ja miehen alkuja, meidänalkuja.

torstai 3. syyskuuta 2015

Säätiedotus

Eilen oli taas tosi vaikee päivä, mutta suurimmaks osaks johtuen siitä, että olin kuoleman väsynyt. Olin nukkunut edellisenä päivänä huikeat 5 tuntia ja päivä meni ihan sumussa. Tuntui, että kaikki kaatuu päälle. Tiedättehän sen tunteen, kun on todella väsynyt, ja ihan joka asiasta (ja varsinkin vastoinkäymisestä) alkaa itkukohtaus?

Illalla nuokuin sohvalla ja odotin säätiedostusta tv:stä, jotta tietäisin varautua oikealaisella vaatekerroksella seuraavana päivänä töihin lähtöön. Säätiedotus alkoi ja meteorologina kaunis viehkeä nainen. Sain seurattua muutamien hassujen sekuntien ajan selostusta, kunnes meteorologi kääntyi sivuttain kameraan. Jäin tuijottamaan kuin maaninen naisen vatsanseutua.

"Onks toi raskaana?! Tekeekö mekko vaan vaikutelman pyöristyneestä vatsanseudusta, vai onko hän raskaana? Hän pitää kättä koko ajan mahansa edessä, ihan kuin yrittäisi peitellä vatsaansa.. Vai pitääkö hän sitä niinkun meteorologit yleensäkin, niillähän on toi nappi kädessä.. Ei, ihan kun hän pitäis kättä tossa tahallaan! Ei, kuvittelenko vaan, jos toi mekko onkin tollasta vähän jäykempää kangasta, joka ei laskeudu? Miten en oo ennen huomannu, että toikin on nyt raskaana! Onkohan jo monennellakin kuulla.. Siirtäis nyt ton käden!"  

En kuullut alun jälkeen sanaakaan huomisesta säästä, koska tuijotin naisen mahan seutua koko ajan ja mietin kuumeisesti, onko nainen raskaana. Vasta jälkeenpäin tajusin, kuinka sairas tuo hetki oli, ja kuinka vahvasti se vei mukanaan. Äimistelin suu ammollaan ja silmät sirrillään, että onko hän nyt raskaana vai ei. Jälkeenpäin olin todella hämilläni reaktiostani, mikä mind fuck!

No, lähdin tänään töihin kamalalla kiirellä, ilman sateenvarjoo tietenkin. Ulkona vastaan otti kaatosade ja sain viettää osan päivistä märissä vaatteissa. Seuraavalla kerralla laitan silmät kiinni ja ainoastaan kuuntelen säätiedotuksen.

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Itku pitkästä surusta

Muistelin teinivuosiani. Tietynlainen angsti ja alakulo taitavat kuulua joka teinin luonteeseen, ja muistelen olleeni itsekin siihen taipuvainen. En ole mikään suuri itkeskelijä -tyyppi, ja nuorempana sain melkein keksiä syitä itkemiselle. Tietyin väliajoin kaikki tilanteet ja tunteet purkautuivat isona itkukohtauksena. Itku toimi itselläni silloin ikään kuin puhdistajana, ja itkemisen jälkeen olo oli tyyni. Nykyään tuntuu, että suurentelin asioita isommaksi, mitä ne olivat. Vain siks, että halusin olla alakuloinen. Myöhemmässä teini-iässä surin, kun en löytänyt seurustelukumppania hetkeen. En miettinyt mitään muuta, kun että en löydä itselleni kumppania loppuelämäkseni.

No, löysin kuitenkin elämäni rakkauden paljon aikaisemmin, mitä olin kuvitellut. Tiesin mieheni tavattuani, että hän on "se". En ollut enää alakuloinen, en ollut surullinen. Olin onnellinen enkä tehnyt muuta kuin rakastin koko sielullani ja ruumiillani. Oli hätkähdyttävää sanoa olevansa onnellinen. Sitten tuli lapsettomuusdiagnoosi.

Lapsettomuus- ja pco -tuomion saatuani tajusin vasta, mitä on aito suru. Vaikka on tietyllä tavalla hienoa tajuta mitä aito suru on, niin toisella tavalla ei todellakaan. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan tällaista surua. Tää suru on täysin erilaista, mitä oon ikinä tuntenut. En oo tiennyt, että ihminen voi surra näin paljon, mutta pysyä silti jotenkuten kasassa. Välillä en koe olevani kasassa, mutta loppuen lopuksi olen, koska olen selvinnyt joka iskusta kasvoihin ja joka pettymyksestä tähän asti. Tää suru on pitkäkestoista, välillä todella tappavaa ja välillä vähän vähemmän tappavaa. Tää ei oo kuitenkaan mikään yks isku kasvoihin, mistä selviää ajan kanssa. Suru on koko ajan läsnä. Pakkopaita sydämen ympärillä, joka ahdistaa toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän. Koskaan sen soljet ei aukea. Suurin vaikeuteni on nykyään oppia elämään tän surun kanssa, ja oppia hyväksymään se suurimmaks osaks elämääni.

tiistai 1. syyskuuta 2015

Terveisiä klinikalta

Eilisen päivän alakulo jatkuu edelleen. Tilannetta ei auttanut tippaakaan se, että postiluukusta kolahti lasku edellisen kierron ensimmäisestä ja samalla ainoasta ultrasta. 91,50€:n summa komeilee laskun lopussa. Ensin meinasin alkaa itkeä, sitten valtava raivo valtas mut. Mistä tässä nyt sit maksetaan melkein satanen? Siitä, että mun kohdalla lähdettiin täysin vääränlaiseen hoitokiertoon. Siitä, että stressasin koko lomamme ajan ja valvoin öitä miettien, tuleeko ovulaatio. Voi raivo! Mieskään ei varsinaisesti riemusta hyppinyt, kun näytin laskun. Nyt pystyn iloitsemaan meneillään olevasta hoitokierrosta entistä vähemmän, koska pöydällä oleva lasku verottaa uuteen keskittymistä. Toivotaan, että tää raivo tasoittuu edes hitusen huomiseksi.

Parin vuoden ajan naapurissamme on asunut vähän omituinen pariskunta. Muutaman kerran olen tullut kirosanat hampaiden välissä sihisten kotiin, sillä naapurin rouva ei vastaa ja katselee maata, jos hänelle moikkaa. Huomasin heidän menneen kuukauden meitä ennen naimisiin. Tänään näin heidät lastenvaunujen kanssa. Kasvoillaan niin leveät hymyt, että pelkäsin suupielten repeävän. Sillälailla sitten niin. Muut menee kyllä naimisiin ja saa lapsia, me istutaan täälä sohvalla, kun hoitokierrot menee hukkaan tai epäonnistuu. Vilkutellaan perään, kun muut lähtee hymyssäsuin kohti elämää. Koska se elämä vois koittaa meillekin? Tällä hetkellä kun en voi todellakaan sanoa eläväni.