Ultrassa, kp 12

Tänään pääsin kuukauden turhan odottelun jälkeen vihdoin ja viimein ultraan eli back in business. Ei jännittänyt eikä pelottanut, olin ainoastaan innoissani. Lääkäri otti heti vastaanotolleen. En voi vieläkään lakata ihmettelemästä, kuinka hoitajat ja lääkärit tietävät minut nimeltä. Kyseisellä lääkärilläkään en ole käynyt kuin pari kertaa aiemmin, mutta niin hän vaan muisti. Ja muisteli sitäkin ääneen minulle, että meillä oli alkioita paljon pakkasessa. Sydäntä lämmitti.

Pääsin heti ultrattavaksi ja 10 sekunnin kuluttua lääkäri jo sanoikin, että hyvältä näyttää. Siirtopäivän sain päättää itse. Valitsin ensi viikon keskiviikon töiden takia. Päätimme lääkärin kanssa yhteistuumin, että siirretään vain yksi alkio sairauteni vuoksi. Myöhemmin voitaisiin mahdollisesti siirtyä kahden alkion siirtämiseen.  Lähdin klinikalta askel keveänä ja hymyillen. 

Matkalla sekoilimme miehen kanssa hulluilla onnentäyteisillä ajatuksilla. Kuinka hullua, että viikon päästä ajaisimme yhdessä samaa tietä takaisin kotiin, mutta meillä olisi mukana alkio. Kotimatkalla meitä olisi jo melkein kolme. Periaatteessa ja konkreettisesti. Mies ei saanut sanaa suustaan, niin innoissaan hän oli. Möläytin myös olevani melkein onnellinen. Ainakin onnellisin, mitä olen moneen kuukauteen ollut. Katsoin rakastuneena miestäni. Hänen ja meidän vuokseen olen odottanut ja kärsinyt. Pistellyt itseäni ja kärsinyt kamalasta hyperstimulaatiosta. Nyt se vihdoin palkittaisiin. Palkittaisiin edes pienellä mahdollisuudella. Ja samalla konkreettisimmalla mahdollisuudella, mitä meillä on tähän asti ollut. 

Enää kuuluu kysymys: Miten jaksan odottaa vielä viikon?! (ja sen jälkeen vielä pari, tiedetään.. :D)