Lapsettomuuden kehitysvaiheet

Intouduin lukemaan vanhoja kirjoituksiani pöytälaatikon kätköistä, tunteitani tämän yrityshistorian ajalta. Muutama tunti myöhemmin huomasin pohtivani, miten tunteet ovat muuttuneet näiden kahden vuoden aikana. Tunteista suurin eli suru, ei ole suinkaan ollut samanlaista aina, mutta se on ollut aina läsnä. 

Ensimmäistä yritysvuotta voi mielestäni kuvata vain yhdellä sanalla ja se on paniikki. Ainakin näin se oli meidän kohdallamme. Joka kuukausi oli täynnä paniikkia; kehon tuntemuksien tarkkailua, aamulämpöjen mittailla ja ovis- ja raskaustestin tekemistä (ja näitä tehtiin PALJON). Tämä kaikki on hyvin pakonomaista, omalla kohdallani täysin järjetöntä säntäilyä päättömänä paikasta toiseen. Veikkaan myös, että en ole ainoa, jolla vau.fi täytti Googlen hakuhistorian. Kuukausi kuukauden jälkeen koittavat pettymykset pahentavat paniikkia entisestään. Itse aloin epäillä jo puolen vuoden jälkeen, että jossain on vikaa. Ensimmäisen vuoden loppupuolen suurin "helpotus" olikin tutkimuksiin hakeutuminen. Se oli seuraava etappi, jota odotin jopa innolla. 

Ympärillä paukkuvat raskausmahat alkavat tuntua todella pahalta, mutta itse koin kuitenkin pientä toivoa persuuksissa; ehkä mekin kohta. Miehen tehtävä ekana vuonna on rauhoitella taustalla ja pysyä positiivisena, koska mitään ei ole vielä diagnosoitu. Totta, MUTTA EI LOHDUTA PASKAAKAAN!!

Toinen vuosi olikin sitten kaikkea muuta. Painajainen, joka ei lopu edes silmiä avaamalla. Tutkimukset tehtiin, löydöksenä "ainoastaan" pcos. Tämän vuoksi toivo oli aluksi korkealla. Lääkehoitoa lähdettiin kokeilemaan varmana siitä, että muutamassa kuukaudessa saisi huutaa koko maailmalle olevansa raskaana. Totuudessa tuossa muutamassa kuukaudessa sainkin todeta, että lasta ei todellakaan ole tarkoitettu meille niin helpolla. Kun sain lääkärin soittoaikana kuulla, että ovulaatio on tapahtunut joka kierrossa, itkin lattialla niin, etten meinannut saada henkeä. Tiesin, että joudun syömään vielä kolme kuukautta clomeja turhaan, ilman tärppiä. Olin toivoton.

Suru on voimakkaammillaan toisena vuonna. Epäonnistuneet kierrot eivät ainoastaan lannista. Ne murtavat, hajottavat ja tappavat sellaisella tavalla, mitä kukaan muu kuin lapseton ei tule ikinä ymmärtämään. Toisen vuoden "ilo" on aina vaan vaan rankempiin hoitoihin siirtyminen. 

Raskaana olevat naiset ja vauvauutiset muuttuvat täysin sietämättömäksi, ja ne saavat koko päiväksi itkemään sängyn pohjalle. Mieskin alkaa toisen vuoden etapin lähestyessä huolestua.

Kun lähdetään sotkemaan kohti kolmatta vuotta lapsettomuuden tiellä, suru on aina läsnä, mutta ei niin huutavan kirkkaanpunaisena kuin kahtena ensimmäisenä vuonna. Itse koen tämän vaiheen hiljaisen tappavana. Suren joka päivä ja itku on joka päivän automaatio. Kai tätä voisi jo masennukseksi kutsua, ja ammattiavun hankkiminen ei ole kaukana. Monesta lähteestä muistan yrityksen alkaessa lukeneeni, että lapsettomuus on yksi suurimmista kriiseistä, mitä ihminen voi kohdata. Kolmantena vuonna ymmärrän tuon lauseen vasta 100%:sesti. viimeistään tässä vaiheessa huomaa tuijottavansa tyhjyyteen alahuuli vapisten ja miettivänsä, että on oikeasti lapseton. 

Jaksamisen jaksaminen

6 päivää ovulaatiosta. Ei merkkiäkään kiinnittymisestä, ei mitään oireita edes kuvittelemalla. Olen kovasti miettinyt tulevaa ivf:ää. Innoissani ja kyyneleet silmissä. Tähän sitä on tultu. Välillä koen niin hyviä ja onnellisia hetkiä, ja yhtäkkiä havahdun ja muistan, mitä elämässämme oikein tapahtuu. Olen niin rikki. Jos olen nyt jo rikki, mitenköhän jaksan ivf:n?

Kärsimätön

Miten pessimisti saisi keskitettyä mielensä tähän meneillä olevaan kiertoon ja sen piinapäiviin, eikä tulevaisuuden pohdiskeluun ahdistuneena? Välillä rinnassa muljahtaa, kun mieleen hiipii raju vauvakuume, eikä omaa vauvaa näy eikä kuulu. Sitten muistan, että tässä pitäisi elää innostuneen jännittyneenä piinapäiviä. Miksi näen inseminaation melkeinpä turhana ja toivottomana? En voi kuvitella, että inssistä joku voisi oikeasti raskautua. Tai en ainakaan minä. Sanoin eilen miehelle, että jos olisimme onnekkaita, meillä tärppäisi nyt tästä viimeisestä inssistä, jolloin säästäisimme rahaa, aikaa ja mielenterveyttä. Kai jollekin noinkin on käynyt, mene ja tiedä. Meillä vaan ei oo ollut tapana olla "ne" onnekkaat, jotka tekee ylläriplussia.

Viikonlopun aion käyttää rauhoittumiseen, chillailuun ja optimismiin. Onneksi tuo ei ole paljon vaadittu pessimistiltä.

Inssi

Inssi on tehty, fiilikset on ristiriitaiset ja väsyneet. Aamulla vietiin klo 9 miehen simpat pesuun, inssi tehtiin klo 14. Neljännen kerran tässä kierrossa lompsin käytävää pitkin, miettien samalla, että tämä on viimeinen kerta puoleen vuoteen tällä klinikalla.

Ajat olivat tyylikkäästi puolisen tuntia myöhässä. Aluksi vastaanotolla sain kuulla miehen näytteen olevan erinomainen. Lääkäri jopa pyöritteli silmiään näytteen hyvyydelle, simppoja oli pesun jälkeen 35 miljoonaa. 35 miljoonaa!!! Aamulla väsyneenä vielä katselin näytettä nokka nyrpyssä ja totesin, että näin vähän! Mies taisi huomauttaa minua tuosta kommentistani kuullessaan tästä 35 miljoonasta kaverista :D kaksosiin meillä ei enää ollutkaan mahista, vasemman puolen folli oli lakannut kasvamasta. Oikea näytti jo ovuloineen, rakkula oli lääkärin mukaan litistynyt. Simppojen ruiskutusoperaatio sattui tällä kertaa vähän, mutta mitäpä sitä ei vauvan eteen tekisi. Mietityttää tuo inssin ajankohta, onko jo liian myöhäistä, jos ovis tapahtui 24 tuntia sitten?

Juttelimme hetken vielä jatkosta. Lääkäri oli sitä mieltä, että inssejä ei kannata enää tehdä. Ivf-jono odottelee meitä seuraavaksi. Suopeasti reagoivat yksityisen puolen käyttämiseen sillä välin. Vaikka olimme jo miehen kanssa päättäneet, että ivf:ää lähdetään seuraavaksi yrittämään, tuntui silti pahalta kuulla tuo lääkärin suusta. "Teillä on jo kaksi vuotta yritystä takana, ja inseminaatiot ovat vaikeita ja pitkiä. Seuraavaksi suosittelisin ivf:ää." "Helpommat" hoidot on jätetty taakse ja matkan lopputaival voi alkaa. Vielä pitää kaksi viikkoa olla kuitenkin positiivinen.

Jännitys tiivistyy

Viikonloppu meni mukavan stressittömissä tunnelmissa, meillä molemmilla oli hassu virne kasvoilla jatkuvasti. Meillä on neljään kuukauteen ensimmäinen mahdollisuus raskautua. Jo se lämmittää mieltä. Sunnuntaina truuttasin Ovitrelle ongelmitta läskimakkaraan. Eilen ja tänään on ollut todella kosteat tunnelmat, valkovuotoa lorisee. Suurin ihmetykseni aihe on jokaisessa ovuloivassa kierrossa se, että en ole kertaakaan bongannut sitä kananmunan valkuainen -tyyppistä valkovuotoa. Teini-iässä omasin tämän (en kyllä silloin tajunnut kyseessä olevan ovulaation), mutta sen jälkeen en ole tätä havainnut. Olen kuitenkin lukenut, että vetinen valkovuoto lasketaan samaksi, hedelmälliseksi vuodoksi, mutta silti asia mietityttää minua. Vaikeuttaako ovulaatioliman puuttuminen tärppiä, anyone?

En usko munasolujeni vielä ovuloineen, sellaisia tuntemuksia ei ole vielä ollut. Ja hyvä niin, huomenna klo 13 inssi olisi tarkoitus tehdä. Aamulla mies saa viedä simppansa pesuun. Elämme jännittäviä aikoja.

Lupa haaveilla

Ei tullut puhelua. Tuskin maanantainakaan enää tulee, koska sunnuntaina pitää tyrkätä jo irrotuspiikki. Oon niin helpottunut ja melkein vois sanoo jopa... innoissani. Kyllä pääkoppa on kummallinen. Uskaltauduttiin miehen kans vähän jo fiilisteleen, että mitä jos meille tuleekin perhe. Mies myönsi järkyttyneensä, kun kuuli aamulla, että on kaksosriski. Nyt hän oli sinut ajatuksen kanssa ja melko innostunut. Tietyllä varauksella, tietenkin. Niinkuin minäkin. Vaikka tässä on vaikka mitä pettymyksiä koettu, mieli osaa olla niin sairas, että antaa luvan haaveilla. Sitä mies jaksoi vielä toitottaa, että miten me muka selvitään kaksosista. Minä jaksoin toitottaa takaisin, että miten me selvitään lapsettomuudesta, tähän kuolee. Mikään ei voi olla kamalampaa kuin jatkuva epätietoisuus ja pelko.

Olisinko ikinä kuvitellut, että voisin joku päivä olla kaksosten äiti? En todellakaan, mutta aion tiistain inseminaatioon asti haaveilla siitä.

Ultra vol. 3

Istuin sohvalla ja makeanhimo iski. Kuorin pääsiäisestä jääneitä suklaamunia, valitsin yhden punakääreisen ja yhden sinikääreisen. Yhden tytölle ja yhden pojalle. Nyt olis mahikset kaksosiin. 

Tämän aamun ultra löi ällikällä päähän ja kovaa. Odotustilassa jännitti, mutta olin silti rauhallinen, jopa lakoninen. Ennen ultraa lääkäri kyseli jaksamisia ja tsemppasi empaattisesti. Kohdun limakalvo oli paksuuntunut huomattavasti ja oli kuulemma melkein 6-kerroksinen. Oikealta löytyi johtofolli 13-14mm ja yksi pienempi 8-9mm. Olin niin helpottunut ja onnellinen. Lääkäri tsekkasi vasemman puolen vielä varmuuden vuoksi, että siellä ei ole mitään kasvun merkkejä. Olihan siellä. Sielläkin. Sama setti kuin oikealla. Yksi isompi folli 13-14mm ja pienempi 8mm. Shit! Kuinka tässä näin kävi? :D neljän päivän pistämisellä vasen puoli nostatti folleja kuin sieniä sateella. Uutinen oli hyvä ja huono. Lääkäri lupasi näiden kahden ovuloivan ja oli helpottunut että kaksi muuta olivat selvästi pienemmät. Toivottavasti nämä kaksi pienempää rauhottuisivat. Näillä näkymin  Gonalin pistämistä on vielä tänään ja huomenna, Ovitrelle määrättiin sunnuntaille ja inssi tiistaille. 

Lääkäri käski käydä labrassa verikokeessa varmistamassa millä vauhdilla follit kasvaa. Ja nyt pelottaa. Hän sanoi, että jos verikoe osoittaa kaikkien follien olevan hurjassa kasvussa, pitää laittaa stoppi tälle kierrolle. Ja siinä tapauksessa sieltä soitetaan minulle tämän päivän aikana. Puhelin ei ole vielä soinut. Pelkään puhelintani tällä hetkellä. Yritin nukkua päikkäreitä, mutta en pystynyt siihen peloltani. Välillä kuulen päässäni puhelimen soivan, vaikka näyttö on täysin pimeä. Puhelin, älä soi. 

Tuhon laidalla

Pelottaa huominen niin vietävästi. Kolmas ultra edessä ja se ajoittuu kierron päivälle 18. En uskalla toivoa sitten mitään. Toki ihanteellinen tilanne olis lähempänä 15mm:ä oleva rakkula, mutta tämä taitaa olla haaveajattelua.. Näin tästä tilanteesta viime yönä untakin, ultrassa näkyi 20mm:nen folli. Olin niin onnellinen ja liikuttunut. Sitä en mene ennakoimaan, miten reagoin jos kasvua ei ole tapahtunut. En uskalla miettiä sitä. Vaikka rahaa ei tässä tilanteessa saisi ajatella, tekisin sen kuitenkin ja toteaisin 400 euron menneen hukkaan.. Suupieleni kääntyvät irvistykseen pelkästä ajatuksesta. Voi kunpa onni olisi kerrankin meidän puolella.

Meninpä myös vaihtamaan blogini ulkoasua, ja kaikista ennakkoasetuksista huolimatta osasin, hyvä minä tumpelo!

Elämä on?

Veikkanpa, että en ole ainoa, joka on höristänyt korviaan kuullessaan/nähdessään DNA:n tv:ssä pyörivän mainoksen. Yritin parhaani mukaan antaa sen mennä korvien läpi, mutta toinen korva sulkikin sen päähäni pyörimään ärsyttäväksi loiseksi.

"Mitä elämä on? Synnyt, blaa blaa, tapaat hänet, rakastut, menet naimisiin, hankitte lapsen, käyt töissä, blaa blaa, hankitte toisen lapsen..." Näinkö? Eikö se mennytkään näin:

"Mitä elämä on? Synnyt, blaa blaa, tapaat hänet, rakastut, menet naimisiin, päätätte hankkia lapsen, ahdistut kun lasta ei kuulu, ahdistut, blaa blaa, ahdistut, päätätte mennä lapsettomuushoitoihin, ahdistut, lasta ei kuulu..."

Eipä sillä, kai suurimmalla osalla ihmisistä sellaista se elämä on. Olin ajatellut, että olen turvassa täällä neljän seinän sisällä, raskausmahat eivät tänne pääse mieltäni pahoittamaan, mutta nyt ei voi pitää enää edes tv:tä kotonaan päällä.

99 päivää aikaa

Löysin kuin löysinkin eilen eräästä apteekista tarvitsemani Gonal-f:n. Samalla ostin purkin foolihappoa. Kotona pyörittelin purkkia kädessäni ja mietin, kuinka mones purkki tämäkin jo on. Josko tämä purkki vihdoin ja viimein olisi se, jonka aikana plussaan. Se tarkoittaa, että meillä on 99 päivää aikaa tulla raskaaksi. Muutama kuukausi. Toivon, että seuraavaa purkkia ostaessani mahanpohjaani kutkuttelee jokin muu kuin tämä jatkuva ahdistus ja jännitys. 

Rääpäle

Tänään näin aamutuimaan rääpäleeni. Ultran ruudulla näkyi kp 14 alle 10mm rakkula. Laittaa oikein naurattamaan, miten tuosta voidaan ikinä saada ovulaatio aikaiseksi. No lääkäri kuitenkin tuntui siihen uskovan, koska päätti että piikkittelyä jatketaan. Päätettiin kuitenkin laittaa jytyä pyttyyn ja annos nostettiin 62,5:een. Tuo tarkoittaa tänään uuden kynän metsästämistä, lähiapteekkiin sitä ei enää täksi päiväksi saa. Mahtavaa kylläkin, että hoitoa jatketaan vielä, itse olin ihan varma, että saisin tulla klinikalta kotiin keskeytetyn hoidon kanssa. En saanut, tulin sieltä alle 10mm:sen rääpäleen kanssa.

Onko kellään kokemuksia näin surkuhupaisan rakkulan kasvattamisesta, voiko tuollaisesta rääpäleestä kasvaa vielä jotain?

Ultra vol. 2

Huomenna taas mennään. Odotuksia ei ole, kuten ei ole tuntemuksiakaan munasarjoissa. Ajatukset on jo oikeastaan suunnattu tulevaan. Toki suostun yllättymään iloisesti, jos munasarjat olisivatkin päättäneet tehdä yhteistyötä kanssani. Peukut pystyyn.

Jatkopohdintaa

Yritin eilen puhua miehen kanssa jatkosta. Eli mitä tehdään, jos lasta ei ala kuulumaan, tai jos hoidot venyy niin pitkälle, ettemme enää halua lähteä niihin. Keskustelu oli yhtä hedelmätön kuin minä.  Mies ei osoittanut mitään mielenkiintoa adoptiota tai lahjamunasoluja kohtaan. Minä itse olisin valmis lähtemään adoptioprosessiin vaikka heti. Kuinka ihmeellistä se onkin, en ole kokenut asiaa omakseni ikinä ennen. Lahjoitetut munasolutkin väläyttelevät jo vaalean vihreää valoa. Kai tämä kaikki on jotain enneajattelua ja itseni suojelemista. Huolestuttaa että mies tyrmää molemmat saman tien. Ehkä tämä suru ja pelko on niin valtavaa, koska kannan kaiken itse. Miestä ei tunnu hetkauttavan tippaakaan, vaikka eläisimme lopun elämää kahdestaan. 

Eilen tunsin yöllä juilintaa molemmilla puolilla munasarjoissa, mutta jätän nämä huomioimatta, koska tunsin niitä ennen torstain ultraakin. Pessimismillä eteenpäin. 

Jälkipuinti

Piikittelyistä huolimatta en ole tuntenu minkäänlaisia jomotuksia munasarjoissa. Jäin miettimään eilistä ultraa ja ennen kaikkea lääkärin todella nuivaa tapaa kertoa munasarjojeni tilanteesta mitään. Ultratessa hän ei sanonut mitään, mikä on maailman kamalin fiilis. Eikö lääkäri voisi kertoa ultratessaan a) mitä hän tekee ja b) mitä hän näkee. Useimmat lääkärit näin tekevät, mutta eilinen lääkäri ei. Tuossa tilanteessa, haarat leväällään maatessaan, on kuitenkin aika haavoittuvainen, vaikka kuinka monetta kertaa siinä plintillä pötköttäisi. Moni varmaan ajattelee, että miksi en sitten sanonut mitään?! En vain ole sellainen ihminen, olen ja ujo ja arka ja järkyttävän kova jännittämään. Tuossa tilanteessa saan viimeisenä suuni auki. Pukiessani vaatteita päälleni, lääkäri sanoi ensimmäisen kerran, että ei näy kasvun merkkejä. Taisin inahtaa jotain vastaukseksi. Istuin penkille odottamaan suurempaa analyysia, mutta lääkäri naputteli konetta ja sanoi, että jatka piikittelyä maanantaihin. Sitten hän alkoi uusia reseptiä ja päätin avata vihdoin suuni. Kysyin, että eikö yksikään rakkula ollut lähtenyt kasvamaan. Ei kuulemma, mutta limakalvo ennakoi hyvää. Tuon lauseen kuultuani muistin alastomana maatessani katselleeni sivusilmällä ruutua, ja näin lääkärin mittaavan oikealta puolelta yhden rakkulan. Miksi hän ei maininnut tästä mitään?? Eikö olisi ollut korrektia mainita, että suurin rakkula oli kokoa x. Vaikka olisi ollut millin kokoinen. Toisin sanoen en tiedä tällä hetkellä mitään kroppani tilasta.

Maanantaina aion todella vaatia tarkempaa tietoa, jos kasvua on tapahtunut.

Ultra kp 10

Terveisiä ultrasta. Itkunkatkuisia terveisiä. Ei oo kuulemma minkäänlaista johtofollikkelia, mutta limakalvo paksuuntunu niin että se kuulemma enteili sen verran hyvää, että piikityksiä jatketaan samalla annoksella. Melkein päästin porut tuon kuultuani. Maanantaina uusi ultra, sillon nähdään onko mikään rakkula lähteny kasvamaan. Oon murtunu. En jaksais tätä, ei olis kannattanu lähtee tähän inssiin enää ollenkaan.

Tilitin itkusena miehelle, kuinka kamalaa tää on. Mies oli vihainen rahanmenosta ja saarnasi siitä loppumatkan. Jäin jälleen kerran yksin suruni kanssa. Mies suri rahaa, minä sitä että oman lapsen saaminen tuntuu olevan taas askeleen kauempana. Kotona menin parvekkeelle itkemään, vastapäätä parkkipaikalla onnellinen pari nosti autostaan sitterin, jossa köllötti pienen pieni vauva.

Intoa

Huomenna ultra! Olen jopa innoissani siitä, pakko se on myöntää, että odotukset ovat korkealla. Ainoa asia mikä mietityttää on se, että huomenna on vasta kp 10 ja epäilen (melkeinpä tiedän), että noin aikaisella kp:lla ei suurta follikkelia tulla näkemään. Tuntuu että lääkärit olettavat kaikkien kuukautiskierron kulkevan sitä 28 päivän maagista rataa. Ensimmäisessä (eli ainoassa inseminaatioon johtaneessa) kierrossa kp 10 löytyi yksi 10mm rakkula. Silloin lääkäri oli aika toivoton, epäili että se ei tuosta kasva kun oli tuolloin jo niin pieni. Kyllä se sieltä kasvoi, mutta hitaammalla aikataululla. Mikä ihme on tää 28 päivän maaginen kierto, jossa ovulaatio tapahtuu kp 14. Sallikaa mun nauraa.

Tänään vielä Gonalin piikittelyä, toivottavasti huomenna tulee hyviä uutisia ja saan jatkaa piikittelyä. Täälä ilmoittautuu maailman ainoa ihminen, joka tällä hetkellä odottaa innoissaan piikittelyä.

Pääsiäinen

Pääsiäinen oli ja meni, ja siitä selvittiin... no joten kuten. Miehen vanhemmilla olin suht hyvällä mielellä, lukuun otttamatta tietenkin sitä yhtä yöllistä valvomista. Omilla vanhemmillani alkuksi meni kaikki hyvin, odotin innolla sukulaisten näkemistä ja hääräilin keittiössä apuna minkä ehdin. Viimeisenä päivänä romahdin. Ruokapöydässä puhuttiin tuttavista ja sivulauseessa mainittiin, että heille tulee vauva näillä näppäimillä. Jäädyin, käänsin katseeni ja kompuroin ruokapöydästä pois. Huoneessani haukoin henkeä ja kyyneleet valuivat solkenaan. Mies tuli kohta avuksi, mutta puoleen tuntiin en saanut itseäni palaamaan muiden silmien alle. Kukaan ei onnekseni tajunnut tilannetta. Kyhjötin sängyllä ja katselin itkevää itseäni peilistä. Miksi juuri meille on käynyt näin? Mietin sukuani lävitse, kaikki sikiävät ajatuksen voimalla. Tunnen itseni niin epäonnistuneeksi.

Kp 8 ja piikittelyt on sujunut hyvin. Oikeastaan huomaamattomasti, rutiinilla. Torstaina "pääsen" ultraan, odotukset ei kyllä oo hirveän korkealla. Mitään tuntemuksia ei oo ollut, toisin kuin edellisissä inssikierroissa.

Merkkipaalut

Tähän päivään on herätty neljän tunnin yöunilla. Niinhän siinä sitten kävikin, en saanut unta millään ja ikävät asiat pyöri mielessäni. Itkin ja murehdin. Itkin ja murehdin.

Mies sai äsken soiton vanhalta ystävältään. He soittelevat todella harvoin, edellinen soitto oli puolisen vuotta sitten, sitä edellinen vuosi sitten. Silloin hän oli saanut pojan.  Muistan jo silloin tunteneeni kateellisen piston sydämessäni, ei meille oltu suotu yli vuoden yrittämisenkään jälkeen vauvaa. Nyt hän soitti kertoakseen ylpeänä, että poika on täyttänyt vuoden. Päästin räkäset porut. Meillä kun ei vieläkään ole vauvaa. Muut menee eteenpäin, me pysytään paikallaan, välillä mennään jopa taaksepäin. Kuinka masentavaa elämä voikaan olla? Myönnän olevani kateellinen. Niin perkeleen kateellinen. Käytiin miehen kanssa syömässä, siellä oli maailman suloisin poika. Mieheni silmät syttyivät, kun hän näki pojan. Mulla syttyi ainoastaan sydän palamaan ja poroiksi paloikin.

Monien parien on helppo laskea yrityskuukaudet, jos etenkin naisen kroppa toimii normaalisti. Olen miettinyt pitkään, mikä yk meillä on meneillään, miten sen voi laskea. Ensimmäisenä yritysvuonna sain vieraakseni ehkä neljät tai viidet kuukautiset. Joista parit taisi olla vaan Terojen aiheuttama tyhjennysvuoto. Jos laskisin yk:t näillä perusteilla, luku ei varmaankaan olisi kovin suuri. Onko yritystä takana puolet vähemmän, mitä olen ajatellut? Mielelläni ajattelisin myös näin, mutta miten sen tuskan saa pyyhittyä mielestä pois? Jokainen tunti ja päivä ovat olleet elämäni tappavimmat. Lukemattomat itkut ja surut ovat syövyttäneet aivoni jo sen verran pahasti, että hallitus saa luvan päättää yrityksen alkaneen 2 vuotta sitten. Vasara pöytään. Pam.

Kuka minä olen?

Olen lukenut kirjoittamiani blogitekstejä jälkeenpäin, ja mielessäni on pyörinyt kysymys, millaisen kuvan minusta saa tämän blogin perusteella? En usko, että mitään positiivisin, ihanin ja mukavin -palkintoa olisi tännepäin tulossa. Saatan vaikuttaa pessimistiseltä, surulliselta, kyyniseltä, kylmältä, you name it. Sitä en suinkaan ole. Tai ainakaan ole aina ollut. Minä oli kolme vuotta sitten iloinen, nauravainen ja herkkä ihminen, jolla oli asiat täydellisesti. Vaan kuinkas sitten kävikään? Haluaisin uskoa olevani sama ihminen edelleen. Kaiken tämän surun ja loputtoman pelon takana. 

Muutama fakta minusta:

1. Olen 25-vuotias

2. Inhoan somea ja tietokoneita. Ja olen myös maailman suurin käsi niiden käyttämisessä. En esim. osaa tehdä välilehtiä blogiini :'D tämä on myös syy, miksi blogissani ei ole kuvia (hävettää :D)

3. Olen erittäin eläinrakas ja luonto on lähellä sydäntäni

Henkilöllisyyttäni en tule tässä blogissa ikinä paljastamaan. Se ei ole ollut ikinä tarkoitukseni. Tämä blogi on minun ajatusten ja tunteiden kaatopaikka. Siksi sisältö on niin karua paikoitellen. Elämässäni tapahtuu paljon iloisia asioita ja postaan niistä, jos siltä tuntuu. Pääpaino on kuitenkin negatiivisten asioiden tyhjentämisellä. Blogini on minun tapani selviytyä huomiseen. 

Suru puserossa

Törmäsin tänään netissä lukioaikaisen tuttuni blogiin. Hän esitteli raskausmahaansa, ja hänen ja puolisonsa onni tursusi jo pelkistä kuvista läpi. Murruin ja itkin niin, että ajattelin pyörtyväni. Tätäkö elämäni tulee loppuun asti olemaan? Katkeruutta ja surua, joka ei hellitä otettaan hetkeksikään. Se on elämä, mitä en halua elää. Painajainen joka ei lopu heräämälläkään.

Ikävä kyllä, elän (vaihteeksi) lapsettomuuden raskasta vaihetta. Tiedän, että on uusi kierto aluillaan ja piikittelyn aloittaminen häämöttää lauantaina, mutta se ei lohduta. Ennen ajattelin masentuneisuuden kulkevan käsi kädessä odottelun kanssa. Kuinka väärässä olinkaan. Näköjään se voi iskeä kesken hoidonkin. Kamala todeta, mutta en ole juurikaan toiveikas tulevan inssin suhteen. Jos sinne asti edes päästään. Olen vain surullinen.

Kello on 2.28 ja edessä näyttää olevan uneton yö (vaihteeksi).