Jatkopohdintaa

Yritin eilen puhua miehen kanssa jatkosta. Eli mitä tehdään, jos lasta ei ala kuulumaan, tai jos hoidot venyy niin pitkälle, ettemme enää halua lähteä niihin. Keskustelu oli yhtä hedelmätön kuin minä.  Mies ei osoittanut mitään mielenkiintoa adoptiota tai lahjamunasoluja kohtaan. Minä itse olisin valmis lähtemään adoptioprosessiin vaikka heti. Kuinka ihmeellistä se onkin, en ole kokenut asiaa omakseni ikinä ennen. Lahjoitetut munasolutkin väläyttelevät jo vaalean vihreää valoa. Kai tämä kaikki on jotain enneajattelua ja itseni suojelemista. Huolestuttaa että mies tyrmää molemmat saman tien. Ehkä tämä suru ja pelko on niin valtavaa, koska kannan kaiken itse. Miestä ei tunnu hetkauttavan tippaakaan, vaikka eläisimme lopun elämää kahdestaan. 

Eilen tunsin yöllä juilintaa molemmilla puolilla munasarjoissa, mutta jätän nämä huomioimatta, koska tunsin niitä ennen torstain ultraakin. Pessimismillä eteenpäin.