Vuosi sitten

Karkeasti vuosi sitten makasin tällä samalla sängyllä. Makasin ja sain ensimmäisen ahdistuskohtauksen. Olimme mökillä, ja täälä oli täysin hiljaista. Täydellistä, sanoisi joku. Minullekin oli ennen, nyt hiljaisuudessa kuulin oman tuskani kovana, kovempana kuin ikinä. Pääni sisällä käy täysi huuto, vaikka ympärillä soi hiljaisuus. Vuosi sitten Clomeja oli takana pari kiertoa, eikä raskaus ollut täydellisestä ovulaatiostakaan huolimatta alkanut. Tajusin jo silloin, että tästä matkasta ei tule helppoa. Aloin itkeä hysteerisesti ja yritin välillä haukkoa henkeä. Mies kuorsasi melkoisessa jurrissa vierelläni, mutta hän heräsi itkuuni. Parhaansa mukaan hän rauhoitteli, että kohta olen jo raskaana. Kehoni vavahteli itkun tahdissa, itkin hiljaa mutta syvään. Itkin niin paljon, että sain traumat itkemisestä. En tiennyt, että ihminen voi itkeä noin kovaa, mutta silti täydellisen hiljaa.

Vuosi kulunut tuosta episodista ja sama uusiutui. Makaan mökin sängyllä, enkä pysty estämään sitä. Kyyneleet alkavat tulvia poskia pitkin tyynyliinalle, enkä meinaa saada henkeä. Yritän saada miehen hereille kertoakseni, etten jaksa enää hetkeäkään. Mies ei herää. Vuosi mennyt, mitä on tapahtunut? Pari inssiä ja ivf. Eli ei mitään. Sylini ja sieluni ovat tyhjemmät kuin koskaan aiemmin.

Lapsettomuusbiisit

Meillä kaikilla on varmaan lempibiisejä, jotka ovat tulleet tärkeiksi lapsettomuusdiagnoosin myötä. On ne sitten biisejä, jotka kertovat lapsettomuudesta, jotka muistuttavat jostain lapsettomuuteen liittyvästä tilanteesta, jotka kertovat epäsuorasti lapsettomuudesta, tai jotka lohduttavat kun on vaikeaa. Olen huomannut, että aika monikin biisi tuntuu sopivan lapsettomuuteen. Varsinkin rakkauslauluista tai kaipuusta kertovat biisit sopivat useinkin lapsettoman elämään.

Linkitän omat lapsettomuusbiisini tähän. Ne ovat saman bändin, mutta A. W. Yrjänän sanoitukset sopivat tilanteeseen kuin tilanteeseen, ja ne saa lukea sellaiseksi kuin haluaa.

CMX - Siivekäs
Tämä biisi on ollut tärkein lapsettomuustaipaleellamme. En ole valinnut sitä mitenkään, mutta lukemattomien epäonnistumisien jälkeen tämä on soinut päässäni kauniina ja lohduttavana korvamatona.

CMX - Kauneus pettää
Tämä biisi kertoo mulle lapsettomana elämisestä: miten minusta on jäljellä pelkkä kuori ja koitan elää elämääni kriisin keskellä. Miten kaipaan omaa lasta, mutta samalla haluaisin unohtaa kaiken ja häipyä tästä elämästäni.

Nyt haluaisin kuulla, mitkä on teijän lapsettomuusbiisejä. Vinkatkaa omanne! :)

Entä jos?

Miten suunnitella tulevaisuutta, jos joka asiassa pitäisi ottaa huomioon "entä jos"? Olen mieheni kanssa kohdannut lähiaikoina monta asiaa, joiden suunnittelu ei ole käynyt suoraviivaisesti.

"Ostetaan rivarikolmio."

"Varataan ulkomaanmatka ensi vuoden elokuulle."

Eipä se ihan noin vaan ole mennyt. 2,5 vuotta elämästäni olen ollut elämättä. Olen suunnitellut jokaisen hetken, päivän ja kuukauden etukäteen sen perusteella, että kohta saatan olla raskaana. Silti en ole vieläkään raskaana. Entäjos on pilannut monta hetkeä elämästäni. Mitä kaikkea olenkaan jättänyt tekemättä sen kauniin haaveen varjolla, että saatan olla kohta raskaana? Olen siirtänyt opiskelua, ollut varaamatta ulkomaanmatkoja ja siirtänyt asunnon ostamista.

Aihe nousi konkreettisesti taas esiin, kun huomasimme automme vetelevän viimeisiään. Olisi aika alkaa miettiä uutta. Riittääkö pieni auto meille? Pitääkö auton takakontin olla niin suuri, että sinne mahtuu lastenrattaat? Elämä menee hakuammunnalla ja viime hetken päätöksillä. Aivan kuin katselisin elämäni vilistelevän ohitseni (pitääkin muistaa ensi kerraksi popcornit mukaan). Olemme katselleet tarjouksia uusista autoista, joilla monilla on ollut 5 vuoden takuu. Voisikohan joku antaa myös lapsettomalle 5 vuoden takuun, jonka aikana tulee raskautumaan?

Testissä Elivon intiimituotesarja

*tuotteet saatu blogin kautta

Sain testiin Elivon intiimituotesarjan, johon kuuluu intiimipesuneste, liukastingeeli ja raskaustestipaketti, joka sisältää kaksi raskaustestiä. Elivon tuotteet kehitetään ja valmistetaan Suomessa.


INTIIMIPESUNESTE

Tuote on 150 ml:n kokoisessa pakkauksessa. Intiimipesuneste ylläpitää intiimialueen ph-tasapainoa ja se sopii jokapäiväiseen käyttöön.

+ sopivan kokoinen pakkaus, riittoisa koostumus
+ puhdisti hyvin, raikas lopputulos
+ pakkauksen ulkoasu miellytti silmää

- tuoksu hiukan epämiellyttävä, muistutti Mäntysuopaa

LIUKASTINGEELI

Liukastingeeliä on saatavilla 75 ml:n putkilossa. Vesipohjainen ja hajusteeton tuote sopii jokapäiväiseen käyttöön.

+ hyvä annostelupainike
+ "huomaamaton" ulkoasu, ei osaa epäillä liukastingeeliksi

- koostumus käytössä hieman tahmainen, epämiellyttävä



RASKAUSTESTI, 2 KPL

Elivo raskaustestipakkaus sisältää 2 raskaustestipuikkoa ja ohjeet.

+ selkeät ohjeet
+ luotettava testitulos
 

Katse

Olen pitänyt pientä tietoista etäisyyttä blogin kirjoittamisesta, pidettäköön tätä vaikka kesälomana. Kauan meni hyvin ja tasasesti. Nyt eilisestä asti oon tuntenu pientä ahdistusta ja itku on herkässä koko ajan. Yritän kovasti olla miettimättä lapsettomuuttamme, mutta normaalissa elämässä sen välttäminen ei tunnu olevan mahdollista.

Liikuttiin tänään paljon miehen kans työn merkeissä kaupungilla, eri kaupunginosissa. Ja niinpä niin, nyt olikin sunnuntai, kaikkien onnellisten perheiden ulkoilupäivä. Alko niin paljon vituttaan kaikki lapsiperheet JA ennen kaikkee onnellisten vanhempien katseet. Istuin autossa ja katsoin kateellisena, kun vanhemmat nauroivat yhdessä ihanille pikku mussukoilleen. Kun ajoimme ohi, vanhempien (yleensä äidin) katse kääntyi minuun ja ohiajavaan autoomme, ja se katse oli sietämätön. Ylpeys. Se katse suorastaan huusi: "Katso tänne! Katso meitä, minun ihanaa perhettäni!" Huudahdin miehelleni, kuinka kaikki ympärillä vaan sikiää, kuinka epäreilua elämä voi olla. Yks lapsi tepsuttelee hassusti vieressä ja toinen pullahtaa kohta mahasta. Voi teidän onnen määrää! Siltikään en voi olla katselematta kateellisena muiden onnea, taidan nauttia henkisestä kivusta.

Harmaita hiuksia on kasvattanut myös, ylläri ylläri, alkamaton kiertoni. Huomenna viikko viimeisestä Terolutista, eikä vuotoo näy missään. Luulin olevani ovela aloittaessani Terolutit jo kp 15, jotta ehdimme tekemään siirron ennen pientä vuosipäivälomaamme. No mutta eihän asiat niin helpolla kuulu mennä, kun käänsin selkäni niin kroppa oli jo ilkkumassa. Viivästyvä vuodon alkaminen tarkoittaa meillä pelaamista loman kanssa, se varataan vasta, kun arvon vuoto alkaa. Asia stressaa kovasti, koskakohan tulisi sellainen kierto, missä vain hymyilisin ja kaikki toimisi kuin junan vessa (kyllä, mielestäni ne toimivat ihan moitteettomasti :D). Vuoto alkaisi ajallaan, ovulaatio tapahtuisi kauniisti itsestään jne. EI KÄY, totesi kroppa. Kuinka vaikeaksi mahdollinen siirto voi vielä äityä?

Elokuva-arvostelu: Onnen varjot

ONNEN VARJOT (2005)

Ohjaus: Claes Olsson
Käsikirjoitus: Anna-Leena Härkönen
Päänäyttelijät: Tiina Lymi ja Nicke Lignell
Kesto: 99 min

                                                     kuva täältä


Onnen varjot kertoo pariskunnasta, Jarkosta ja Paulasta, joka on jo kauan haaveillut omasta lapsesta. Pari kokee jatkuvia lastenhankintapaineita niin naapurien kuin sukulaistenkin suunnalta.  Elokuvan alussa Paula on viimeisessä alkionsiirrossa. Myöhemmin pari saa vihdoin kokea kauan kaipaamaansa onnea positiivisen raskaustestin myötä, mutta vain hetken aikaa. Jarkko pitää työkseen seurakunnan terapiaa, jossa hän saa vastaaotolleen Helenan, joka myöhemmin osoittautuu Paulan vanhaksi koulukaveriksi. Paula on naimisissa, mutta hänen miehensä ei halua lapsia. Paula näkee unen, jossa hän pitelee vauvaa sylissään ja niin hän päättää haluta lapsen. Näiden kahden pariskunnan elämät käsittelevät lapsettomuutta eri näkökulmista, mutta heidän elämänsä kietoutuvat toisiinsa mitä kummallisimmilla tavoilla.


Olin niin yllättynyt, kun näin tämän elokuvan: suomalainen elokuva lapsettomuudesta! Anna-Leena Härkönen on tarttunut lapsettomuuteen aiheena vakavasti ja (suurimmaksi osaksi) totuudenmukaisesti. Erityisesti minuun kolahti se, kuinka nappiin lapsettoman tunteet oli kuvattu. Toivosta epätoivoon, onnesta suruun ja ulkopuolinen painostus. Vaikka en pysty samaistumaan Paulan kokemaan pakonomaiseen lapsentarpeeseen biologisen kellon tikittäessä, olen hyvin onnellinen, että lapsettomuudesta oli kuvattu myös se puoli. Ainoa pitkä miinus oli elokuvan loppu, jota en viitsi spoilata tässä. Taas mieleeni nousi: Eikö lapsettomuus itsessään riitä aiheena, vaan 99 minuuttiin pitää änkeä "se pakollinen draama"?

Näyttelijäsuorituksista parhaiten selvisi Nicke Lignell ja Milka Ahlroth. Tiina Lymiltä odotin hieman enemmän, vaikkei hän ole ikinä kuulunutkaan suosikkinäyttelijöihini. Lymin suoritus meni paikkapaikoin yli, jolloin samaistumisen ja herkistymisen sijaista koin vain myötähäpeää.

Suosittelen katsomaan!

Arvosana: ***

Huom. Arvostelen nämä elokuvat sen perusteella, millaisia ne ovat mielestäni lapsettomuuselokuva -kategoriassa. En siis samalla mittapuulla kaikkien maailman elokuvien kanssa, tällöin arvosana olisi varmasti eri ;)

Päiviä

Eilen söin viimeisen Terolutin ja hetken jo iloitsinkin, että saan olla taas edes hetken muistamatta lääkkeiden ottamista. Ei sekään mennyt kuitenkaan ihan suunnitellusti, koska aloin tuntea pieniä pissatulehduksen oireita. Jatkuvasti tunsin pientä kirvelyä ja polttelua virtsarakossa. Soitin lääkäriin ja sain reseptin oireiden perusteella Selexidiin. Sanoin soittaessani, että meillä on mahdollisesti pas 2-3 viikon sisällä, joten tämän lääkkeen pitäisi sitten olla ihan ok. Syön Selexidiä 3 tbl/pvä, kuuri kestää melkein 5 päivää. Siinä ajassa vuotokin alkanee, ja kp 2-6 syön Letrozoleja. Tukka putkella kohti mahdollista tulevaa pas:ia siis mennään, mistä olen todella innoissani.

Fiilikset on ollu tosi hyvät viime viikonlopusta lähtien. Olen nauranut vatsalihakset hellänä miehen kanssa. Kun näytin miehelleni blogin, solmut aukesivat. Löysimme jälleen toisemme ja olemme kuin vastarakastuneet. Olemme jutelleet paljon myös blogistani. Blogin näyttämisen ainoa negatiivinen puoli kävi ilmi eilen. Mies kertoi nähneensä ahdistavia unia, joihin liittyi jollain tapaa sijaisperhe tms. Muutenkin olen aistinut miehessäni suurempaa kiinnostusta ja ahdistusta lapsettomuutamme kohtaan. Oliko näyttäminen kuitenkaan hyvä juttu, sitä en tiedä. Nyt tunnen olevani itsekäs, kun halusin miehenkin tuntevan samoja tunteita.

Kamalaa ahdistusjaksoani siis seurasi todella hykerryttävä onnellisuudenjakso. Onnellisuus on ehkä liian radikaali sana, mutta ainakin jotain sielläpäin olevaa tunnetta olen tuntenut. Välillä naurettuani tunnen jopa syyllisyyttä: en varmaan saisi mielestäni tuntea onnea. Samalla myös tajuan, kuinka kauan siitä on, kun viimeksi tunsin näinkin paljon positiivisia tunteita. Ja sen tajuaminen on hirveää. Kuinka pohjalla sitä onkaan pari viimeistä vuotta ollut? Nyt toivon enää, että saisin elää tätä hyvän fiiliksen tilaani edes vielä päivän.

Kohtaaminen

Näytin miehelleni blogin pikku hiprakassa. Blogin paljastuminen tapahtui vähän vahingossa, mutta en ole harmissani. Samalla annoin hänen lukea häntä ja blogia koskeneen postauksen. Responssi oli hyvä (!), ja hän kertoi myös herkistyneen lukiessaan. Siinä kaikki mitä uskalsin toivoa. En voi sanoin kuvailla, kuinka onnellinen ja ennen kaikkea helpottunut olen.

Tuntuu, että viimeinkin kohtasin mieheni tässä helvetissä, samassa helvetissä, jossa minä olen viimeiset kaksi vuotta elänyt. Asiat eivät voi mennä tästä ainakaan huonompaan suuntaan.

Blogikuolema

Viime aikoina on ollut nähtävissä jokinasteinen blogikuolema. Siis muualla kuin minun blogissani :D Tuntuu, ettei kukaan oikein jaksa enää päivitellä blogiaan, ei kellään taida olla mitään sen kummempia kirjoituksenaiheita? No, eipä ole suoraan sanottuna minullakaan :D En ole myöskään bongannut uusia lapsettomuusbloggaajia missään, saa huudahtaa mielellään,  jos niitä on! Missä on kaikki lapsettomat ja ennen kaikkea lapsettomuudesta bloggaavat? Samalla vaikka ihmettelen, nostan myös hattua, jos muut "vakkaribloggaajat" tämän aiheen tiimoilta, osaavat tämän aiheen antaa olla.

Huomaan myös, että se vähäinen blogielämä, mitä on enää jäljellä, kuolee totaalisesti aina viikonlopuksi. Mietin itsekin, pitäisinkö jatkossa "vapaata" blogista viikonloppuisin. Valitettavasti vaan koen silloin olevan vapaata aikaa tuntea omia tuntemuksiani ja kirjoittaa..

Muuten on ollut parempi päivä kuin edellisessä postauksessani, oon jälleen oma ei-niin-kamala itseni :D

Surun fyysiset oireet

Eilen kävin todella pohjalla. En muista, milloin olisin viimeksi ollut noin masentunut, surullinen ja ahdistunut. Eilen en nähnyt elämässä mitään hyvää, en nähnyt tulevaisuudessamme mitään hyvää. Olin varma, ettemme tule ikinä saamaan omaa lasta. Olin niin katkera elämästäni, miksi juuri minä joudun kokemaan tämän helvetin? Tunsin oloni niin paskaksi, syyllistin itseäni miehen elämän pilaamisesta. Estän häntä elämästä. Hän on jumissa minun kanssani, en voi tarjota hänelle mitään. En halunnut katsoa häntä silmiin ja nieleskelin itkua koko päivän.

Toki olen kokenut noita tunteita ennenkin, mutta en noin vahvana. Lisäksi koin surussani ensimmäiset fyysiset oireet. Kroppani kirjaimellisesti reagoi suruuni. Istuin sohvalla itku kurkussa, kun tunsin kivuliaan piston sydämessäni. Niin kivuliaan, etten uskaltanut hetkeen hengittää saatika liikkua. Koko päivän tunsin sydämeni myös todella raskaana. Sydän hakkasi kovaa ja nopeasti, aivan kuin verenpaineeni olisi todella korkealla. Lisäksi huokailin koko päivän. Jatkuvasti ja syvään. Täysin huomaamattani, tiedostamatta. Tuosta huokailusta tuli mieleen hyperstimulaation aikaiset huokailut. Vaikka kuinka syvään yritin vetää henkeä, en saanut täytettyä keuhkojani tarpeeksi.

Pohdin mielessäni, voiko Terolut aiheuttaa tällaista. Olen kyllä ennenkin syönyt kyseistä lääkettä ja melko useinkin, mutta ilman haittavaikutuksia. Miksi se juuri nyt aiheuttaisi tällaisen masennuksen? Toisaalta mietin myös viime kuun valtavia lääkemääriä punktiossa, voiko niiden poistuminen kropasta aiheuttaa tämän? Vai onkohan se poistunut jo kropasta, tässä varmaan pitäis olla kemistikin kaiken muun lisäks :D

Mies, blogi, mies ja blogi

Miehen kanssa on mennyt melko vaihtelevasti viime aikoina. On hyviäkin hetkiä ja päiviä, mutta viimeisten kolmen viikon aikana olemme tapelleet enemmän kuin muutaman viime vuoden aikana yhteensä. Tai lähinnä minä olen tapellut. Olen huutanut, haukkunut ja nalkuttanut minkä ehdin. Mies ei juurikaan alennu moiseen, mikä saa minut tuntemaan itseni entistä enemmän paskakasaksi. Minä saan haukkua ja huutaa vaikka kuinka pahoilla sanoilla, mutta miehen heittäessä edes pienen vihaisen vastalauseen, purskahdan kyyneliin. Koen olevani lapsellinen ja heikko. Pinnani on kyllä ollut todella kireällä, toivon ja rukoilen mieheni puolesta, että kohta oloni helpottaa. Miehen vähäinen osuu kotitöihin saa myös mietteliääksi. Miten selviän kahdesta vauvasta, jos se toinen ikinä on tähän osotteeseen edes tulossa..

Mieheni on monesti ilmoittanut halunsa lukea blogiani. En taida olla vielä valmis siihen. Hän siis tietää, että kirjoitan blogia, mutta ei tiedä minkä nimistä.

Olisiko hyvä antaa miehenkin lukea blogia? Ehkä hän näin pääsisi paremmin perille tunteisiini, ihan kaikkea kun en viitsi hänelle kertoa, eikä hänen korvatkaan varmaan kestäisi jatkuvaa lapsettomuuskertomusta.. Mutta jotenkin pelkään samalla, että luettuani blogini, mieheni järkyttyy tunteistani ja siitä, kuinka romuna oikeasti olen. Suurimman osan ajastani itken kuitenkin yksikseni yön pimeinä tunteina, koska en viitsi rassata miestäni murheillani. Välillä ajattelen myös, ettei häntä kiinnosta. Toisaalta blogin näyttäminen olisi hyvä juttu, koska pinnaani kiristää miehen vähän kiinnostus lapsettomuuttamme kohtaan. Kai tämä on ihan normaalia, että miehet ei juurikaan tunteitaan näytä. Tuntuu vaan siltä, ettemme elä edes samaa, lapsettoman elämää.

Usein mies ei edes vastaa lapsettomuusajatuksiini, mikä loukkaa aika paljon. Toisaalta en minäkään jaksa kuunnella sitä ikuista jargoniaa siitä, kuinka me varmasti saadaan lapsi, kuinka kuukauden päästä olen jo raskaana. Olen viime aikoina ahdistuksissani kokenut myös suurta pesänrakennusviettiä. Tai sitä, kuinka tää pesänrakentaminen kahdestaan miehen kanssa ei riitä. Mies on se lapsi, jolle siis rakennan pesää. Nämäkin puheeni mies kuittasi laittamalla radioo kovemmalle. Miten voin edes kertoa, kuinka paljon se satuttaa? Ehkä blogin näyttäminen hänelle voisi olla hyvä keino? Tai sitten siitä saadaan kolmas maailmansota aikaiseksi..

Tämä oli blogini 100. kirjoitus. En olisi viime vuoden joulukuussa voinut kuvitellakaan kirjoittavani näin kauan blogia. Nyt en voi kuvitellakaan lopettavani.

Paineaalto

Selvisin viime viikolla masennuskaudestani, ja nyt se taas nostaa päätään. Kiitos kouluaikaisen tuttavan blogi, jossa näin kuvia pienen pienestä vastasyntyneestä pojasta. Ei oo olemassa sellasta keinoo, mikä vois päivän enää tollasen jälkeen pelastaa. Sydämessäni muljahti. Niin helppoo se muille on. Pam ja siinä se lapsi on. Tuore äiti katseli vauvaa kuin naapurin koiraa. Koko sieluni valtasi jälleen ahdistunut, malttamaton ja äkkipikainen paineaalto, joka huutaa että vauva tänne nyt ja heti. Välillä (lue: koko ajan) tuskailen sitä, miten oman lapsen saaminen on tuhansien valovuosien päässä. Tuntuu, ettei mulle riitä enää mikään, ei riitä enää edes plussa testiin vaan haluan jo oman lapsen syliin. No, onneks se plussakin tuntuu 90% ajasta odottamisen arvoselta, jopa täydelliseltä.

Toiseksi virheeksi menin lainaamaan kirjastosta vielä "Ei kenenkään äiti" -kirjan. Sydäntäsärkeviä tarinoita, kyynelehdin sydän syrjällään. Mies sanoikin minulle, että mahtaako kyseisen kirjan lukeminen helpottaa vai pahentaa oloani. En tiedä itsekään vastausta. Ehkä kysymys kuuluu mielestäni pikemmiten: Voiko tää olo tästä enää pahentua? Lukiessani sydämeni kuitenkin myös hymyili lämpimästi samalla. Miten samoja tunteita kaikki lapsettomuudesta kärsivät tuntevatkaan! Jokainen tarina olis voinu olla mun kirjoittama.

Tero nro 5 meni naamariin tänään, 5 to go. Tästä postauksesta tuli kamala pahanolon oksennus, ei päätä eikä häntää, enkä voi sanoa olonikaan helpottaneen :D Näillä jatketaan.

Elokuva-arvostelu: The Babymakers

THE BABYMAKERS (2012)

Ohjaaja: Jay Chandrasekhar
Käsikirjoitus: Peter Gaulke ja Gerry Swallow
Pääosissa: Paul Schneider, Olivia Munn, Kevin Heffernan
Kesto: 95 min

                                                       Kuva täältä.



Komedia kertoo pariskunnasta, Tommysta ja Audreysta, jotka päättävät perustaa perheen. Aluksi seksi on jännittävää ja himokasta, mutta 9 kuukauden jälkeinen leikkaus osoittaa seksin muuttuneen pakkopullaksi, jopa työksi. Pari päättää hakeutua hedelmällisyystutkimuksiin, jossa selviää miehellä olevan vähäinen määrä huonosti liikkuvia siittiöitä. Tommy ei voi uskoa tätä todeksi, koska on käynyt aiemmin luovuttamassa spermaa (salaa vaimoltaan) saadakseen rahat vaimonsa vihkisormuksen ostamiseen. Niinpähän hän päättää selvittää, onko hänen luovuttamaansa spermaa vielä jäljellä. Monien käänteiden kautta hänen ainoaksi vaihtoehdoksi jää "spermapankin" ryöstäminen.

En halua spoilata enempää, jos joku vaikka haluaa kyseisen leffan katsoa :) Pitkään mietin, että kannattaako lapsettoman edes tehdä arvostelua tällaisesta elokuvasta, päätin nyt kuitenkin tarttua aiheeseen. Lapsettomana sitä huomaa tietysti jokaisen pienenkin epäjohdonmukaisuuden liittyen lapsettomuushoitoihin -ja niitähän riitti. En muutenkaan pidä lainkaan jenkki -tyyppisistä komedioista, eikä tämäkään saanut ihmettä aikaiseksi. 

Minulle elokuvan suurin floppi oli tunteiden puuttuminen. Lapsettomuuden tunnehelvettiä en elokuvassa kokenut ollenkaan. Missä suru, ahdistus, epätoivo? Tästä teinkin johtopäätöksen: ehkä lapsettomuus on niin rankka aihe, että siitä on tehtävä komedia? Ehkä myös näyttelijävalinnoilla oli osansa: olin varsin pettynyt naispääosaa esittävän Olivia Munnin suoritukseen.

Ymmärrän, että kyseessä oli komedia, mutta pitääkö lapsettomuudesta todella tehdä huumoria? Ja varsinkin huonoa huumoria? Lapsettomuudella retosteltiin ympäri leffaa: siitä mm. tiesivät kaikki naapurit ja sukulaiset, ja sille naureskeltiin. Paikkapaikoin se tuntui liian brutaalilta -jopa minulle, mustan huumorin ylimmälle ystävälle. Ehkä tämä elokuva sopii paremmin lapsellisille kuin lapsettomille. Ymmärrän, että jotain voi naurattaa pienessä kopissa masturbointi, itse ylitin sen kynnyksen jo aikapäiviä sitten.

Voisinko suositella tätä? En, ei edes hyvistä leffaeväistä huolimatta.

Arvosana: **


Voisin tehdä lapsettomuutta käsittelevistä elokuvista/dokumenteista lisääkin arvosteluja, onko kiinnostusta lukea? :)

Luovutan

Käytiin eilen Ikeassa miehen kanssa ensimmäistä kertaa vuoteen. Pidin siis kyseiseen paikkaan tietoisen tauon nimeonmaan lapsiperhevaaran vuoksi. Nyt uskallauduimme syömään ja ostoksille. Sitä voisi pitää melko suurena virheenä. Syömässä katselin ympärilleni ja huokailin, kuinka paljon lapsiperheitä oli syömässä. Perheitä pienten ja vähän isompien lasten kanssa. Toinen tai kolmas vauva mahassa. Niin ne vaan sikiää. Lisäksi naisia miehensä ja raskausmahansa kanssa. Varmaankin tulevan vauvan huoneen sisustaminen mielessä. Paikalla olijoista lapsiperheitä/raskaanaolevia oli 99,8%. Me edustimme mieheni kanssa sitä 0,1% eli lapsetonta paria. Viimeisen 0,1%:n sai nuori pari, jonka tyttö ja poika olivat laittoman nuoria edes olemaan vanhempia. Ennen pidin Ikeaa lapsiperhehelvettinä, nyt katselin kostein silmin kateellisina muita perheitä. Tekisin mitä vaan saadakseni elää heidän lapsiperhe-elämäänsä.

Voisinko vaan jättää tän kaiken, hoidot ja iänkaikkisen lääkeshown kesken? Poistua takavasemmalle ja unohtaa olevani lapseton? Unohtaa jokapäiväinen suru ja ahdistus.

Voisinko vain luovuttaa?

Lisää lääkkeitä, kiitos!

Eipäs sitä lääkkeetöntä elämää kauaa kestänytkään.. Huomenna onkin jo aika aloittaa Terot, päätin syödä niitä kuitenkin normaalisti kp 15-24, koska tajusin että ollaan miehen kans lomalla elokuun puolivälissä, ja siirtoonhan olis kiva pakko päästä. Näin vuoto vois alkaa jo ennen klinikan aukeamista, koska ensimmäinen ultra oltiin ajateltu kp:lle 10-11. Homman pitäis olla suht bueno :) Tuleekohan klinikan auettua sinne kunnon yleisöryntäys, kaikki ajoittaa kuukautiset alkamaan mahdollisimman lähelle klinikan aukeemista :D

Letrozolit hain eilen apteekista. Uudet lääkkeet ahdistaa aina, tuleeko sivuoireita yms.. Onko kellään kokemusta kyseisestä lääkkeetä, onko aiheuttanu mitään oireita?

Samalla apteekkireissulla ostin purkin foolihappoa -jälleen. Niinhän siinä sitten kävi, että time's up. Kirjoitin huhtikuussa ostattuani purkin foolihappoa, kuinka meillä on 99 päivää aikaa raskautua. Muutama pillerin pyörykkä kolisee enää purkin pohjalla, eipä kuulunut iloisia perhetapahtumia meidän suunnalta vieläkään. No, josko nyt? 99 päivää aikaa, vol. 2 alkakoon!

Ylimielinen?

Olen viime aikoina miettinyt itseäni ja suhtautumistani lapsettomuuteen ja ennen kaikkea muihin lapsellisiin pariskuntiin. Olen huomaavinani itsessäni piirteitä, joista en juurikaan pidä. Koen olevani ylimielinen. Koen olevani jotenkin marttyyri, kun meidän lapsen saaminen kestää kymmeniä kertoja kauemmin kun muilla. Muut eivät pysty tuntemaan näitä tunteita, ajattelen välillä jopa rakastavani mahdollista lastamme jotenkin "enemmän ja paremmin" kuin muut vanhemmat. Ajattelen, että meillä lapsen saaminen on paljon suurempi asia, kuin muilla. 

Yksinkertaisesti: en osaa arvostaa helposti lapsen saaneita.

Ällöttää kirjoittaa itsestäni tälläisia lauseita, mutta niin tunnen. En pidä siitä, että ajattelen näin. Mutta samalla yritän jankata itselleni, että en ole normaali oma itseni. Olen kuin shokkitilassa, järkyttyneenä yritän kahlata tämän paskasuon läpi, että saisin oman lapsen. Eihän kukaan toimi shokissa normaalisti? Teen vain kaikkeni selviytyäkseni jokaisesta päivästä.

Saanko tuntea näitä tunteita? Me lapsettomat kahlataan sellaisen helvetin läpi, että ovatko nämä tunteet ihan saallittuja, jopa normaaleja? 

Kupla

Kuplat ovat nyt in. Tai ainakin ne olivat eduskuntavaalien jälkimainingeissa, eli ehkä ne ovat jo vähän out? :D No kuitenkin, tajusin kuinka vahvasti elän kuplassa, kun sain kommentin edelliseen postaukseeni siitä, kuinka "helposti lapsia saavat" ovat täysin eri maailmasta. Tai kuinka vahvasti kuplassa varmasti kuka tahansa meistä lapsettomista elääkään.

Olen huomannut eristyneeni täysin tästä minua ja meitä ympäröivästä maailmasta. Neljän seinän sisällä kaikki on ihan ok; saan puhua miehelleni mistä tahansa lapsettomuuteen liittyvästä, saan itkeä ja huutaa, jos siltä tuntuu. Muiden ihmisten kanssa kommunikointi onkin sitten vaikeampaa. Joudun unohtamaan kp vitoset ja ovulaatiot. Samalla huomaan, kuinka paljon olen kuplassani lukenut lapsettomuushoidoista, lääketieteellisistä termeistä ja osaan kaikki lapsettomuushoitolääkkeet ulkoa. Olen kävelevä lapsettomuushoito-opas. Välillä havahdun siihen, että eihän kukaan ympärilläni puhu lapsettomuudesta. Minulle normaaleja ja arkipäiväisiä asioita viimeisen kahden vuoden ajan, asioita joita mietin jokainen päivä.. Eikö muka kenenkään muun ruokakaupan ostoslistalle kuulukaan ovulaatio- ja raskaustestit?!

Muiden naisten kanssa puheenaiheet vähenee. Kaverit puhuu lapsistaan ja siitä, kuinka kaikki lapset sai alkunsa ensimmäisellä yrittämällä. Usein menen sanattomaksi, pystyn kuplassani useimmiten pidättämään itkun, kotona pääsen taas vollottamaan. Tunnen itseni kummajaiseksi, jolla ei ole enää kosketuspintaa normaaliin elämään. Kuljen suurissa ihmismassoissa yksin kuplani kanssa, väistellen raskausmahoja ja pikkulapsia. Tajusin kuplani voimakkuuden silloin, kun kuulin erään tuttavan raskautuneen tietämättään mikä ovulaatio on. En jatka tuon spekulointia enempää.

Sukulaisten kanssa pitää valehdella melkein kaikki. Kaikkea varjostaa lapsetomuus; töitä, parisuhdetta, vapaa-aikaa. Tyypillisin vastaukseni on "hyvää kuuluu ja hyvin menee". Sitten keksin tekosyyn poistua paikalta. Kokeilkaa ihmeessä :D Toki voisin pitää kolmen tunnin monologin siitä, miten hoidoissa menee ja tekisinkin sen varmaan innoissani suu vaahdossa, mutta eihän tuollainen sovi kuin omassa kuplassa.

Ainoa hetki, kun poksautan kuplani on, kun kirjoitan blogiini. Täälä en tarvitse suojaavaa kuplaa, olen kotona. Saan kirjoittaa mitä vain, saan lukea teidän blogeja ja kirjoittaa teidän blogeihin. Tunnen oloni niin rauhalliseksi.

 

Vahva vai heikko?

Aluksi haluan kiittää teitä. Sain edelliseen postaukseen niin kauniita kommentteja. Olette niin valtava tuki ja turva, ihmisiä jotka aidosti ymmärtävät. En voi kuvitellakaan, mitä tekisin ilman teitä, aina jaksatte kommentoida ja tsempata. Kiitos <3

Kirjoitusaiheet on todella vähissä. Päivät matelee, mitään ei tapahdu. Toki voisin kirjoittaa kymmeniä tekstejä siitä, miten ahdistunut olen ja miten pahalta musta tuntuu. Olen kuitenkin huomannut henkisen paineen pikkuhiljaa helpottaneen. Vielä en voi kuitenkaan sanoa olevani sillä "hyvällä puolella". Unettomuus on vaivannut jo pitemmän aikaa, alan joka uneton yö murehtia lapsettomuutta. Tajusin myös sen, kuinka paljon muiden utelut ja vihjailut ahdistivat. Olin jälleen synnyinseudullani ja huomasin samaa vatsanseudun kyttäämistä ja aiheesta vihjailua. Onnekseni olimme ulkona ja sain laitettua aurinkolasit päähäni, joten kukaan ei nähnyt murtumistani. Ahdistukseni hälvenee aina hieman, jos saan olla ainoastaan miehen kanssa kahdestaan. Hänen kanssaan saan olla oma heikko ja lapseton itseni, hänelle voin sanoa lapsettomuudesta mitä vain ja milloin vain.

Ja lisää aihetta iloon: kuten aiemmin kirjoitin muiden odotuksista, sain kuulla kahden muunkin tuttavan kyselleen, koska olisi iloisia perhetapahtumia ja pienten jalkojen tepsutusta tulossa. En kestä.

Monet lapsettomuudesta kärsivät sanovat olevansa vahvempia, kiitos lapsettomuuden. Itse koen olevani heikompi. En kestä enää mitään vastoinkäymisiä. Jos joku asia menee päin peetä, ulisen mielessäni että tämänkin vielä! Vellon itsesäälissä aina huonoina hetkinä ja epäonnistumisissa. Koen, että minusta on nykyään enää varjo jäljellä. Aidon iloisuuden ja onnellisuuden valo on häipynyt silmistäni ja ennen kaikkea mielestäni. Eniten pelkään sitä, että vaikka tulisinkin raskaaksi, lapsettomuus jättänee minuun ikuiset arvet. Voinko enää ikinä palautua siksi samaksi nauravaksi ja iloiseksi ihmiseksi, joka joskus olin?

Lisäksi minua on jo hetken aikaa vaivannut eräs asia. Linkitin lukijan vinkkaaman dokkarin lapsettomuudesta erääseen postaukseen, ja tässä dokkarissa oli pari, joka oli vuosia yrittännyt lasta. Mies oli steriili, joten kaikki hoidot tehtiin luovutetuilla siittiöillä. Viimeisessä jaksossa selvisi parin odottavan lasta. Muistan ikuisesti pätkän, jossa miestä haastateltiin. Ja tarkemmin miehen silmät. Niistä paistoi (tai pikemmin loisti) kilometrien päähän niin murtava suru, että järkytyin. Järkytyin niin paljon, olen monesti miettinyt tuota hänen katsettaan. Miehen silmät olivat kuin kuolleet, hänestä huusi suru, ettei voi saada ikinä biologista lasta. Mitä jos minustakin näkee vuosien päästä sen, että lapsettomuus on tappanut minut? Olen jo nyt heikko, miten tämä voi päättyä?

Kumman lapsettomuus on sinusta tehnyt: vahvemman vai heikomman?

Pitkä matka

Kello näyttää 1.43 yöllä, en saa unta ja itkettää. Kaikki tuntuu niin totaaliselta paskalta tällä hetkellä, pardon my French. Yritin ummistaa silmiäni, mutta viimeaikainen tuttu ahdistus valtasi mieleni. Meillä on vielä niiiin pitkä matka oman lapsen syliin saamiseen. Se matka on niin pitkä, että pitkän määritelmäkin saa ihan uudet ulottuvuudet. Vaikka tulisinkin raskaaks muutaman kuukauden sisällä, se olis vasta kaiken paniikin alku. En edes ymmärrä sellaista ajatusta, että jonain päivänä tuossa vieressämme voisi köllötellä lapsi. Meidän lapsi.

Katkeruus on ollut viime päivinä enemmän kuin läsnä. Se hallitsee elämääni. Olen katsellut äitejä lastensa kanssa ja tulevia äitejä vauvamahojensa kanssa ja tuntenut aivan silmitöntä raivoa. Miten helpolla monet tulee raskaaks, miten meillä muilla voi kestää valovuosia. Sanon monelle vastaantulevalle äidille hiljaa mielessäni, että sä et tiedä paskaakaan. Se helpottaa. Kyllä, olen katkera siitä, että heiltä onnistuu maailman luonnollisin asia.

Olen huomaavinani, että monella blogikentällä tuntuu olevan vähän helpompaa lapsettomuuden kanssa, mikä on ihan fantastista. Ehkä jotkut teistä todella osaavat pitää kesäloman myös lapsettomuudesta. Nostan hattua. Mutta toisaalta, niin kuin me kaikki tiedetäänkin, näitä lapsettoman tunnealoja voi ennustaa yhtä varmasti kun VR:n aikatauluja. Toivottavasti mäkin pääsen kohta taas tolle paremmalle puolelle.

Laskeskelin tässä yön pimeinä valoisina tunteina, milloin aloitan taas Terojen syömisen. Siltä näyttää, että "enää" ensi viikko lääkkeetöntä elämää, sitten alkais taas nappien popsiminen. Ironistahan tämä on ja naurattaakin, mutta odotan sitä -ja paljon. Ymmärrättehän?

Kello on 2.09 ja lopetan. Käyn miehen viereen makaamaan, ja toivon että nukahtaisin sattumalta jossain välissä.

Minä toivon

Viime ajat on olleet todella tuskaisia. Lapsettomuus seuraa kaikkialle. Vaikka on ollut kaikkea ihanaa tekemistä ja ulkona on mitä ihanin kesä, silti en saa hetkeäkään rauhaa. Tänään kävelin kesämekossani pitkin katuja ja hymyilin itsekseni. Kunnes vastaan tuli nainen kauniin pienen raskausmahansa kanssa. Sitten toinen. Laitoin aurinkolasit peittääkseni kyynelistä kostuvat silmäni.

Kiertelin vaatekauppoja lohtushoppailu mielessä. Kunnes katseeni eksyi äitiysosaston vaatteisiin ja naisiin, jotka innoissaan pläräsivät vaaterekkiä raskausmahat pinkeinä. Fiilis valahti maahan. Päätin lähteä kotiin, se tuntuu olevan ainoa paikka, jossa välttyy mielipahalta (kun vaan ei lue uutisia puhelimesta :D).

Toivoisin edes yhtä päivää, jolloin lapsettomuus ei painaisi. Sydän on niin raskas tällä hetkellä. Koska tästä elämästä näin raskasta tuli? Voisinko saada lapsettomuudesta kesäloman?