Aluksi haluan kiittää teitä. Sain edelliseen postaukseen niin kauniita kommentteja. Olette niin valtava tuki ja turva, ihmisiä jotka aidosti ymmärtävät. En voi kuvitellakaan, mitä tekisin ilman teitä, aina jaksatte kommentoida ja tsempata. Kiitos <3
Kirjoitusaiheet on todella vähissä. Päivät matelee, mitään ei tapahdu. Toki voisin kirjoittaa kymmeniä tekstejä siitä, miten ahdistunut olen ja miten pahalta musta tuntuu. Olen kuitenkin huomannut henkisen paineen pikkuhiljaa helpottaneen. Vielä en voi kuitenkaan sanoa olevani sillä "hyvällä puolella". Unettomuus on vaivannut jo pitemmän aikaa, alan joka uneton yö murehtia lapsettomuutta. Tajusin myös sen, kuinka paljon muiden utelut ja vihjailut ahdistivat. Olin jälleen synnyinseudullani ja huomasin samaa vatsanseudun kyttäämistä ja aiheesta vihjailua. Onnekseni olimme ulkona ja sain laitettua aurinkolasit päähäni, joten kukaan ei nähnyt murtumistani. Ahdistukseni hälvenee aina hieman, jos saan olla ainoastaan miehen kanssa kahdestaan. Hänen kanssaan saan olla oma heikko ja lapseton itseni, hänelle voin sanoa lapsettomuudesta mitä vain ja milloin vain.
Ja lisää aihetta iloon: kuten aiemmin kirjoitin muiden odotuksista, sain kuulla kahden muunkin tuttavan kyselleen, koska olisi iloisia perhetapahtumia ja pienten jalkojen tepsutusta tulossa. En kestä.
Monet lapsettomuudesta kärsivät sanovat olevansa vahvempia, kiitos lapsettomuuden. Itse koen olevani heikompi. En kestä enää mitään vastoinkäymisiä. Jos joku asia menee päin peetä, ulisen mielessäni että tämänkin vielä! Vellon itsesäälissä aina huonoina hetkinä ja epäonnistumisissa. Koen, että minusta on nykyään enää varjo jäljellä. Aidon iloisuuden ja onnellisuuden valo on häipynyt silmistäni ja ennen kaikkea mielestäni. Eniten pelkään sitä, että vaikka tulisinkin raskaaksi, lapsettomuus jättänee minuun ikuiset arvet. Voinko enää ikinä palautua siksi samaksi nauravaksi ja iloiseksi ihmiseksi, joka joskus olin?
Lisäksi minua on jo hetken aikaa vaivannut eräs asia. Linkitin lukijan vinkkaaman dokkarin lapsettomuudesta erääseen postaukseen, ja tässä dokkarissa oli pari, joka oli vuosia yrittännyt lasta. Mies oli steriili, joten kaikki hoidot tehtiin luovutetuilla siittiöillä. Viimeisessä jaksossa selvisi parin odottavan lasta. Muistan ikuisesti pätkän, jossa miestä haastateltiin. Ja tarkemmin miehen silmät. Niistä paistoi (tai pikemmin loisti) kilometrien päähän niin murtava suru, että järkytyin. Järkytyin niin paljon, olen monesti miettinyt tuota hänen katsettaan. Miehen silmät olivat kuin kuolleet, hänestä huusi suru, ettei voi saada ikinä biologista lasta. Mitä jos minustakin näkee vuosien päästä sen, että lapsettomuus on tappanut minut? Olen jo nyt heikko, miten tämä voi päättyä?
Kumman lapsettomuus on sinusta tehnyt: vahvemman vai heikomman?
Musta tuntuu että mä oon kumpaakin riippuen päivästä :D aina kun ajattelen että oon selvinny tästä helvetistä viisi vuotta niin tunnen itteni vahvaks, tiedän monia ihmisiä jotka ei olis oikeesti jaksanu. Toisaalta tuntuu, että oon heikko koska annan tän lapsettomuuden vaikuttaa kokonaisvaltasesti ihan kaikkeen. Ja nykysin oon just sellanen surullinen ja katkera jonka on vaikea löytää hyvää enää mistään..
VastaaPoistaMä pelkään kanssa samaa ettei musta tuu enää ikinä sellasta mitä olin ennen yrittämisen alotusta, jatkuvasti hymyilevää ja iloista joka ei turhaa murehdi mistään. :/
Nojoo nyt kun mainitsit, ehkä mullakin on hetkiä, jolloin tunnen itseni myös vahvemmaksi.. Ne vaan tuntuu olevan aika minimini hetkiä :D
PoistaTuntuu siltä, että olis kadottanu itsensä lopullisesti, sitä vanhaa minää ei enää olekaan :(
Mä en voi muuta kun ihailla sua, teillä on yli puolet enemmän yritystä takana ja siinä sä seisot edelleen <3
Olen lukenut joistain blogeista tuosta surusta, minkä näkee silmistä ja itsekin olen sen itseltäni kerran huomannut. Istuin sängyn reunalla ja katselin itseäni liukuoven peilistä , ihan normisti kasvoja ym tarkastelin ja satuin katsomaan itseäni silmiin peilin kautta ja melkein pelästyin, sillä näin vain surun vaikka yritin hymyillä . Kamalaa ajatella, että muutkin näkisivät sen minua katsoessaan!
VastaaPoistaJa tuo mahan vilkuilu on ihan hirvittävää ! Monesti keskustellessa huomaa jonkun tekevän sitä eikä kiinnostaisi enää sanoa sanaakaan !
<3 On järkyttävintä huomata itsessään ja omissa silmissään se suru.. Siellä peilissä katsoo takas joku ihan vieras ihminen :( Mäkin oon ennen ollu hymyileväinen ja oon aina hymyilly silmillä, eipä oo sitä enää näkyvillä.. :(
PoistaJep se on keskustelu melkein taputeltu siihen, jos näkee jonkun vilkuilevan mahaa.. luuleeks muut ettei me huomata sitä?! :/
Musta tuntuu ainakin vielä, että heikomman. Mulla on oikeastaan ihan toi sama, etten kestä vastoinkäymisiä oikein enää ollenkaan ja vellon itsesäälissä. Ja musta tuntuu, että en myöskään ole enää aikoihin ollut aidosti onnellinen. :( Mutta koitan välillä muistaa ajatella, että kyllä täältä vielä noustaan ja asiat järjestyvät! Ja jos tästä helvetistä miehen kanssa yhdessä selvitään, niin sitten ollaan melkoisen vahvoja. <3 Eli toivottavasti jonain päivänä voin sanoa, että lapsettomuus teki vahvemmaksi. :)
VastaaPoista- Mari
Voi Mari, en mäkään muista aikaa, jolloin olisin ollu onnellinen :( Miten järkyttävää onkaan myöntää toi.. Toi on hyvä tsempata itseensä vaikeina aikoina (eli koko ajan :D), mutta aina ei voimat vaan riitä :( Oon samaa mieltä, jokainen lapsettomuudesta kärsinyt voi varmasti lopussa sanoa olevansa vahvempi kuin ennen <3
PoistaLapsettoman identiteetti ei koskaan lähde pois vaikka lapsen lopulta saisi. Se tunne syvälle jää pysyvästi. Sen verran voin lohduttaa, että kun toivottavasti saat vielä jonain päivänä lapsen, niin uskon että myös sinulle tulee tunne, että hän on juuri se lapsi jota olet odottanut ja mikäli asiat olisivat menneet jollakin muulla tavoin, niin teillä ei olisi häntä. Et osaisi ajatella teille ketään muuta.
VastaaPoistaEn usko että kukaan lapsettomuudesta kärsinyt olisi äitinä kuin kala vedessä muiden äitien joukossa. Valtaosa muista on niitä joilla raskaaksi tuleminen on kestänyt muutaman kuukauden. He ovat aivan eri maailmasta.
Kauniisti ja totuudenmukaisesti sanottu! Sinä jos joku sen tiedät, ihanaa että jaksat edelleen tulla jakamaan kokemuksiasi ja tsemppejäsi muille vielä lapsettomille <3
PoistaTotta, siksi varmaan onkin niin vaikeaa yrittää elää "normaalisti" muiden luonnollisesti lapsia saavien keskuudessa :( Tunnen olevani joku alien..