Lapsettomuuden kehitysvaiheet

Intouduin lukemaan vanhoja kirjoituksiani pöytälaatikon kätköistä, tunteitani tämän yrityshistorian ajalta. Muutama tunti myöhemmin huomasin pohtivani, miten tunteet ovat muuttuneet näiden kahden vuoden aikana. Tunteista suurin eli suru, ei ole suinkaan ollut samanlaista aina, mutta se on ollut aina läsnä. 

Ensimmäistä yritysvuotta voi mielestäni kuvata vain yhdellä sanalla ja se on paniikki. Ainakin näin se oli meidän kohdallamme. Joka kuukausi oli täynnä paniikkia; kehon tuntemuksien tarkkailua, aamulämpöjen mittailla ja ovis- ja raskaustestin tekemistä (ja näitä tehtiin PALJON). Tämä kaikki on hyvin pakonomaista, omalla kohdallani täysin järjetöntä säntäilyä päättömänä paikasta toiseen. Veikkaan myös, että en ole ainoa, jolla vau.fi täytti Googlen hakuhistorian. Kuukausi kuukauden jälkeen koittavat pettymykset pahentavat paniikkia entisestään. Itse aloin epäillä jo puolen vuoden jälkeen, että jossain on vikaa. Ensimmäisen vuoden loppupuolen suurin "helpotus" olikin tutkimuksiin hakeutuminen. Se oli seuraava etappi, jota odotin jopa innolla. 

Ympärillä paukkuvat raskausmahat alkavat tuntua todella pahalta, mutta itse koin kuitenkin pientä toivoa persuuksissa; ehkä mekin kohta. Miehen tehtävä ekana vuonna on rauhoitella taustalla ja pysyä positiivisena, koska mitään ei ole vielä diagnosoitu. Totta, MUTTA EI LOHDUTA PASKAAKAAN!!

Toinen vuosi olikin sitten kaikkea muuta. Painajainen, joka ei lopu edes silmiä avaamalla. Tutkimukset tehtiin, löydöksenä "ainoastaan" pcos. Tämän vuoksi toivo oli aluksi korkealla. Lääkehoitoa lähdettiin kokeilemaan varmana siitä, että muutamassa kuukaudessa saisi huutaa koko maailmalle olevansa raskaana. Totuudessa tuossa muutamassa kuukaudessa sainkin todeta, että lasta ei todellakaan ole tarkoitettu meille niin helpolla. Kun sain lääkärin soittoaikana kuulla, että ovulaatio on tapahtunut joka kierrossa, itkin lattialla niin, etten meinannut saada henkeä. Tiesin, että joudun syömään vielä kolme kuukautta clomeja turhaan, ilman tärppiä. Olin toivoton.

Suru on voimakkaammillaan toisena vuonna. Epäonnistuneet kierrot eivät ainoastaan lannista. Ne murtavat, hajottavat ja tappavat sellaisella tavalla, mitä kukaan muu kuin lapseton ei tule ikinä ymmärtämään. Toisen vuoden "ilo" on aina vaan vaan rankempiin hoitoihin siirtyminen. 

Raskaana olevat naiset ja vauvauutiset muuttuvat täysin sietämättömäksi, ja ne saavat koko päiväksi itkemään sängyn pohjalle. Mieskin alkaa toisen vuoden etapin lähestyessä huolestua.

Kun lähdetään sotkemaan kohti kolmatta vuotta lapsettomuuden tiellä, suru on aina läsnä, mutta ei niin huutavan kirkkaanpunaisena kuin kahtena ensimmäisenä vuonna. Itse koen tämän vaiheen hiljaisen tappavana. Suren joka päivä ja itku on joka päivän automaatio. Kai tätä voisi jo masennukseksi kutsua, ja ammattiavun hankkiminen ei ole kaukana. Monesta lähteestä muistan yrityksen alkaessa lukeneeni, että lapsettomuus on yksi suurimmista kriiseistä, mitä ihminen voi kohdata. Kolmantena vuonna ymmärrän tuon lauseen vasta 100%:sesti. viimeistään tässä vaiheessa huomaa tuijottavansa tyhjyyteen alahuuli vapisten ja miettivänsä, että on oikeasti lapseton.