Tähän päivään on herätty neljän tunnin yöunilla. Niinhän siinä sitten kävikin, en saanut unta millään ja ikävät asiat pyöri mielessäni. Itkin ja murehdin. Itkin ja murehdin.
Mies sai äsken soiton vanhalta ystävältään. He soittelevat todella harvoin, edellinen soitto oli puolisen vuotta sitten, sitä edellinen vuosi sitten. Silloin hän oli saanut pojan. Muistan jo silloin tunteneeni kateellisen piston sydämessäni, ei meille oltu suotu yli vuoden yrittämisenkään jälkeen vauvaa. Nyt hän soitti kertoakseen ylpeänä, että poika on täyttänyt vuoden. Päästin räkäset porut. Meillä kun ei vieläkään ole vauvaa. Muut menee eteenpäin, me pysytään paikallaan, välillä mennään jopa taaksepäin. Kuinka masentavaa elämä voikaan olla? Myönnän olevani kateellinen. Niin perkeleen kateellinen. Käytiin miehen kanssa syömässä, siellä oli maailman suloisin poika. Mieheni silmät syttyivät, kun hän näki pojan. Mulla syttyi ainoastaan sydän palamaan ja poroiksi paloikin.
Monien parien on helppo laskea yrityskuukaudet, jos etenkin naisen kroppa toimii normaalisti. Olen miettinyt pitkään, mikä yk meillä on meneillään, miten sen voi laskea. Ensimmäisenä yritysvuonna sain vieraakseni ehkä neljät tai viidet kuukautiset. Joista parit taisi olla vaan Terojen aiheuttama tyhjennysvuoto. Jos laskisin yk:t näillä perusteilla, luku ei varmaankaan olisi kovin suuri. Onko yritystä takana puolet vähemmän, mitä olen ajatellut? Mielelläni ajattelisin myös näin, mutta miten sen tuskan saa pyyhittyä mielestä pois? Jokainen tunti ja päivä ovat olleet elämäni tappavimmat. Lukemattomat itkut ja surut ovat syövyttäneet aivoni jo sen verran pahasti, että hallitus saa luvan päättää yrityksen alkaneen 2 vuotta sitten. Vasara pöytään. Pam.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahtuisin kommentistasi ❤️