Mutta suurin niistä on katkeruus

Tovi vierähtänyt sitten viime kirjoituksen. Elämä on ollut ihanaa tytön kanssa, hän on mitä puheliain, kiltein ja onnellisin tyttö. Arkemme on rakennettu monesta eri palasesta: omasta työstäni ja opiskelustani, miehen töistä ja siellä väleissä molemmat hoitavat tyttöä vuorotellen. Hoidossa tytön ei ole siis vielä tarvinnut olla, mutta tämäkin muuttuu tulevan vuoden aikana, se lienee parasta meille kaikille. Välillä on niin raskasta, että mennään itku silmässä nukkumaan, mutta kaikesta ollaan selvitty. Mieluiten olisin kotona tytön kanssa lorvimassa kaikki päivät, mutta kenelläpä olisi sellaiseen ratkaisuun varaa?

Muistan kuinka ajattelin synnärillä pikkuinen tytön tyllerö sylissäni, että hän on niin ihana, että haluan heti toisen lapsen. Ja se tunne ei ole helpottanut. Järkeilimme miehen kanssa, että valmistuisin toiseen ammattini viimeisillään raskaana. Siihen hetkeen olisi vielä nyt vuoden verran aikaa. 

Toukokuussa kuitenkin tapahtui jotain. 

Kiertoni ovat olleet todella pitkiä, mutta ensimmäistä yrittäessä sitähän ei ollut lainkaan. Kierto kuin kierto on ollut tähän osoitteeseen siis enemmän kuin tervetullut. Hormonaalista ehkäisyä en ikinä aloittanut, joten kondomilla mentiin. Yhden kerran se jäi pois. 

Ja niinpä huomasin olevani raskaana. (Ennen en voinut sietää kyseistä tapaa ilmaista raskaana olemisesta. Kuka helvetti vaan tulee yllättäen raskaaksi?)

Olin vitkutellut testin tekemistä yli viikon ensimmäisten oireiden ilmaantumista. Eipä käynyt pienessä mielessäni, että tällä lapsettomuushistorialla tullaan yllättäen raskaaksi. Vessassa henkäisin kauhusta järkytyksestä onnesta ja ihmetyksestä, kun testiin ilmestyi viiva. Epämääräisinä oireina olivat olleet sivuilta kipeät rinnat, vilunväreet ja repäisykivut munasarjojen kohdalla. Ensimmäinen testi oli haalea, mutta silti selkeä plussa. Ja niin olivat kaikki tulevat muutkin testit, jotka tein tulevina viikkoina. Ensijärkytyksestä selvittyämme olimme vuoren huipulla onnemme kanssa, kuinka onnekkaita olimmekaan! 

Seuraavana päivänä soitin neuvolaan, että laittaisivat Naikkarille lähetteen. No siellähän piti mennä käymään. Neuvolatäti voihki innosta, kuinka ihana tarina meillä on lastenhankinnan suhteen. Naikkarille tuli kutsu oletettuun nt-ultra-aikaa, mutta sehän olisi ollut ihan väärään aikaan, koska kiertoni on ollut 45 päivän paremmalla puolella. 

Koko ajan itselläni oli kuitenkin sellainen olo, että tässä on jotain mätää. Testit eivät vahvistuneet, oireita ei juuri ollut. Vinguin itselleni ajan neuvolaan ultraan epäselvän tilanteen vuoksi maanantaiksi. Onneksi menin sinne tappiofiiliksellä, koska hieman pyöristyneestä kohdustani löydettiin raskauspussi, mutta ei alkiota. Tilanne jätettiin seurantaan, lääkäri uumoili roinan tulevan lähiaikoina itsestään ulos. Mitäpä muutakaan näillä korteilla olisi voinut odottaa tapahtuvan? 

Sen viikon torstaina alkoi lorista työvuoroni loppupuolella. Kotona istuin yön pytyllä, kun isot hyytymät tipahtelivat veteen ja muuttivat koko WC:n teurastamoksi. Aamulla vuoto oli rauhoittunut ja raahauduin urheasti töihin. Illalla sama alkoi jälleen uudelleen, mutta aiempi vuoto oli ollut vasta lastenleikkiä. Tyttöä nukuttaessani tunsin kuinka veri tuli ensin pikkuhousuista ja sitten housuista läpi. Istuin sohvalla kahden pyyhkeen päällä ja molemmat kastuivat täysin. Olin kalpea ja aloin palella. Aamulla Naikkarin päivystykseen, jossa todettiin että selviäisin ilman tyhjennystä, kaikki oli melkein tullut ulos. 

Järkyttyneillä tunnelmilla ollaan vielä tänäkin päivänä, nyt tuosta on muutama viikko aikaa. Vaikka fyysisesti keskenmeno ja tuulimunaraskaus olivat kamalat, mutta kamalampi on psyykkinen damage. Samalla se vanha katkeruus on noussut pintaan ennennäkemättömällä intensiteetillä. Kaikki ympärillä ovat raskaana ja kaikki kanssamme ensimmäisen lapsen samaan aikaan saaneet odottavat jo toista. Tunnen kuinka sama stressi ja ahdistus nostavat taas päätään. Olen niin katkera, etten tiedä, miten päin olisin. Olen niin katkera, että jatkuva hampaiden kiristely on aiheuttanut kroonisen päänsäryn. 

Olen niin katkera, etten tiedä miten selviän.