Rv 18+2

Alle kaksi viikkoa rakenneultraan, voi kauhistus.. Aika on niin pitkää, päivät matelevat, eikä ole mitään tapahtunut (mikä on tosin hyväkin juttu). Tuleva isosisko puhuu vauvasta päivittäin, mikä on todella hellyyttävää.

Keskiviikkona pääsin käymään neuvolalääkärin vastaanotolla. Vastassa oli itseäni nuorempi naislääkäri, joka oli niin epävarma kaikesta että ihan pelotti. Sisätutkimukselle ei ollut tarvetta, joten käytimme koko ajan ultralla fiilistelyyn. Siellä se pieni mötkötti kohdussani ja heilutteli käsiään ja jalkojaan <3 Koko ajan hän oleili selkä meihin päin, mutta yritimme kurkkia myös vauvan haaroväliä. Lääkäri oli niin kovin epävarma, ettei osannut tulkita näkemäänsä. Aluksi hän sanoi nähneensä tytön, mutta sen jälkeen myös jotain poikamaista :D Lähdin siis vastaanotolta samoilla tiedoilla kun sinne tullessanikin. Syke oli 148, muuta emme katsoneet.

Ensimmäisessä raskaudessani en päässyt ollenkaan neuvolalääkärille, ja olisin nytkin pärjännyt mainiosti ilman sitä. Onko teidän neuvolalääkärikäynnit olleet yhtä turhia kuin minun?

Rv 16+0

Täällä ollaan edelleen, elossa ja raskaana. Viikot ovat madelleet ja olo on melko kehno. Ensimmäisessä raskaudessani kärsin oireettomuudesta (whaaat?) mutta nyt oireita on edelleen. Seesteinen raskaus ei alkanut rv 12:n jälkeen, vaan pahoinvointi ja hillitön väsymys ovat edelleen läsnä. En muista, olenko koskaan ollut näin veltto ja saamaton, pienikin ponnistus tuntuu täysin mahdottomalta. Mutta kun muistan, mikä palkinto tämän kaiken takana on, nämä oireet eivät tunnu missään.

4 kuukautta on siis raskautta takana ja mahankin tunnen näiden omien vatsamakkaroiden  alla. Kohdun yläraja tuntuu jo melkein navan kohdalla. Dopplerilla tulee kuunneltua sydänääniä melkein päivittäin, ja aina ne sieltä löytyvät. Usein saan mojovia potkujakin suoraan doppleriin.

Löysinpä rv 15+5 jotain muutakin: pienet liikkeet vatsassani <3 Järkihän siinä meinasi lähteä, kun oma pieni möyri vatsassa. Liikkeet on nyt helppo tunnistaa,kun tietää millaisia liikkeitä niiden pitäisi olla. Ne ovat kuitenkin vielä niin hentoja, että parhaiten ne tunnistaa iltaisin sängyssä täydessä hiljaisuudessa.

Parin viikon päästä pääsen käymään neuvolalääkärillä, ja siitä on pari viikkoa aikaa rakenneultraan. Aika, kuljehan pian eteenpäin että pääsen taas näkemään pikkuiseni.

Nt-ultra rv 11+5

Kauan odotettu nt-ultra ei siis todellisuudessa ollut noin pian edellisen postauksen jälkeen, vaan raskausviikot siirtyivät nt-ultrassa noin paljon. Kuvittelin että kyseisenä päivänä eletään rv 12+4 eli melkein viikko tultiin taaksepäin. Mutta nyt ultran tapahtumiin -->

Yöllä pyörin sängyssä muutaman tunnin mahassa vellovan jännitykseni kanssa, onneksi aikamme oli aika pian aamusta. Miten ihana olikaan palata Naikkarille, viimeksi olimme siellä kesällä keskenmenon vuoksi. Äitiyspoli oli rempan alla, mutta pienen hortoilun jälkeen istuin odotustilassa. 5 minuuttia myöhemmin nimeäni jo kutsuttiin ja vastassa oli tytön sektiosta tuttu lääkäri. Oloni rentoutui tutuista kasvoista ja pian pääsinkin jo ultrattavaksi. Koitimme tiirailla pikkuista ensin mahan päältä. Ruudulle lävähti pieni ihmisen näköinen olento, johon hoitaja totesi heti epäsäännöllisestä kierrostani kuultuaan että "pieneltä näyttää". Valahdin heti kapeaksi ja näin mielessäni kaikki kauhuskenaariot. Mittauksen jälkeen vauva oli kuitenkin hyvän mittainen, 5 senttinen pötkylä <3
Vauva nukkui ja niskan alueesta ei saatu millään kuvaa. Muutenkin näkyvyys oli suhteellisen huono istukan sijainnista johtuen, joten heitin välissä housut nurkkaan ja jatkoimme ultrausta alakautta. Näkyvyys ei parantunut ollenkaan, joten jouduin taas nousemaan ja sain hyppiä tasajalkaa pylly hyllyen. Jatkoimme ultrausta mahan päältä ja vauva näytti heränneen kaikesta hetkutuksesta. Hän venytteli, ojenteli käsiään ja jalkojaan <3 Niskaturvotukseksi mitattiin korkeintaan 0,9mm.

Seuraava käynti kirjattiin (vasta!!!!!) raskausviikolle 20, joten edessä on kylmät 2 kuukautta. Mutta voi miten onnellinen olinkaan ultran jälkeen, valtava paino putosi harteilta! Nyt on aika nauttia hänestä ja hänen olemassaolostaan <3

Rv 11+2

Tuntuu hölmöltä otsikoida raskausviikkojen mukaan, miten paljon pelkäänkään pahinta uutista nt-ultrassa. Raskaudesta en ole nauttinut lainkaan, pelko pienen terveydentilasta on hurja. Lievää pahoinvointia on edelleen ja rinnat ovat turvonneet. Rakastan joka hetkeä kun paha olo velloo sisälläni ja tiedän hormonien olevan katossa.

Kotidopplerilla olen useita kertoja kyllä löytänyt pienen ravijumputuksen, joten enemmän pelkään onko pieni kehittynyt normaalisti. Ehkä alkuraskauden verensokerini eivät olleet parhaita mahdollisia, mutta parhaani olen yrittänyt. Vahvaa foolihappoa olen syönyt jo kauan.

Silloin tällöin pelkotilojen keskellä mieleeni putkahtaa muisto siitä, miten kälyni kertoi kaikille raskaudestaan rv 7. Miten onnellinen ja täysin varma hän oli syntyvästä vauvastaan. Miten röyhkeänä pidinkään hänen käytöstään, mutta samalla kadehdin: miksi en itse saanut samoja kortteja raskauksiin ja niiden yrityksiin. Miksi aina pitää pelätä pahinta niin helvetisti?

Samalla näen täysin oman röyhkeyteni: miten kehtaan marmattaa ja piehtaroida itsesäälissä, kun olen kuitenkin kokenut jotain, mitä en tiennyt mahdolliseksi: luonnollinen raskautuminen. Sisimmässäni arvostan tätä enemmän kuin mitään. Se on täysin käsittämätöntä, miten onnistuimme siinä.

Kaiken tämän keskellä pystyn tunnustamaan vain yhden asian: pelkään kuollakseni. Koitan vain selvitä jokaisesta alkavasta päivästä, koska ne ovat piirun verran lähempänä nt-ultraa.

Kuulumisia

On pitänyt piipahtaa kirjoittamaan uusia kuulumisia, mutta en vaan ole saanut aikaiseksi. Keskenmenon jälkeen elämä oli pitkään harmaata, eikä missään tuntunut olevan mitään iloa.
Joulukuun alussa tunnistin kroppani toimivan ja bongasin ovulaation tikkujen avulla. Päätimme yrittää mieheni kanssa siinä kierrossa, että kaikki oljenkorret olisi käytetty ennen pakkasalkioihin siirtymistä. Ovulaation jälkeen elin tavallista elämää ja unohdin täysin yrityksen ja piinapäivien olevan menossa. Kylmät väreet ja repäisykivut nivusissa saivat minut kuitenkin epäilemään jotain.

Joulukuun ja samalla vuoden viimeisinä päivinä raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa. Aluksi ne olivat todella haaleita, mikä sai minut hulluuden partaalle: olihan edellinen tuulimunaraskaus edennyt juuri näin. Mieheni kanssa olimme päivästä toiseen jäykkänä kauhusta, ilosta ei puhettakaan.

Ensimmäinen neuvolakäynti oli ja meni ja siellä terkkari suostui ultraamaan mahan päältä, missä hyvin epäselvästi näkyi selkäranka ja sydämen syke. Toissapäivänä löysin kotidopplerilla pienen jumputtajan hetkeksi.

Kuun lopussa on nt-ultra, mikä kertoo saammeko hieman hengähtää ja tuntea pientä onnen tunnetta.