Heipä hei puoliväli! Tai ainakin virallinen puoliväli, koen vahvasti että oman raskauteni puoliväli meni jo 2-4 viikkoa sitten. Uskon tämänkin tyypin syntyvän etuajassa :)
Eilen kävin rakenneultrassa. Vielä viikko ennen sitä ihmettelin rauhallista oloani ja taisin tokaista rakenneultraa edeltävänä iltana miehelleni, että en ole vielä valmis rakenneultraan. Ultrissa tulee käytyä nykyään yksin, kun mies jää odotustilaan tytön kanssa. Odotustilassa sain kunnon jännitystärinän päälle, ajat olivat 10 minuuttia (vain) myöhässä.
Huoneessa odotti eri lääkäri kuin viime kerralla, erittäin mukava nuorehko nainen. Kerroin heti jännityksestäni, joten aloimme heti ultraamaan. Sukupuolen ilmoitin haluavani tietää. Ruudulle lävähti pieni peppuansa näyttäen <3 Ultra kesti kauan, kun kaikki rakenteet tutkittiin tarkasti. Kaikki oli onneks hyvin, samoissa viikossa pysytään edelleen. Painoarvio oli 302g.
Haarovälissä lääkäri ilmoitti näkevänsä "jotain". Käännyin katsomaan lääkäriä silmät suurena, ja hän suomensi: "kivespussit". Poikaa olimme kovasti molemmat toivoneet, kuka nyt ei haluaisi yhden molempia sukupuolia. Voi sitä onnen ja rakkauden määrää, mikä minut valtasi! Olin täysin varma että saisimme toisen tytön, siksi yllätys oli valtava <3 Kotiin viemiseksi sain kaksi ihanaa kasvoprofiilikuvaa, joissa toisessa pieni näyttää korrektisti keskisormea :') Autossa näytin miehelleni ultrakuvat ylpeänä ja sanoin: "siinä on sun poikas".
Loppumatkan itkimme onnesta <3
keskiviikko 17. huhtikuuta 2019
perjantai 5. huhtikuuta 2019
Rv 18+2
Alle kaksi viikkoa rakenneultraan, voi kauhistus.. Aika on niin pitkää, päivät matelevat, eikä ole mitään tapahtunut (mikä on tosin hyväkin juttu). Tuleva isosisko puhuu vauvasta päivittäin, mikä on todella hellyyttävää.
Keskiviikkona pääsin käymään neuvolalääkärin vastaanotolla. Vastassa oli itseäni nuorempi naislääkäri, joka oli niin epävarma kaikesta että ihan pelotti. Sisätutkimukselle ei ollut tarvetta, joten käytimme koko ajan ultralla fiilistelyyn. Siellä se pieni mötkötti kohdussani ja heilutteli käsiään ja jalkojaan <3 Koko ajan hän oleili selkä meihin päin, mutta yritimme kurkkia myös vauvan haaroväliä. Lääkäri oli niin kovin epävarma, ettei osannut tulkita näkemäänsä. Aluksi hän sanoi nähneensä tytön, mutta sen jälkeen myös jotain poikamaista :D Lähdin siis vastaanotolta samoilla tiedoilla kun sinne tullessanikin. Syke oli 148, muuta emme katsoneet.
Ensimmäisessä raskaudessani en päässyt ollenkaan neuvolalääkärille, ja olisin nytkin pärjännyt mainiosti ilman sitä. Onko teidän neuvolalääkärikäynnit olleet yhtä turhia kuin minun?
Keskiviikkona pääsin käymään neuvolalääkärin vastaanotolla. Vastassa oli itseäni nuorempi naislääkäri, joka oli niin epävarma kaikesta että ihan pelotti. Sisätutkimukselle ei ollut tarvetta, joten käytimme koko ajan ultralla fiilistelyyn. Siellä se pieni mötkötti kohdussani ja heilutteli käsiään ja jalkojaan <3 Koko ajan hän oleili selkä meihin päin, mutta yritimme kurkkia myös vauvan haaroväliä. Lääkäri oli niin kovin epävarma, ettei osannut tulkita näkemäänsä. Aluksi hän sanoi nähneensä tytön, mutta sen jälkeen myös jotain poikamaista :D Lähdin siis vastaanotolta samoilla tiedoilla kun sinne tullessanikin. Syke oli 148, muuta emme katsoneet.
Ensimmäisessä raskaudessani en päässyt ollenkaan neuvolalääkärille, ja olisin nytkin pärjännyt mainiosti ilman sitä. Onko teidän neuvolalääkärikäynnit olleet yhtä turhia kuin minun?
keskiviikko 20. maaliskuuta 2019
Rv 16+0
Täällä ollaan edelleen, elossa ja raskaana. Viikot ovat madelleet ja olo on melko kehno. Ensimmäisessä raskaudessani kärsin oireettomuudesta (whaaat?) mutta nyt oireita on edelleen. Seesteinen raskaus ei alkanut rv 12:n jälkeen, vaan pahoinvointi ja hillitön väsymys ovat edelleen läsnä. En muista, olenko koskaan ollut näin veltto ja saamaton, pienikin ponnistus tuntuu täysin mahdottomalta. Mutta kun muistan, mikä palkinto tämän kaiken takana on, nämä oireet eivät tunnu missään.
4 kuukautta on siis raskautta takana ja mahankin tunnen näiden omien vatsamakkaroiden alla. Kohdun yläraja tuntuu jo melkein navan kohdalla. Dopplerilla tulee kuunneltua sydänääniä melkein päivittäin, ja aina ne sieltä löytyvät. Usein saan mojovia potkujakin suoraan doppleriin.
Löysinpä rv 15+5 jotain muutakin: pienet liikkeet vatsassani <3 Järkihän siinä meinasi lähteä, kun oma pieni möyri vatsassa. Liikkeet on nyt helppo tunnistaa,kun tietää millaisia liikkeitä niiden pitäisi olla. Ne ovat kuitenkin vielä niin hentoja, että parhaiten ne tunnistaa iltaisin sängyssä täydessä hiljaisuudessa.
Parin viikon päästä pääsen käymään neuvolalääkärillä, ja siitä on pari viikkoa aikaa rakenneultraan. Aika, kuljehan pian eteenpäin että pääsen taas näkemään pikkuiseni.
4 kuukautta on siis raskautta takana ja mahankin tunnen näiden omien vatsamakkaroiden alla. Kohdun yläraja tuntuu jo melkein navan kohdalla. Dopplerilla tulee kuunneltua sydänääniä melkein päivittäin, ja aina ne sieltä löytyvät. Usein saan mojovia potkujakin suoraan doppleriin.
Löysinpä rv 15+5 jotain muutakin: pienet liikkeet vatsassani <3 Järkihän siinä meinasi lähteä, kun oma pieni möyri vatsassa. Liikkeet on nyt helppo tunnistaa,kun tietää millaisia liikkeitä niiden pitäisi olla. Ne ovat kuitenkin vielä niin hentoja, että parhaiten ne tunnistaa iltaisin sängyssä täydessä hiljaisuudessa.
Parin viikon päästä pääsen käymään neuvolalääkärillä, ja siitä on pari viikkoa aikaa rakenneultraan. Aika, kuljehan pian eteenpäin että pääsen taas näkemään pikkuiseni.
perjantai 22. helmikuuta 2019
Nt-ultra rv 11+5
Kauan odotettu nt-ultra ei siis todellisuudessa ollut noin pian edellisen postauksen jälkeen, vaan raskausviikot siirtyivät nt-ultrassa noin paljon. Kuvittelin että kyseisenä päivänä eletään rv 12+4 eli melkein viikko tultiin taaksepäin. Mutta nyt ultran tapahtumiin -->
Yöllä pyörin sängyssä muutaman tunnin mahassa vellovan jännitykseni kanssa, onneksi aikamme oli aika pian aamusta. Miten ihana olikaan palata Naikkarille, viimeksi olimme siellä kesällä keskenmenon vuoksi. Äitiyspoli oli rempan alla, mutta pienen hortoilun jälkeen istuin odotustilassa. 5 minuuttia myöhemmin nimeäni jo kutsuttiin ja vastassa oli tytön sektiosta tuttu lääkäri. Oloni rentoutui tutuista kasvoista ja pian pääsinkin jo ultrattavaksi. Koitimme tiirailla pikkuista ensin mahan päältä. Ruudulle lävähti pieni ihmisen näköinen olento, johon hoitaja totesi heti epäsäännöllisestä kierrostani kuultuaan että "pieneltä näyttää". Valahdin heti kapeaksi ja näin mielessäni kaikki kauhuskenaariot. Mittauksen jälkeen vauva oli kuitenkin hyvän mittainen, 5 senttinen pötkylä <3
Vauva nukkui ja niskan alueesta ei saatu millään kuvaa. Muutenkin näkyvyys oli suhteellisen huono istukan sijainnista johtuen, joten heitin välissä housut nurkkaan ja jatkoimme ultrausta alakautta. Näkyvyys ei parantunut ollenkaan, joten jouduin taas nousemaan ja sain hyppiä tasajalkaa pylly hyllyen. Jatkoimme ultrausta mahan päältä ja vauva näytti heränneen kaikesta hetkutuksesta. Hän venytteli, ojenteli käsiään ja jalkojaan <3 Niskaturvotukseksi mitattiin korkeintaan 0,9mm.
Seuraava käynti kirjattiin (vasta!!!!!) raskausviikolle 20, joten edessä on kylmät 2 kuukautta. Mutta voi miten onnellinen olinkaan ultran jälkeen, valtava paino putosi harteilta! Nyt on aika nauttia hänestä ja hänen olemassaolostaan <3
Yöllä pyörin sängyssä muutaman tunnin mahassa vellovan jännitykseni kanssa, onneksi aikamme oli aika pian aamusta. Miten ihana olikaan palata Naikkarille, viimeksi olimme siellä kesällä keskenmenon vuoksi. Äitiyspoli oli rempan alla, mutta pienen hortoilun jälkeen istuin odotustilassa. 5 minuuttia myöhemmin nimeäni jo kutsuttiin ja vastassa oli tytön sektiosta tuttu lääkäri. Oloni rentoutui tutuista kasvoista ja pian pääsinkin jo ultrattavaksi. Koitimme tiirailla pikkuista ensin mahan päältä. Ruudulle lävähti pieni ihmisen näköinen olento, johon hoitaja totesi heti epäsäännöllisestä kierrostani kuultuaan että "pieneltä näyttää". Valahdin heti kapeaksi ja näin mielessäni kaikki kauhuskenaariot. Mittauksen jälkeen vauva oli kuitenkin hyvän mittainen, 5 senttinen pötkylä <3
Vauva nukkui ja niskan alueesta ei saatu millään kuvaa. Muutenkin näkyvyys oli suhteellisen huono istukan sijainnista johtuen, joten heitin välissä housut nurkkaan ja jatkoimme ultrausta alakautta. Näkyvyys ei parantunut ollenkaan, joten jouduin taas nousemaan ja sain hyppiä tasajalkaa pylly hyllyen. Jatkoimme ultrausta mahan päältä ja vauva näytti heränneen kaikesta hetkutuksesta. Hän venytteli, ojenteli käsiään ja jalkojaan <3 Niskaturvotukseksi mitattiin korkeintaan 0,9mm.
Seuraava käynti kirjattiin (vasta!!!!!) raskausviikolle 20, joten edessä on kylmät 2 kuukautta. Mutta voi miten onnellinen olinkaan ultran jälkeen, valtava paino putosi harteilta! Nyt on aika nauttia hänestä ja hänen olemassaolostaan <3
sunnuntai 10. helmikuuta 2019
Rv 11+2
Tuntuu hölmöltä otsikoida raskausviikkojen mukaan, miten paljon pelkäänkään pahinta uutista nt-ultrassa. Raskaudesta en ole nauttinut lainkaan, pelko pienen terveydentilasta on hurja. Lievää pahoinvointia on edelleen ja rinnat ovat turvonneet. Rakastan joka hetkeä kun paha olo velloo sisälläni ja tiedän hormonien olevan katossa.
Kotidopplerilla olen useita kertoja kyllä löytänyt pienen ravijumputuksen, joten enemmän pelkään onko pieni kehittynyt normaalisti. Ehkä alkuraskauden verensokerini eivät olleet parhaita mahdollisia, mutta parhaani olen yrittänyt. Vahvaa foolihappoa olen syönyt jo kauan.
Silloin tällöin pelkotilojen keskellä mieleeni putkahtaa muisto siitä, miten kälyni kertoi kaikille raskaudestaan rv 7. Miten onnellinen ja täysin varma hän oli syntyvästä vauvastaan. Miten röyhkeänä pidinkään hänen käytöstään, mutta samalla kadehdin: miksi en itse saanut samoja kortteja raskauksiin ja niiden yrityksiin. Miksi aina pitää pelätä pahinta niin helvetisti?
Samalla näen täysin oman röyhkeyteni: miten kehtaan marmattaa ja piehtaroida itsesäälissä, kun olen kuitenkin kokenut jotain, mitä en tiennyt mahdolliseksi: luonnollinen raskautuminen. Sisimmässäni arvostan tätä enemmän kuin mitään. Se on täysin käsittämätöntä, miten onnistuimme siinä.
Kaiken tämän keskellä pystyn tunnustamaan vain yhden asian: pelkään kuollakseni. Koitan vain selvitä jokaisesta alkavasta päivästä, koska ne ovat piirun verran lähempänä nt-ultraa.
Kotidopplerilla olen useita kertoja kyllä löytänyt pienen ravijumputuksen, joten enemmän pelkään onko pieni kehittynyt normaalisti. Ehkä alkuraskauden verensokerini eivät olleet parhaita mahdollisia, mutta parhaani olen yrittänyt. Vahvaa foolihappoa olen syönyt jo kauan.
Silloin tällöin pelkotilojen keskellä mieleeni putkahtaa muisto siitä, miten kälyni kertoi kaikille raskaudestaan rv 7. Miten onnellinen ja täysin varma hän oli syntyvästä vauvastaan. Miten röyhkeänä pidinkään hänen käytöstään, mutta samalla kadehdin: miksi en itse saanut samoja kortteja raskauksiin ja niiden yrityksiin. Miksi aina pitää pelätä pahinta niin helvetisti?
Samalla näen täysin oman röyhkeyteni: miten kehtaan marmattaa ja piehtaroida itsesäälissä, kun olen kuitenkin kokenut jotain, mitä en tiennyt mahdolliseksi: luonnollinen raskautuminen. Sisimmässäni arvostan tätä enemmän kuin mitään. Se on täysin käsittämätöntä, miten onnistuimme siinä.
Kaiken tämän keskellä pystyn tunnustamaan vain yhden asian: pelkään kuollakseni. Koitan vain selvitä jokaisesta alkavasta päivästä, koska ne ovat piirun verran lähempänä nt-ultraa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)