Nt-ultra rv 11+5

Kauan odotettu nt-ultra ei siis todellisuudessa ollut noin pian edellisen postauksen jälkeen, vaan raskausviikot siirtyivät nt-ultrassa noin paljon. Kuvittelin että kyseisenä päivänä eletään rv 12+4 eli melkein viikko tultiin taaksepäin. Mutta nyt ultran tapahtumiin -->

Yöllä pyörin sängyssä muutaman tunnin mahassa vellovan jännitykseni kanssa, onneksi aikamme oli aika pian aamusta. Miten ihana olikaan palata Naikkarille, viimeksi olimme siellä kesällä keskenmenon vuoksi. Äitiyspoli oli rempan alla, mutta pienen hortoilun jälkeen istuin odotustilassa. 5 minuuttia myöhemmin nimeäni jo kutsuttiin ja vastassa oli tytön sektiosta tuttu lääkäri. Oloni rentoutui tutuista kasvoista ja pian pääsinkin jo ultrattavaksi. Koitimme tiirailla pikkuista ensin mahan päältä. Ruudulle lävähti pieni ihmisen näköinen olento, johon hoitaja totesi heti epäsäännöllisestä kierrostani kuultuaan että "pieneltä näyttää". Valahdin heti kapeaksi ja näin mielessäni kaikki kauhuskenaariot. Mittauksen jälkeen vauva oli kuitenkin hyvän mittainen, 5 senttinen pötkylä <3
Vauva nukkui ja niskan alueesta ei saatu millään kuvaa. Muutenkin näkyvyys oli suhteellisen huono istukan sijainnista johtuen, joten heitin välissä housut nurkkaan ja jatkoimme ultrausta alakautta. Näkyvyys ei parantunut ollenkaan, joten jouduin taas nousemaan ja sain hyppiä tasajalkaa pylly hyllyen. Jatkoimme ultrausta mahan päältä ja vauva näytti heränneen kaikesta hetkutuksesta. Hän venytteli, ojenteli käsiään ja jalkojaan <3 Niskaturvotukseksi mitattiin korkeintaan 0,9mm.

Seuraava käynti kirjattiin (vasta!!!!!) raskausviikolle 20, joten edessä on kylmät 2 kuukautta. Mutta voi miten onnellinen olinkaan ultran jälkeen, valtava paino putosi harteilta! Nyt on aika nauttia hänestä ja hänen olemassaolostaan <3

Rv 11+2

Tuntuu hölmöltä otsikoida raskausviikkojen mukaan, miten paljon pelkäänkään pahinta uutista nt-ultrassa. Raskaudesta en ole nauttinut lainkaan, pelko pienen terveydentilasta on hurja. Lievää pahoinvointia on edelleen ja rinnat ovat turvonneet. Rakastan joka hetkeä kun paha olo velloo sisälläni ja tiedän hormonien olevan katossa.

Kotidopplerilla olen useita kertoja kyllä löytänyt pienen ravijumputuksen, joten enemmän pelkään onko pieni kehittynyt normaalisti. Ehkä alkuraskauden verensokerini eivät olleet parhaita mahdollisia, mutta parhaani olen yrittänyt. Vahvaa foolihappoa olen syönyt jo kauan.

Silloin tällöin pelkotilojen keskellä mieleeni putkahtaa muisto siitä, miten kälyni kertoi kaikille raskaudestaan rv 7. Miten onnellinen ja täysin varma hän oli syntyvästä vauvastaan. Miten röyhkeänä pidinkään hänen käytöstään, mutta samalla kadehdin: miksi en itse saanut samoja kortteja raskauksiin ja niiden yrityksiin. Miksi aina pitää pelätä pahinta niin helvetisti?

Samalla näen täysin oman röyhkeyteni: miten kehtaan marmattaa ja piehtaroida itsesäälissä, kun olen kuitenkin kokenut jotain, mitä en tiennyt mahdolliseksi: luonnollinen raskautuminen. Sisimmässäni arvostan tätä enemmän kuin mitään. Se on täysin käsittämätöntä, miten onnistuimme siinä.

Kaiken tämän keskellä pystyn tunnustamaan vain yhden asian: pelkään kuollakseni. Koitan vain selvitä jokaisesta alkavasta päivästä, koska ne ovat piirun verran lähempänä nt-ultraa.

Kuulumisia

On pitänyt piipahtaa kirjoittamaan uusia kuulumisia, mutta en vaan ole saanut aikaiseksi. Keskenmenon jälkeen elämä oli pitkään harmaata, eikä missään tuntunut olevan mitään iloa.
Joulukuun alussa tunnistin kroppani toimivan ja bongasin ovulaation tikkujen avulla. Päätimme yrittää mieheni kanssa siinä kierrossa, että kaikki oljenkorret olisi käytetty ennen pakkasalkioihin siirtymistä. Ovulaation jälkeen elin tavallista elämää ja unohdin täysin yrityksen ja piinapäivien olevan menossa. Kylmät väreet ja repäisykivut nivusissa saivat minut kuitenkin epäilemään jotain.

Joulukuun ja samalla vuoden viimeisinä päivinä raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa. Aluksi ne olivat todella haaleita, mikä sai minut hulluuden partaalle: olihan edellinen tuulimunaraskaus edennyt juuri näin. Mieheni kanssa olimme päivästä toiseen jäykkänä kauhusta, ilosta ei puhettakaan.

Ensimmäinen neuvolakäynti oli ja meni ja siellä terkkari suostui ultraamaan mahan päältä, missä hyvin epäselvästi näkyi selkäranka ja sydämen syke. Toissapäivänä löysin kotidopplerilla pienen jumputtajan hetkeksi.

Kuun lopussa on nt-ultra, mikä kertoo saammeko hieman hengähtää ja tuntea pientä onnen tunnetta.

Mutta suurin niistä on katkeruus

Tovi vierähtänyt sitten viime kirjoituksen. Elämä on ollut ihanaa tytön kanssa, hän on mitä puheliain, kiltein ja onnellisin tyttö. Arkemme on rakennettu monesta eri palasesta: omasta työstäni ja opiskelustani, miehen töistä ja siellä väleissä molemmat hoitavat tyttöä vuorotellen. Hoidossa tytön ei ole siis vielä tarvinnut olla, mutta tämäkin muuttuu tulevan vuoden aikana, se lienee parasta meille kaikille. Välillä on niin raskasta, että mennään itku silmässä nukkumaan, mutta kaikesta ollaan selvitty. Mieluiten olisin kotona tytön kanssa lorvimassa kaikki päivät, mutta kenelläpä olisi sellaiseen ratkaisuun varaa?

Muistan kuinka ajattelin synnärillä pikkuinen tytön tyllerö sylissäni, että hän on niin ihana, että haluan heti toisen lapsen. Ja se tunne ei ole helpottanut. Järkeilimme miehen kanssa, että valmistuisin toiseen ammattini viimeisillään raskaana. Siihen hetkeen olisi vielä nyt vuoden verran aikaa. 

Toukokuussa kuitenkin tapahtui jotain. 

Kiertoni ovat olleet todella pitkiä, mutta ensimmäistä yrittäessä sitähän ei ollut lainkaan. Kierto kuin kierto on ollut tähän osoitteeseen siis enemmän kuin tervetullut. Hormonaalista ehkäisyä en ikinä aloittanut, joten kondomilla mentiin. Yhden kerran se jäi pois. 

Ja niinpä huomasin olevani raskaana. (Ennen en voinut sietää kyseistä tapaa ilmaista raskaana olemisesta. Kuka helvetti vaan tulee yllättäen raskaaksi?)

Olin vitkutellut testin tekemistä yli viikon ensimmäisten oireiden ilmaantumista. Eipä käynyt pienessä mielessäni, että tällä lapsettomuushistorialla tullaan yllättäen raskaaksi. Vessassa henkäisin kauhusta järkytyksestä onnesta ja ihmetyksestä, kun testiin ilmestyi viiva. Epämääräisinä oireina olivat olleet sivuilta kipeät rinnat, vilunväreet ja repäisykivut munasarjojen kohdalla. Ensimmäinen testi oli haalea, mutta silti selkeä plussa. Ja niin olivat kaikki tulevat muutkin testit, jotka tein tulevina viikkoina. Ensijärkytyksestä selvittyämme olimme vuoren huipulla onnemme kanssa, kuinka onnekkaita olimmekaan! 

Seuraavana päivänä soitin neuvolaan, että laittaisivat Naikkarille lähetteen. No siellähän piti mennä käymään. Neuvolatäti voihki innosta, kuinka ihana tarina meillä on lastenhankinnan suhteen. Naikkarille tuli kutsu oletettuun nt-ultra-aikaa, mutta sehän olisi ollut ihan väärään aikaan, koska kiertoni on ollut 45 päivän paremmalla puolella. 

Koko ajan itselläni oli kuitenkin sellainen olo, että tässä on jotain mätää. Testit eivät vahvistuneet, oireita ei juuri ollut. Vinguin itselleni ajan neuvolaan ultraan epäselvän tilanteen vuoksi maanantaiksi. Onneksi menin sinne tappiofiiliksellä, koska hieman pyöristyneestä kohdustani löydettiin raskauspussi, mutta ei alkiota. Tilanne jätettiin seurantaan, lääkäri uumoili roinan tulevan lähiaikoina itsestään ulos. Mitäpä muutakaan näillä korteilla olisi voinut odottaa tapahtuvan? 

Sen viikon torstaina alkoi lorista työvuoroni loppupuolella. Kotona istuin yön pytyllä, kun isot hyytymät tipahtelivat veteen ja muuttivat koko WC:n teurastamoksi. Aamulla vuoto oli rauhoittunut ja raahauduin urheasti töihin. Illalla sama alkoi jälleen uudelleen, mutta aiempi vuoto oli ollut vasta lastenleikkiä. Tyttöä nukuttaessani tunsin kuinka veri tuli ensin pikkuhousuista ja sitten housuista läpi. Istuin sohvalla kahden pyyhkeen päällä ja molemmat kastuivat täysin. Olin kalpea ja aloin palella. Aamulla Naikkarin päivystykseen, jossa todettiin että selviäisin ilman tyhjennystä, kaikki oli melkein tullut ulos. 

Järkyttyneillä tunnelmilla ollaan vielä tänäkin päivänä, nyt tuosta on muutama viikko aikaa. Vaikka fyysisesti keskenmeno ja tuulimunaraskaus olivat kamalat, mutta kamalampi on psyykkinen damage. Samalla se vanha katkeruus on noussut pintaan ennennäkemättömällä intensiteetillä. Kaikki ympärillä ovat raskaana ja kaikki kanssamme ensimmäisen lapsen samaan aikaan saaneet odottavat jo toista. Tunnen kuinka sama stressi ja ahdistus nostavat taas päätään. Olen niin katkera, etten tiedä, miten päin olisin. Olen niin katkera, että jatkuva hampaiden kiristely on aiheuttanut kroonisen päänsäryn. 

Olen niin katkera, etten tiedä miten selviän.

Vuosi sitten

"Karkeasti vuosi sitten makasin tällä samalla sängyllä. Makasin ja sain ensimmäisen ahdistuskohtauksen. Olimme mökillä, ja täälä oli täysin hiljaista. Täydellistä, sanoisi joku. Minullekin oli ennen, nyt hiljaisuudessa kuulin oman tuskani kovana, kovempana kuin ikinä. Pääni sisällä käy täysi huuto, vaikka ympärillä soi hiljaisuus. Vuosi sitten Clomeja oli takana pari kiertoa, eikä raskaus ollut täydellisestä ovulaatiostakaan huolimatta alkanut. Tajusin jo silloin, että tästä matkasta ei tule helppoa. Aloin itkeä hysteerisesti ja yritin välillä haukkoa henkeä. Mies kuorsasi melkoisessa jurrissa vierelläni, mutta hän heräsi itkuuni. Parhaansa mukaan hän rauhoitteli, että kohta olen jo raskaana. Kehoni vavahteli itkun tahdissa, itkin hiljaa mutta syvään. Itkin niin paljon, että sain traumat itkemisestä. En tiennyt, että ihminen voi itkeä noin kovaa, mutta silti täydellisen hiljaa.

Vuosi kulunut tuosta episodista ja sama uusiutui. Makaan mökin sängyllä, enkä pysty estämään sitä. Kyyneleet alkavat tulvia poskia pitkin tyynyliinalle, enkä meinaa saada henkeä. Yritän saada miehen hereille kertoakseni, etten jaksa enää hetkeäkään. Mies ei herää. Vuosi mennyt, mitä on tapahtunut? Pari inssiä ja ivf. Eli ei mitään. Sylini ja sieluni ovat tyhjemmät kuin koskaan aiemmin."

Näin kirjoitti eräs todella hauras ja rikkinäinen ihminen vuosi sitten. Nyt se sama ihminen itkee edelleen samassa mökissä, samalla tavalla hiljaa mutta syvään. Mutta nyt lause jatkuu sanalla mutta.

Mutta itkun päätteeksi suupielet nousevat lempeään hymyyn. Katse kiertää vieressä makaavassa ihmeessä, jonka olemassaoloa jaksan joka päivä ihmetellä. Ihme, se hän on. Mielessä niin suuri kiitollisuus.

Kiitos elämä.