Viime päivät on menny hyvin. En ole juurikaan miettinyt lapsettomuutta tai jos olen, niin olemme vääntäneet mieheni kanssa siitä vitsiä. Välillä havahdun todellisuuteen, miten olenkaan saanut noin ihanan miehen. Hän saa minut nauramaan milloin vaan ja mille vaan, jopa lapsettomuudellemme. Välillä ahdistuksen syvimmissä syövereissä olen miettinyt, että voisinko olla mieheni kanssa enää yhdessä, jos emme saisi lapsia ja syy olisi (niinkuin onkin) minussa. Aina ennen olen päätynyt vastaukseen "en voisi". Nyt huomaan vastaukseni olevan kääntymässä positiivisempaan suuntaan. Elämää ei ole, jos emme ole yhdessä. Ennen häntä en uskonut, että meille kaikille on olemassa sielunkumppani, "se oikea", mutta nyt tiedän sen olevan totta. Elän sitä totuutta, sitä hullua, pakahduttaa, ylitsevuotavaa, kuolenilmansinua -rakkautta, jota tapahtuu vaan surkeimmissa ja vihaamissani rakkauselokuvissa. Olen hänessä kiinnioleva iilimato ja hän minussa.
No, siirapit ja imelletyt perunalaatikot sikseen, elellään kp:ta 27 ja odotan Terolut -vuotoa alkavaksi ensi viikon loppupuolella. Saan (joudun) myös soitttaa Naikkarille ja tiedustella seuraavan kierron inssin kulkua. Ei muuta kun kukkarot auki ja kohti uusia itkuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahtuisin kommentistasi ❤️