Rv 12+5 nt-ultra

Tässä postaus eilisestä nt-ultrakäynnistä.

Parin unettoman yön ja levottoman päivän jälkeen oli nt-ultran aika. Sykettä kuuntelin aamulla ennen klinikalle lähtöä, joten tiesin odottaa elämää mahassani. Se oli kuitenkin ainut asia, jonka tiesin. Niskaturvotusta stressasin eniten, samoin mies. Ennen lääkärin aikaa saimme todistaa ihmeellisten sattumien ja mukavien ihmisten olemassaoloa. Kuin ihmeen kaupalla saimme auton Naistenklinikan lähelle parkkiin. Mies oli lähdössä lippuautomaatille, kun ikkunaan koputettiin. Mies avasi ikkunan, ja ystävällinen mies tarjosi lipuketta, jossa olisi kaksi tuntia aikaa, valmiiksi maksettuna. Ele herkisti meitä molempia kovasti :)

Hortoiltuamme hetken Naistenklinikan aulassa saimme ilmottauduttua ja suunnattua Äitiyspolille. Kuinka outoa olikaan mennä eri kerrokseen kuin missä Hormonipoli sijaitsee.. Kaikki muistot ja turhautumiset tulvivat mieleen, kun katselin pitkää käytävää, jota monesti tallustelin innostuneena tai murtuneena.

Ennen erikoislääkärin vastaanottoa pääsimme diabeteshoitajan juttusille. Käynti sisälsi pelkkää diipadaapaa, kaikkea sitä, mistä jo tiesinkin. Kaikki oli diipadaapaa mielestäni varmaan siksi, koska jännitin ja odotin ultrausta paljon. Pääsimme diabeteshoitajalta suoraan lääkärin vastaanotolle. Vastassa oli hoitaja ja lääkäri, joiden mukavuus yllätti todenteolla. Kerroin heti jännityksestäni, joten aloitimme ultraamisen. Ultraus suoritettiin mahan päältä, ensimmäistä kertaa elämäni aikanan :) Ruudulle lävähti heti aktiivisesti liikkuva vauveli. Siltä hän näytti, täydelliseltä vauvalta, meidän vauvalta <3 Sikiö liikkui todella aktiivisesti, mikä tietenkin nauratti minua ja miestäni valtavasti. Välillä murunen teki huimia hyppyjä. Niskaturvotukseksi lääkäri sanoi 1,2mm. Hetken päästä hän varmisti saman tuloksen eri kuvakulmasta. Kysyin vielä lääkäriltä, mikä niskaturvotuksen raja on. Vastauksena oli 2,5mm. Suuri kivi vieri sydämeltäni. Lopullisen riskiluvun saisimme viikon kuluttua postitse.

Murunen esitteli itseään vielä kauan aikaa edestä ja takaa ruudulla, lääkärikin intoutui nauramaan hänelle. Hänellä oli molemmat kaksi kättä ja kaksi jalkaa, lisäksi näkyi vatsalaukku, väpättävä sydän ja hyvä syke sekä aivopuoliskot. Kyllä oli itkussa pidättelemistä meillä molemmilla. Välillä katselin miestäni, joka katsoi ruutua niin intensiivisesti ja niin herkityneenä. Se oli varmasti kauneinta, mitä olemme ikinä nähneet.

Lopuksi saimme onnittelut, mikä oli meille molemmille valtava asia. Meitä onniteltiin tulevina vanhempina, tulevasta lapsesta. Käynnin loppupuolella meinasin pillahtaa onnesta itkuun, kun saimme mukaan kuvia murusesta. Siinä hän oli, meidän vauva <3 Seuraava käynti, rakenneultra sovittiin tammikuuhun.

Lopulta olimme takaisin autolla minuutti ennen kuin parkkilapun aika meni umpeen. Mikä täydellinen päivä <3