En osaa paikantaa kivun tarkkaa paikkaa. Välillä se tuntui olevan kohdunsuulla, mutta toisaalta se ei ole sielläpäinkään. Se on jotenkin syvemmällä. Välillä tuntuu, että se on yhdessä kohdassa, välillä monessa. Todella selkeää ;)
Kulutan aikaa vieraalla paikkakunnalla ostoskeskuksessa miehen ollessa töissä. Istun kahvilassa ja valitsin paikan lasten leikkipaikan vierestä. Tahallaan ja vahingossa, kummin vaan, mutta en ole enää ahdistunut. Ja se herkistää. Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen elän vaihetta, jossa ei tarvitse ahdistua ympärillä vallitsevasta elämästä. Pystyn katselemaan pienten lasten leikkimistä itkemättä.
Olemme puhuneet miehen kanssa paljon, koska kerromme läheisille vauvauutiset. Tämän hetkinen ajatus on odottaa lopullinen riskiluku, minkä jälkeen voisimme kertoa. Olen kehitellyt ihan hurjat pelot siitä, että veriseula hälyttää. Siksi se on ensimmäinen etappi saada pois alta, ja toivottavasti kaikki on niin hyvin kuin mahdollista. Samalla vaikka haluaisin huutaa koko maailmalle olevani raskaana, pelkään kertomista. Mitä jos kuitenkin tapahtuu vielä jotain?
Sen verran syvät arvet lapsettomuus on jättänyt, että ei tää raskausaika mikään nautinto kyllä ole. Vaikka kuinka haluaisin nauttia jokaisesta päivästä. Ennen raskautumistani vannoin, että kerron vauvauutiset vasta silloin kun kaikki on ilmiselvää ja maha pullottaa. Noh, eipä tiennyt tyttö mitä kaikkia tunteita raskaus herättäisi. Ja kuinka helppo silloin oli huudella "että sitten tekisin näin enkä todellakaan tekisi näin". Raskaus on herättänyt sellaisen ylpeyden tunteen kehostani, että siitä haluaisi huudella kaikille. Tällaista on olla ylpeä kehostaan monen vuoden jälkeen <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahtuisin kommentistasi ❤️