Uusi aika vol. 2

Kohta kaksi kuukautta olen ollut myös pienen poikavauvan äiti. Jo niin isoksi kasvanut tyttömme muuttui isosiskoksi, meistä tuli neljä henkinen perhe <3

Loppuraskaus oli todella rankka, suorastaan kamala, mutta nyt se on jo unohtunut. Poika syntyi todella hyväkuntoisena rv 35+4, vaikka sektio tehtiinkin kiirehtien päivystyksen kautta, koska poika lakkasi liikkumasta vatsassani. Sektiosta toipuminen meni yhdessä hujauksessa.

Elämä on hyvää ja mitään enempää en voisi toivoa. Blogin jatkosta en osaa vielä sanoa, tällä hetkellä tämä tuntuu turhalta, siellä enää ei ole aihetta kirjoittamiseen lapsettomuuden saralta.

PS. Jos joku joskus kehottaa teitä yrittämään toista lasta mahdollisimman pienellä ikäerolla, koska "samalla se toinen siinä menee", älkää uskoko. Ei se mene :D Kiitän joka päivä mielessäni lapsettomuuttani siitä, että lapsillemme tuli yli 3 vuotta ikäeroa.

Rv 22+3

Tänne kuuluu pääosin hyvää. Närästys ja alaselkäkivut ovat saapuneet ilahduttamaan elämääni joka päivä. Rennie-tabletteja menee vuorokaudessa hirvittävä määrä, eikä niistä saatu apu ole paras mahdollinen. Työpäivän aikana (ja varsinkin jälkeen) alaselkää alkaa vihloa, ja loppupäivä menee kotona vaappua ja kumarassa kävellen. Ideaalitapauksessa olisin töissä vielä 8 viikkoa ennen kesäloman alkua, mutta tällä hetkellä tuntuu että nämä jäävät vain kaukaisiksi haaveiksi. Onneksi saan kuitenkin aloittaa äitiyslomani pitkällä kesälomalla.

Doppleria en ole käyttänyt enää moneen viikkoon, koska poikamme on kovin vilkas- ja voimakasliikkeinen. Kovat potkut jysähtelevät vatsaani varsinkin iltaisin, ja olemmekin miehen kanssa päässeet jo monta kertaa niitä fiilistelemään ja nauramaan. Pieni tuntuu myös hikkailevan jo monta kertaa päivän aikana. Vatsani on jo kasvanut kivasti, mutta sitä peittävän rasvakerroksen vuoksi se näyttää kohtuuttoman suurelta. Moni onkin jo kysynyt että olenko todella vasta 23. viikolla.. Tuntuu olevan vakio, että on maha iso tai pieni, sitä voi arvostella kovinkin sanavalinnoin missä ja milloin vain.

Neuvolassa tuli käytyä taas viime viikolla, käynti oli taas perinteinen syke-hemoglobiini-pissanäyte -käynti, mikä ei tarjoa ratkaisua eikä apua mihinkään mainitsemaani vaivaan. Vauvan syke seikkaili 140 molemmin puolin. Ensimmäisessä raskaudessa neuvolakäynnit olivat suuria kohokohtia, nyt ne ovat pakollinen ajanhaaskus ja riesa. Onneksi Naistenklinikan käyntejä on enemmän ja ne priorisoidaan neuvolakäyntien edelle.

Viime päivinä olen alkanut tuntea harjoitussupistuksia. Ne tuntuvat kestävän melko kauan, mutta levolla menevät ohi.
On hassua, miten erilaisia tytön ja pojan odotukset ovat jo tähän mennessä olleet, olo on välillä niin kurja, että voisi kuvitella ensimmäisen kolmanneksen olevan menossa. Seuraavaksi ajattelinkin tehdä postauksen tyttö- ja poikaodotuksen eroista kohdallani, jahka saan aikaiseksi :)

Rv 20+0

Heipä hei puoliväli! Tai ainakin virallinen puoliväli, koen vahvasti että oman raskauteni puoliväli meni jo 2-4 viikkoa sitten. Uskon tämänkin tyypin syntyvän etuajassa :)

Eilen kävin rakenneultrassa. Vielä viikko ennen sitä ihmettelin rauhallista oloani ja taisin tokaista rakenneultraa edeltävänä iltana miehelleni, että en ole vielä valmis rakenneultraan. Ultrissa tulee käytyä nykyään yksin, kun mies jää odotustilaan tytön kanssa. Odotustilassa sain kunnon jännitystärinän päälle, ajat olivat 10 minuuttia (vain) myöhässä.

Huoneessa odotti eri lääkäri kuin viime kerralla, erittäin mukava nuorehko nainen. Kerroin heti jännityksestäni, joten aloimme heti ultraamaan. Sukupuolen ilmoitin haluavani tietää. Ruudulle lävähti pieni peppuansa näyttäen <3 Ultra kesti kauan, kun kaikki rakenteet tutkittiin tarkasti. Kaikki oli onneks hyvin, samoissa viikossa pysytään edelleen. Painoarvio oli 302g.

Haarovälissä lääkäri ilmoitti näkevänsä "jotain". Käännyin katsomaan lääkäriä silmät suurena, ja hän suomensi: "kivespussit". Poikaa olimme kovasti molemmat toivoneet, kuka nyt ei haluaisi yhden molempia sukupuolia. Voi sitä onnen ja rakkauden määrää, mikä minut valtasi! Olin täysin varma että saisimme toisen tytön, siksi yllätys oli valtava <3 Kotiin viemiseksi sain kaksi ihanaa kasvoprofiilikuvaa, joissa toisessa pieni näyttää korrektisti keskisormea :') Autossa näytin miehelleni ultrakuvat ylpeänä ja sanoin: "siinä on sun poikas".
Loppumatkan itkimme onnesta <3

Rv 18+2

Alle kaksi viikkoa rakenneultraan, voi kauhistus.. Aika on niin pitkää, päivät matelevat, eikä ole mitään tapahtunut (mikä on tosin hyväkin juttu). Tuleva isosisko puhuu vauvasta päivittäin, mikä on todella hellyyttävää.

Keskiviikkona pääsin käymään neuvolalääkärin vastaanotolla. Vastassa oli itseäni nuorempi naislääkäri, joka oli niin epävarma kaikesta että ihan pelotti. Sisätutkimukselle ei ollut tarvetta, joten käytimme koko ajan ultralla fiilistelyyn. Siellä se pieni mötkötti kohdussani ja heilutteli käsiään ja jalkojaan <3 Koko ajan hän oleili selkä meihin päin, mutta yritimme kurkkia myös vauvan haaroväliä. Lääkäri oli niin kovin epävarma, ettei osannut tulkita näkemäänsä. Aluksi hän sanoi nähneensä tytön, mutta sen jälkeen myös jotain poikamaista :D Lähdin siis vastaanotolta samoilla tiedoilla kun sinne tullessanikin. Syke oli 148, muuta emme katsoneet.

Ensimmäisessä raskaudessani en päässyt ollenkaan neuvolalääkärille, ja olisin nytkin pärjännyt mainiosti ilman sitä. Onko teidän neuvolalääkärikäynnit olleet yhtä turhia kuin minun?

Rv 16+0

Täällä ollaan edelleen, elossa ja raskaana. Viikot ovat madelleet ja olo on melko kehno. Ensimmäisessä raskaudessani kärsin oireettomuudesta (whaaat?) mutta nyt oireita on edelleen. Seesteinen raskaus ei alkanut rv 12:n jälkeen, vaan pahoinvointi ja hillitön väsymys ovat edelleen läsnä. En muista, olenko koskaan ollut näin veltto ja saamaton, pienikin ponnistus tuntuu täysin mahdottomalta. Mutta kun muistan, mikä palkinto tämän kaiken takana on, nämä oireet eivät tunnu missään.

4 kuukautta on siis raskautta takana ja mahankin tunnen näiden omien vatsamakkaroiden  alla. Kohdun yläraja tuntuu jo melkein navan kohdalla. Dopplerilla tulee kuunneltua sydänääniä melkein päivittäin, ja aina ne sieltä löytyvät. Usein saan mojovia potkujakin suoraan doppleriin.

Löysinpä rv 15+5 jotain muutakin: pienet liikkeet vatsassani <3 Järkihän siinä meinasi lähteä, kun oma pieni möyri vatsassa. Liikkeet on nyt helppo tunnistaa,kun tietää millaisia liikkeitä niiden pitäisi olla. Ne ovat kuitenkin vielä niin hentoja, että parhaiten ne tunnistaa iltaisin sängyssä täydessä hiljaisuudessa.

Parin viikon päästä pääsen käymään neuvolalääkärillä, ja siitä on pari viikkoa aikaa rakenneultraan. Aika, kuljehan pian eteenpäin että pääsen taas näkemään pikkuiseni.

Nt-ultra rv 11+5

Kauan odotettu nt-ultra ei siis todellisuudessa ollut noin pian edellisen postauksen jälkeen, vaan raskausviikot siirtyivät nt-ultrassa noin paljon. Kuvittelin että kyseisenä päivänä eletään rv 12+4 eli melkein viikko tultiin taaksepäin. Mutta nyt ultran tapahtumiin -->

Yöllä pyörin sängyssä muutaman tunnin mahassa vellovan jännitykseni kanssa, onneksi aikamme oli aika pian aamusta. Miten ihana olikaan palata Naikkarille, viimeksi olimme siellä kesällä keskenmenon vuoksi. Äitiyspoli oli rempan alla, mutta pienen hortoilun jälkeen istuin odotustilassa. 5 minuuttia myöhemmin nimeäni jo kutsuttiin ja vastassa oli tytön sektiosta tuttu lääkäri. Oloni rentoutui tutuista kasvoista ja pian pääsinkin jo ultrattavaksi. Koitimme tiirailla pikkuista ensin mahan päältä. Ruudulle lävähti pieni ihmisen näköinen olento, johon hoitaja totesi heti epäsäännöllisestä kierrostani kuultuaan että "pieneltä näyttää". Valahdin heti kapeaksi ja näin mielessäni kaikki kauhuskenaariot. Mittauksen jälkeen vauva oli kuitenkin hyvän mittainen, 5 senttinen pötkylä <3
Vauva nukkui ja niskan alueesta ei saatu millään kuvaa. Muutenkin näkyvyys oli suhteellisen huono istukan sijainnista johtuen, joten heitin välissä housut nurkkaan ja jatkoimme ultrausta alakautta. Näkyvyys ei parantunut ollenkaan, joten jouduin taas nousemaan ja sain hyppiä tasajalkaa pylly hyllyen. Jatkoimme ultrausta mahan päältä ja vauva näytti heränneen kaikesta hetkutuksesta. Hän venytteli, ojenteli käsiään ja jalkojaan <3 Niskaturvotukseksi mitattiin korkeintaan 0,9mm.

Seuraava käynti kirjattiin (vasta!!!!!) raskausviikolle 20, joten edessä on kylmät 2 kuukautta. Mutta voi miten onnellinen olinkaan ultran jälkeen, valtava paino putosi harteilta! Nyt on aika nauttia hänestä ja hänen olemassaolostaan <3

Rv 11+2

Tuntuu hölmöltä otsikoida raskausviikkojen mukaan, miten paljon pelkäänkään pahinta uutista nt-ultrassa. Raskaudesta en ole nauttinut lainkaan, pelko pienen terveydentilasta on hurja. Lievää pahoinvointia on edelleen ja rinnat ovat turvonneet. Rakastan joka hetkeä kun paha olo velloo sisälläni ja tiedän hormonien olevan katossa.

Kotidopplerilla olen useita kertoja kyllä löytänyt pienen ravijumputuksen, joten enemmän pelkään onko pieni kehittynyt normaalisti. Ehkä alkuraskauden verensokerini eivät olleet parhaita mahdollisia, mutta parhaani olen yrittänyt. Vahvaa foolihappoa olen syönyt jo kauan.

Silloin tällöin pelkotilojen keskellä mieleeni putkahtaa muisto siitä, miten kälyni kertoi kaikille raskaudestaan rv 7. Miten onnellinen ja täysin varma hän oli syntyvästä vauvastaan. Miten röyhkeänä pidinkään hänen käytöstään, mutta samalla kadehdin: miksi en itse saanut samoja kortteja raskauksiin ja niiden yrityksiin. Miksi aina pitää pelätä pahinta niin helvetisti?

Samalla näen täysin oman röyhkeyteni: miten kehtaan marmattaa ja piehtaroida itsesäälissä, kun olen kuitenkin kokenut jotain, mitä en tiennyt mahdolliseksi: luonnollinen raskautuminen. Sisimmässäni arvostan tätä enemmän kuin mitään. Se on täysin käsittämätöntä, miten onnistuimme siinä.

Kaiken tämän keskellä pystyn tunnustamaan vain yhden asian: pelkään kuollakseni. Koitan vain selvitä jokaisesta alkavasta päivästä, koska ne ovat piirun verran lähempänä nt-ultraa.

Kuulumisia

On pitänyt piipahtaa kirjoittamaan uusia kuulumisia, mutta en vaan ole saanut aikaiseksi. Keskenmenon jälkeen elämä oli pitkään harmaata, eikä missään tuntunut olevan mitään iloa.
Joulukuun alussa tunnistin kroppani toimivan ja bongasin ovulaation tikkujen avulla. Päätimme yrittää mieheni kanssa siinä kierrossa, että kaikki oljenkorret olisi käytetty ennen pakkasalkioihin siirtymistä. Ovulaation jälkeen elin tavallista elämää ja unohdin täysin yrityksen ja piinapäivien olevan menossa. Kylmät väreet ja repäisykivut nivusissa saivat minut kuitenkin epäilemään jotain.

Joulukuun ja samalla vuoden viimeisinä päivinä raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa. Aluksi ne olivat todella haaleita, mikä sai minut hulluuden partaalle: olihan edellinen tuulimunaraskaus edennyt juuri näin. Mieheni kanssa olimme päivästä toiseen jäykkänä kauhusta, ilosta ei puhettakaan.

Ensimmäinen neuvolakäynti oli ja meni ja siellä terkkari suostui ultraamaan mahan päältä, missä hyvin epäselvästi näkyi selkäranka ja sydämen syke. Toissapäivänä löysin kotidopplerilla pienen jumputtajan hetkeksi.

Kuun lopussa on nt-ultra, mikä kertoo saammeko hieman hengähtää ja tuntea pientä onnen tunnetta.

Mutta suurin niistä on katkeruus

Tovi vierähtänyt sitten viime kirjoituksen. Elämä on ollut ihanaa tytön kanssa, hän on mitä puheliain, kiltein ja onnellisin tyttö. Arkemme on rakennettu monesta eri palasesta: omasta työstäni ja opiskelustani, miehen töistä ja siellä väleissä molemmat hoitavat tyttöä vuorotellen. Hoidossa tytön ei ole siis vielä tarvinnut olla, mutta tämäkin muuttuu tulevan vuoden aikana, se lienee parasta meille kaikille. Välillä on niin raskasta, että mennään itku silmässä nukkumaan, mutta kaikesta ollaan selvitty. Mieluiten olisin kotona tytön kanssa lorvimassa kaikki päivät, mutta kenelläpä olisi sellaiseen ratkaisuun varaa?

Muistan kuinka ajattelin synnärillä pikkuinen tytön tyllerö sylissäni, että hän on niin ihana, että haluan heti toisen lapsen. Ja se tunne ei ole helpottanut. Järkeilimme miehen kanssa, että valmistuisin toiseen ammattini viimeisillään raskaana. Siihen hetkeen olisi vielä nyt vuoden verran aikaa. 

Toukokuussa kuitenkin tapahtui jotain. 

Kiertoni ovat olleet todella pitkiä, mutta ensimmäistä yrittäessä sitähän ei ollut lainkaan. Kierto kuin kierto on ollut tähän osoitteeseen siis enemmän kuin tervetullut. Hormonaalista ehkäisyä en ikinä aloittanut, joten kondomilla mentiin. Yhden kerran se jäi pois. 

Ja niinpä huomasin olevani raskaana. (Ennen en voinut sietää kyseistä tapaa ilmaista raskaana olemisesta. Kuka helvetti vaan tulee yllättäen raskaaksi?)

Olin vitkutellut testin tekemistä yli viikon ensimmäisten oireiden ilmaantumista. Eipä käynyt pienessä mielessäni, että tällä lapsettomuushistorialla tullaan yllättäen raskaaksi. Vessassa henkäisin kauhusta järkytyksestä onnesta ja ihmetyksestä, kun testiin ilmestyi viiva. Epämääräisinä oireina olivat olleet sivuilta kipeät rinnat, vilunväreet ja repäisykivut munasarjojen kohdalla. Ensimmäinen testi oli haalea, mutta silti selkeä plussa. Ja niin olivat kaikki tulevat muutkin testit, jotka tein tulevina viikkoina. Ensijärkytyksestä selvittyämme olimme vuoren huipulla onnemme kanssa, kuinka onnekkaita olimmekaan! 

Seuraavana päivänä soitin neuvolaan, että laittaisivat Naikkarille lähetteen. No siellähän piti mennä käymään. Neuvolatäti voihki innosta, kuinka ihana tarina meillä on lastenhankinnan suhteen. Naikkarille tuli kutsu oletettuun nt-ultra-aikaa, mutta sehän olisi ollut ihan väärään aikaan, koska kiertoni on ollut 45 päivän paremmalla puolella. 

Koko ajan itselläni oli kuitenkin sellainen olo, että tässä on jotain mätää. Testit eivät vahvistuneet, oireita ei juuri ollut. Vinguin itselleni ajan neuvolaan ultraan epäselvän tilanteen vuoksi maanantaiksi. Onneksi menin sinne tappiofiiliksellä, koska hieman pyöristyneestä kohdustani löydettiin raskauspussi, mutta ei alkiota. Tilanne jätettiin seurantaan, lääkäri uumoili roinan tulevan lähiaikoina itsestään ulos. Mitäpä muutakaan näillä korteilla olisi voinut odottaa tapahtuvan? 

Sen viikon torstaina alkoi lorista työvuoroni loppupuolella. Kotona istuin yön pytyllä, kun isot hyytymät tipahtelivat veteen ja muuttivat koko WC:n teurastamoksi. Aamulla vuoto oli rauhoittunut ja raahauduin urheasti töihin. Illalla sama alkoi jälleen uudelleen, mutta aiempi vuoto oli ollut vasta lastenleikkiä. Tyttöä nukuttaessani tunsin kuinka veri tuli ensin pikkuhousuista ja sitten housuista läpi. Istuin sohvalla kahden pyyhkeen päällä ja molemmat kastuivat täysin. Olin kalpea ja aloin palella. Aamulla Naikkarin päivystykseen, jossa todettiin että selviäisin ilman tyhjennystä, kaikki oli melkein tullut ulos. 

Järkyttyneillä tunnelmilla ollaan vielä tänäkin päivänä, nyt tuosta on muutama viikko aikaa. Vaikka fyysisesti keskenmeno ja tuulimunaraskaus olivat kamalat, mutta kamalampi on psyykkinen damage. Samalla se vanha katkeruus on noussut pintaan ennennäkemättömällä intensiteetillä. Kaikki ympärillä ovat raskaana ja kaikki kanssamme ensimmäisen lapsen samaan aikaan saaneet odottavat jo toista. Tunnen kuinka sama stressi ja ahdistus nostavat taas päätään. Olen niin katkera, etten tiedä, miten päin olisin. Olen niin katkera, että jatkuva hampaiden kiristely on aiheuttanut kroonisen päänsäryn. 

Olen niin katkera, etten tiedä miten selviän.

Vuosi sitten

"Karkeasti vuosi sitten makasin tällä samalla sängyllä. Makasin ja sain ensimmäisen ahdistuskohtauksen. Olimme mökillä, ja täälä oli täysin hiljaista. Täydellistä, sanoisi joku. Minullekin oli ennen, nyt hiljaisuudessa kuulin oman tuskani kovana, kovempana kuin ikinä. Pääni sisällä käy täysi huuto, vaikka ympärillä soi hiljaisuus. Vuosi sitten Clomeja oli takana pari kiertoa, eikä raskaus ollut täydellisestä ovulaatiostakaan huolimatta alkanut. Tajusin jo silloin, että tästä matkasta ei tule helppoa. Aloin itkeä hysteerisesti ja yritin välillä haukkoa henkeä. Mies kuorsasi melkoisessa jurrissa vierelläni, mutta hän heräsi itkuuni. Parhaansa mukaan hän rauhoitteli, että kohta olen jo raskaana. Kehoni vavahteli itkun tahdissa, itkin hiljaa mutta syvään. Itkin niin paljon, että sain traumat itkemisestä. En tiennyt, että ihminen voi itkeä noin kovaa, mutta silti täydellisen hiljaa.

Vuosi kulunut tuosta episodista ja sama uusiutui. Makaan mökin sängyllä, enkä pysty estämään sitä. Kyyneleet alkavat tulvia poskia pitkin tyynyliinalle, enkä meinaa saada henkeä. Yritän saada miehen hereille kertoakseni, etten jaksa enää hetkeäkään. Mies ei herää. Vuosi mennyt, mitä on tapahtunut? Pari inssiä ja ivf. Eli ei mitään. Sylini ja sieluni ovat tyhjemmät kuin koskaan aiemmin."

Näin kirjoitti eräs todella hauras ja rikkinäinen ihminen vuosi sitten. Nyt se sama ihminen itkee edelleen samassa mökissä, samalla tavalla hiljaa mutta syvään. Mutta nyt lause jatkuu sanalla mutta.

Mutta itkun päätteeksi suupielet nousevat lempeään hymyyn. Katse kiertää vieressä makaavassa ihmeessä, jonka olemassaoloa jaksan joka päivä ihmetellä. Ihme, se hän on. Mielessä niin suuri kiitollisuus.

Kiitos elämä.

Uusi aika

Mitä rakkain ja kaunein tyttömme syntyi eilen epäonnistuneiden käynnistysyritysten  jälkeen keisarinleikkauksella. Kaikki meni hyvin ja kaikki voivat hyvin.

Palaan asiaan, kun tokenen tästä hölmistyksestä, että meistä on tullut kolme <3 Onkohan maailmassa mitään parempaa?

Rv 36+1

Yhtenä kappaleena edelleen :)

Eilen sain ballongin 1 aikaan. Sen laittaminen ei sattunut juurikaan, ainoastaan liikkumisen vaikeus järkytti. Reiteen teipattu ballongin katetri tuntui kamalalta, vaikeutti liikkumista ja teki istumisen ja vessassa käymisen mahdottomiksi. Aluksi tuntemuksia ei juurikaan ollut, mutta kun pääsimme miehen kanssa hetkeksi ajelemaan, alkoi hirvittävät alavatsakivut. Kuin todella, todella kovat kuukautiskivut. Käännettiin auton nokka takaisin kohti Naikkaria, koska oloni oli muutenkin huono. Vatsa meni aivan sekaisin, pyörrytti ja oksetti. Sain kuumavesipullon avukseni. Vauvalla oli kaikki kuitenkin koko ajan hyvin. Pikkuhiljaa olo helpotti, koska kivutkin hellittivät.

Illalla mies lähti kotiin ja samoihin aikoihin kivut yltyivät. Sain todeta ensimmäisen kerran elämässäni, että "aaaa, tältäkö supistukset tuntuukin!" Nyt vihdoin tiesin, mitä tarkoittaa supistus :D suppareita alkoi tulla tämän tästä ja ne olivat todella kipeitä. Supistuksen tullessa piti keskittyä hengittämiseen, muuten olisi kuollut :D Alkuillasta saamani Panadol ei auttanut, joten pyysin jotain vahvempaa. Sain Litalginia ja jonkun nukahtamislääkkeen. Samalla ballongin vetoa löysennettiin. Puolisen tuntia niin taju oli kankaalla :D kun yöllä heräsin vessakäynnille, menin aikalailla seiniä pitkin :D

Aamulla olin hieman pettynyt, kun supistuksia ei enää tullut. Pyysin kätilöä kiristämään taas ballonkia, mutta supistukset jäi silti tulematta. Parin tunnin päästä nykäisin katetrin päästä, ja sieltähän se tipahti sittenkin! Seuraavaksi sain Cytotecin suun kautta, ja nyt jäädään odottelemaan seuraavaa siirtoa.

To be continued...

Rv 36+0

Pikapäivitys nro 2: meidät lähetettiin eilen kotiin muutaman tunnin jälkeen. Oli kuulemma niin paljon ruuhkaa muissakin sairaaloissa, etteivät mielellään käynnistäneet ketään silloin.

Nyt ollaan täälä taas uudestaan, eikä taida olla enää kotiinpääsyn mahdollisuutta :D Vielä kun saisi tän jännityksen purkaantumaan!

Kiitos kaikille tsempeistä <3

Rv 35+5

Pikapäivitys: huomenna käynnistetään synnytys. Tämän päivän lapsivesinäytteestä selvisi keuhkojen olevan kypsät ja EPO hieman noussut.

Taidan seota jännityksestä/innostuksesta/pelosta. 

Rv 34+6

Terveyhdys blogihiljaisuuden takaa. Hävettää palata kirjoittamaan ilman mitään hyvää syytä, paras niistä huonoista syistä olkoot väsymys. Kaikki on mennyt ihan ookoo ja rauhallisesti raskauden suhteen. Aina tähän päivään asti.

Pari viikkoa sitten olimme Naikkarilla ultrassa, jossa huomattiin vauvan ottaneen melkoisen harppauksen kasvussa. Paino kulki pari raskausviikkoa edellä. Tällöin sovittiin uusi ultra tälle päivälle, ja samalla varoiteltiin, että jos vauva harppoisi edelleen kasvussa, tehtäisiin käynnillä samalla lapsivesipunktio. Lapsivesinäytteestä tutkittaisiin vauvan keuhkojen kypsyyttä ja vauvan ahdinkoa kohdussa. Huolimatta koko raskauden kestäneestä hyvästä hoitotasapainosta verensokereiden suhteen, olisi melko varmasti punktio edessä. Punktio ei tuonut sitten mitenkään hyviä fiiliksiä melkein vuoden takaisesta, hieman eri tyyppisestä punktiosta.

En kuitenkaan osannut jännittää lapsivesipunktiota. Pidin koko ajan takaoven auki myös sille mahdollisuudelle, ettei vauva olisikaan harpannut niin suurta askelta kasvussa. Aamulla otettiin ensin Naikkarilla hetkinen käyrää, minkä jälkeen hyppäsin (lue: pungersin ähistään itseni) ultrattavaksi. No, olihan vauva taas kasvanut ja hurjaa vauhtia olikin kasvanut. Tällä hetkellä vauvamme paino oli jo karmaisevat 3,2 kiloa. Kyyneleet silmäkulmissa mietin, miksi tällaista paskaa vielä kestää kaiken muun jälkeen. Muut menevät jo synnyttämään tuon kokoista vauvaa.

Lapsivesipunktio aloitettiin samantien. Alkuvalmistelut olivat melkoisen juhlavat, putsattiin ja aseteltiin suojia. Jännitin niin kovasti, että alkoi tehdä huonoa. Vasemmalta puolelta ylhäältä löytyi pieni lapsivesilammikko, johon neula sujautettiin. Se sattui yllättävän paljon, mutta samalla huokaisin mielessäni, että muutama sekunti ja kaikki on ohi. Kunnes näin ironia hiipivän selän takaa makeasti nauraen. Vauva punkesi itsensä välittömästi kohtaan, jossa neula oli. Neula vedettiin äkkiä pois, ja lääkäri huikkasi että pitää pistää toinen kerta. Hikikarpalot vierivät otsallani. Olo ei helpottunut lainkaan, kun lääkäri löysi "hyvän" lammikon keskeltä vatsaani. Tämähän tarkoitti neulan pistämistä istukan läpi. Meinasin pyörtyä, vaikka makuulla olinkin. Valtava paniikkikohtaus sai minut valtaani, teki mieli juosta ulos huoneesta. Onneksi uuden pistoskohdan putsaaminen kesti sen verran, että sain itseni rauhoitettua. Toinen pistokerta ei sattunut yhtä paljon kuin ensimmäinen, ja lapsivesinäyte saatiin otettua. Suuri ahdistus tippui harteiltani, kunnes.. Sieltä se ironia taas tuli nauraen. Lääkäri selitti, että soittaa näytteen tuloksista vielä tänään. Jos ja kun keuhkot eivät olisi vielä kypsät, olisi uusi lapsivesinäyte ensi viikolla edessä. Jouduin nieleskelemään kyyneliä nyökkäillessäni. Vielä oli edessä tunnin verran käyrän ottamista, mutta sitä ennen saimme istua hetken miehen kanssa. Murruin kyyneliin.

Kuvittelin näytteen ottamisen olevan piece of cake, mutta se oli jotain pahempaa. Se oli fyysisesti sitä mitä odotinkin, mutta henkisesti tuhannesti pahempi. Se oli isku vasten kasvoja, se oli tähän astisesta raskaustaipaleesta konkreettisin epäonnistu minen. Kotiin pääsemisestä asti olen ollut itkuinen. Monesti kuulee vauvan olevan turvassa äidin kohdussa, kohtu on maailman turvallisin paikka. Itse en malta odottaa hetkeä, kun vauvani pääsee pois kohdustani. Tuntuu, että tuhoan hänen kehityksensä, vaikka teenkin kaiken voitavani. Olen vauvani kasvun suurin sabotoija. Ajatus siitä, etten saa synnyttää vauvaani hänen suuruuden vuoksi, tai se, että hän joutuu viettämään aikaa tehohoidossa epäkypsien keuhkojen vuoksi.. Se tappaa.

Rv 30+6

Täällä kirjoittelee hormonihöyryinen tuleva mamma. Tämän päivän oon painellut kotona ympäri kämppää, järkkäillen asuntoon tilaa vauvalle. Oon pessyt vauvan pyykkiä, järjestellyt kaappeja ja raivannut tilaa tulevalle asukkaalle. Ennen tätä oon vaan tuskaillut, että kaikki tämä pitäisi vielä tehdä, mutta tiistain ultran jälkeen iski konkretia. Vauvahan on täälä laittoman aikaisin.

Tiistaina meillä oli siis taas ultra Naikkarilla. Diabetekseni vuoksi vauvan koko jännitti, varsinkin kun vatsakin tuntuu ottaneen kasvuspurtin. Murunen oli kuitenkin hyvän kokoinen, 1560 grammaa. Muutenkin kaikki näytti niin hyvältä, kun vaan vielä näyttää voi. Lääkäri kuitenkin totesi sivulauseessa, että synnytyshän käynnistetään sairauteni vuoksi viimeistään viikolla 38. Nyökyttelin vaan tyytyväisenä, mutta matkalla kotiin tajusin asian. Siihen on kuutisen viikkoa aikaa. Se on aivan naurettavan lyhyt aika! Neljä viikkoa siitä yritän olla vielä töissäkin! Voi a-p-u-a.

Vauva-kultani on alkanut hikotella. Viime lauantaina tajusin ensimmäisen kerran ihanat nytkähtelyt mahassani, ja tämän jälkeen vauva on alkanut nikotella pari kertaa päivässä. Olen lukenut, että muut mammat kokevat hikottelun ärsyttävänä, mutta itse rakastan sitä - ainakin vielä. En voi olla huvittumatta ajatuksesta, että pikkuisella on oikeasti hikka <3 Kuinka malttamattomana täälä odottelemmekaan vauvaamme, ihan uskomatonta että pian meitä on kolme <3

Rv 29+5

Hurjissa viikoissa mennään, en voi uskoa tätä todeksi! 30. raskausviikko on kohta jo lopuillaan. Maha on ottanut viimeisen parin viikon aikana hurjan kasvuspurtin, pelottaa ajatella, miltä näytän kuukauden päästä :D Muuten kaikki on mennyt suht hyvin, mitä nyt närästää niin että itkettää ja alaselkä vaivaa. Tiistaina olisikin taas ultran vuoro, minkäköhän näköinen ja kokoinen vauveli siellä mahtaa nyt olla :') <3 Sukupuolellekin olisi kiva saada vielä varmistus.

Blogin suhteen olen pyöritellyt viime aikoina monenlaisia ajatuksia. Ensin ajattelin kirjoittamisen lopettamista täysin, mutta sitten tulin toisiin ajatuksiin. Olen miettinyt pienimuotoisia uudistuksia, johon kuuluisi myös blogin nimen muuttaminen ja samalla siis uuden blogin perustaminen. Olemassaolematon kun tuntuu olevan pian varsin olemassaoleva <3

Pari kuukautta, ja meidän kanssa asuu täälä pieni vauva.. Ajatus on niin herkistävä, mutta samalla pelottava. Edelleen saan nipistellä itseäni, että tajuaisin tämän olevan totta, eikä ainoastaan maailman ihaninta unta <3

Rv 26+5

Nolottaa palata näin pitkän hiljaisuuden jälkeen ja vielä ilman hyvää syytä. Aikaa olisi ollut, en vaan ole saanut aikaiseksi. Viimeisen viikon olen ollut sairaslomalla, kova flunssa sai otteen meistä. Vatsa senkun kasvaa kasvamistaan, välillä tuntuu että repeän liitoksistani :D Raskausarpia ei ole onneksi vieläkään ilmaantunut.

Suurin tapahtuma sitten viime postauksen on lastenvaunujen hankkiminen. Löysimme hyvän tarjouksen Brion yhdistelmävaunuista, joten laitoimme ne tilaukseen. Tuolla nurkassa ne nyt tönöttävät, aina ohi kulkiessani jään hölmistyneenä tuijottamaan niitä: miten tänne tuollaiset on päätyneet? :D Kovasti tekisi mieli mennä kruisailemaan ulos vaunujen kanssa, mutta ehkä vielä ei ole sen aika :D

Toinen yhtä suuri tapahtuma viime viikolta on äitiyspakkaus, vihdoin se saapui! <3 Jo pelkän laatikon katseleminen sai kyyneleet valumaan pitkin poskia :') Niin kauan haaveilin tuosta pakkauksesta, ja siinä se nyt on <3 Täynnä mitä ihanimpia vaatteita pienelle. Tätä on käynyt hypistelemässä jo toinen tulevista mummuistakin :D

Viime viikolla meillä oli myös ylimääräinen ultra. Vauvalla oli kaikki hyvin ja hän painoi jo hieman yli 800 grammaa. Näimme muutaman armollisen sekunnin kasvojen sivuprofiilia, ja noiden sekuntien ajan pikkuinen toi myös toisen kätensä kasvojensa viereen <3 Siinä meinasi tältä mammalta taas tirahtaa muutama onnenkyynel :') Pikkuisemme näytteli myös varsin edustuskelpoista, sillä  automatkalla sairaalaan aloin tuntea potkut rintojen alapuolelle eli hän oli pää alaspäin, mitä hän oli siis vielä ultrankin aikana. Näin hän ei siis ikinä yleensä ole, vaan saan potkuja aina virtsarakkoon ja peräsuoleen päin :D Hyvin näytelty, pikkuinen!

Rv 25+0

Uutta raskausviikkoa pukkaa <3 Miten sitä jaksaakin olla aina yhtä innoissaan uudesta raskausviikosta :D Päässämme pyörii mitä villeimmät ajatusleikit siitä, minkä näköinen tyllerö sieltä on syntymässä. Olemme niin kovin innoissamme vauvasta, eikä kumpikaan malttaisi odottaa toukokuuta ;)

Sain eilen postissa Kelan päätöksen äitiyspakkauksesta, siinä sanottiin pakkauksen saapuvan 2 viikon kuluessa, IIKS! Nyt pitäisi malttaa enää hetki, ennenkuin pääsee tutkimaan rakkauspakkauksen sisältöä <3 Ensiksi aiomme tutkia pakkauksen miehen kanssa kaksin, mutta tiedän jo nyt, että sen jälkeen sen haluavat hypistellä läpi myös tulevat mummut :D Varsinkin oman äidin intoilu tästä raskaudesta on liikuttavaa seurattavaa :')

Tänään sain käsiini myös jotain muuta raskaushormonien aiheuttamaa. Tilasin nimittäin viikko sitten Bolakorun, ja tänään se vihdoin tuli postissa <3 Rakastan tätä korua, se on kauniimpi, mitä osasin kuvitellakaan. Lisäksi se on ihana muisto tästä raskausajasta, ja toivon, että vauvakin tottuu sen kilinään sekä kohdussa että synnyttyään <3 Bolan aiheuttama helinä oli todella erilainen (eikä ehkä hyvällä sanottuna) mutta äkkiä siihen tottui. Ajatus siitä, että oma tyttäreni voi pitää tätä bolaa odottaessaan omaa esikoistaan, on verraton <3

Rv 24+5

25. raskausviikon viimeiset päivät jo menossa, voi pyhä sylvi! Viime päivinä oon jo kokenut pientä paniikkia siitä, että mikään ei ole vielä valmiina. En ole uskaltanut edelleenkään ostaa juurikaan vaatteita, enkä mitään muutakaan suurempaa. Kohta pitäisi alkaa toimia vauhdilla. Rattaat, hoitopöytä... öö? :D Totta puhuakseni, en edes tiedä, mitä tärkeitä hankintoja pitäisi tehdä. Tuntuu, että ollaan miehen kanssa ihan pihalla. Tuskin ollaan ainoat esikoisen odottajat? :D Onneksi lähipiirissä on lapsellisia tuttuja, joilta kysyä apua. Vinkatkaa toki tekin paremmin tietävät esim. rattaiden valintaa helpottavaa/tarpeellista tietoa! Mikä on hyvä merkki ja malli?

Pienen potkut voi nähdä jo mahalla. Aina kun hän päättää jysäyttää potkun mahaani, voi vatsapeitteiden nähdä värähtävän <3 Vauva alkaa olla jo melkoisen voimakas tapaus, potkut on todella napakoita ja voimakkaita. Välillä sitä yllättää itsensä tuijottamasta värähtelevää vatsaansa hymy suupielillä <3 Toki samalla panikoin mietin, kuinka tomera tyttönen sieltä onkaan tulossa, jos potkut ovat nyt jo tällaisia :') Töissä saa pelätä asiakkaiden läsnäollessa voimakasta potkua, niiden aikana silmät tuppaavat levähtää lautasen kokoisiksi :D

Ensi viikolla päästään taas ihailemaan pikkuisen touhuja ultraan. En malta odottaa, voi kun saisimme nähdä hänen kasvoistaan sivuprofiilin tällä kertaa.. Rakenneultran lääkäri oli niin tiukan oloinen tyyppi, että hän tasan tarkkaan tutki ne tarpeelliset ruumiinosat, eikä edes yrittänyt saada pienestä hyvää kuvaa. No, tärkeintä että kaikki on hyvin, I know :)