Kun mikään ei riitä

Nyt pitäis olla hyvä fiilis. Tätä hetkee ja kiertoo oon odottanu muutaman viimesen kuukauden. Kaikki on edessä, selvisin punktiosta ja nyt on edessä ensimmäinen PAS, ensimmäiset oikeet piinailut.
Mutta se ei tunnu riittävän mulle. Aina löytyy uusi "mutta". En taida ikinä pystyä oleen onnellinen, mulle ei taida riittää oikein mikään. Mahtaakohan sekään riittää, jos joku kaunis päivä tikkuun piirtyykin kaks viivaa? Riittääkö sekään, jos saan joskus oman lapsen syliini? Varmasti riittää, mutta samalla pelkään, että lapsettomuus on jättäny muhun niin syvät arvet, ettei tätä pysty unohtamaan. Maanpäällinen helvetti, kauhuskenaario, painajainen.. you name it. Tässä tilanteessa en olis ikinä itseäni kuvitellut. Koko sairaushistoriani oli jo lapsettomuusdiagnoosia ennen liian värikäs, tätä en olisi todellakaan enää kaivannut. Koko tilanne on niin utopinen, että välillä huomaan haukkovani henkee. Tää tilanne on liian totta.

Tänään oon saanu pieniä itkukohtauksia, kun oon miettiny tilannettamme. 2,5 vuotta yritystä napsahtaa mittariin huomenna, kun kalenteri kääntää sivunsa syyskuuhun. Oon katkera, surullinen, raivoissani, epäuskoinen. Tässä kuussa luukusta kolahtaa taas yli 800 euron lasku, siitähän se riemu taas repee. Millä siitä selvitään?

Juteltiin eilen miehen kans viinilasillisten ääressä tästä tilanteesta jälleen kerran. Mies se porskuttaa edelleen eteenpäin optimistisuuspotkurillaan. Kun sanoin hänelle ahdistavia mietteitäni, hän alkoi miettiä mitä kaikkee tehdään, kun meillä on lapsi. Itse pyörittelen päässäni alkioita ja niiden mahdollisuuksia, miehellä oli melkein vauva jo sylissä. Absurdia, mutta siksi juuri häntä rakastan. Hän kertoi, ettei usko hetkeäkään, ettei me saatais lasta. Hän tuntui olevan täysin varma, että oon kohta raskaana. Ihan kiva, mutta oon kuullu tota lausetta nyt 2,5 vuotta.

Vuoto melkeinpä loppui jo, en voi ymmärtää kuinka niukat omat kuukautiseni nykyään on! Progynovaa on eilisestä asti mennyt se 3 nappia päivässä, oon melkein jo tottunut taas tähän nappidraamaan. Vielä kun pääsisin eroon tästä vellovasta itsesäälistä.

Kp 1, 1. PAS

Miks musta tuntuu, että oon kirjottanu ton tyyppisen otsikon ennenkin?! :D No nyt voin sanoo todellisen kp 1:en olevan täällä! Ja samalla myös todellisen ensimmäisen PAS:n! Kirjaimellisesti äsken pyyhkäisin uuden kierron käyntiin: monen päivän tuhruttelun sijaan pääsin vessareissulla näkemään rehellistä vuotoa. Aina se jaksaa yllättää, oma kroppa siis. Monesti negatiivisesti, mutta hyvä että edes muutaman kerran vuodessa positiivisesti :)

Oon niin fiiliksissä tästä, että eilinen msennuskausi ei päässyt nostamaan päätään kuin inan. Huomenna aloitan siis Progynovat. Niitä on tarkoitettu 3tabua/pvä, mahtaako olla väliä, että ottaako ne kerralla vai yks aamulla, yks päivällä ja yks illalla?

Tervetuloa kp 1! Miten jaksankaan iloita oikeista kuukautisista näin, melkein ihan herkistyn :') vaikkei kroppa taaskaan saanut raskautta aikaiseksi, on tämäkin jotain, eikö kamut? :)

Vajoaminen

Sieltä se taas tulee. Ei, en tarkoita uutta kiertoa vaan masennuskautta. Pari kertaa oon pidätelly tänään itkua, ja lapsettomuus on pyörinyt koko päivän mielessä. Jopa töissä. Tänään töissä jouduin tuijottelemaan yhtä kaunista vauvamahaa 15 minuuttia, mutta aika tuntui tunnilta. Asiakas keskusteli työkaverin kanssa, eikä asiakas nähnyt minua. Enkä minä hänen kasvojaan. Mutta vauvamahan näin. Eihän mun pakko ollut tuijotella mahaa, mutta minkäs teet? Katselin kauniisti pyöristynyttä kumpua niin kateellisena, että meinasin vajota maan alle. Tuleva äiti silitteli mahaansa ylpeänä. Kuinka kateellinen olinkaan hänen mahastaan. Katselin sitä kuin maailman kahdeksatta ihmettä.
Työpäivän jälkeen olin väsynyt. Henkisesti niin väsynyt, etten jaksanut kuin nukahtaa.

Tuhruttelu jatkuu edelleen ja meinaa viedä järkeni. Oon nyt vasta tajunnu omasta kierrostani jotain. Tarkoitan siis niitä kiertoja, joissa on tän vuoden aikana (en muista viime vuoden kiertoja) saatu ovis aikaseks ja oon "saanu" oikeet kuukautiset. Parin inssin jälkeen ja nyt tässä kierrossa tuhruttelu on alkanu jo mooonta päivää ennen, kun vuoto on kunnolla päässyt alkamaan. Tää asia varmaan pitää tuoda esille, kun seuraavan kerran astelen klinikalle. Kertokaa enemmän tietävät, mistä tässä on kyse? Vai "kattaako" lääkkeellinen kierto lääkkeet (siirron jälkeen) myös tiputtelun aiheuttajaan? Olisko tässä tiputtelussa syy siihen, miks raskaus ei oo alkanut..

Pilkahdus elämää

Avasin Bloggerin ja ajattelin kirjoittaa. Jotain jostain. Oon tuijottanu varmaan 10 minuuttia tyhjää ruutua. Blogin avaaminen toi taas vanhan kunnon lapsettomuusahdistuksen pintaan. Töissä en ehdi miettiä lapsettomuuttamme tippaakaan ja rakastan sitä.

Aivan kuin olisin löytänyt sen "oikeen elämäni" tän viikon aikana. Koko ajan se on varmaan tuolla taustalla pyörinyt, mutta silti oon vaan stressannu ja surru lapsettomuutta niin paljon, etten ole huomannut elämääni. Kaikki lapsettomuuteen liittyvä on ollut elämäni. Ja on edelleen. Varmaan tän ensimmäisen työviikon jälkeen se "lapsettoman elämä" palaa sieltä taas ahdistuksineen ja dosetteineen :D

Kp 1 ei ole vielä tänään. Enkä usko, että on vielä huomennakaan. Tuhruttaa vähän, mutta lämmöt huitelee edelleen 37 asteessa ja pärskin kuin hullu. Lisäks viluttaa ihan jatkuvasti. Uuden kierron alkaminen menee siis varmaan ihan loppuviikkoon, pitäähän noitten lämpöjenkin dropata ensin. Loppuis nyt jo tää surullisen kuuluisa kierto. Samalla kun kirjoittelen, tajusin että ollaan päästy piinaileen viimeks maaliskuussa (!!). Siis maa-lis-kuus-sa. Silloin oli viimeinen inseminaatio, enkä kyllä totuuden nimissä tiedä, kuinka tosissani silloin piinailin. Usko koko inseminaatioon oli yhtäkuin 0 ja voi luojan kiitos ne on ohi. Tuo kaikki selittää sen, miks oon ollu näin turhautunu tähän edestakas soutamiseen ja venailuun. Melkein puoleen vuoteen lapsettomuushoidoissa ei olla päästy lähellekään sitä tavotetta. On tehty kaiken näköstä, että päästäisiin piinaileen, mutta kertaakaan en oo piinaillu. Kaipaan oikein kunnon piinailua pitkästä aikaa. Niinpä, ja sitten kun pitää piinailla, se on ihan kamalaa :D Tällä hetkellä en kaipaa mitään muuta, kun mahdollisuutta tulla raskaaks.

Odottamaton vierailu

Myöhään eilen bongasin jotain, mitä en osannut ihan vielä odottaa -punertavaa vuotoa! Kuukautiset taitaa ollakin jo ovella, ja hyvä niin!

Vaikka en piinaillut, en tehnyt raskaustestejä yms., en vaan voi olla ajattelematta, miksi meillä ei tärppää luomusti? Pakkanen on täynnä alkioita, mutta tekeekö niillä mitään? Jos pystymme luomaan keskenämme miehen kanssa samanlaisia alkioita, joita pakkanen on täynnä, miksi en oo raskaana jo? Joudunko taas vuotamaan alkion, joka ei jostain syystä tarraa kiinni?

Tänään oon myös havahtunut tähän suht vakaaseen mielentilaani. Kun selvisin tästä pettymysten ja stressaamisen kierrosta, pääsin autuaaseen tilaan. Oon odottanu innoissani tulevaa siirtoo. Samalla kuitenkin tajusin, että tästä ei oo enää paluuta. Jos ensimmäinen siirto tuottaa negan, romahdan varmaan aika pahasti. Jos siirtoja joudutaan tekeen useita, miten kestän sen? Me ei olla ennen oltu tän lapsettomuushoitohistorian näin konkreettisen asian äärellä. Se pelottaa, mutta samalla en jaksais odottaa enää hetkeekään. Ihan kun ne hoidot alkais nyt vasta.

Kuukautiset, otan sinut avosylin vastaan, mutta samalla toivon, ettet vieraile tämän kuukauden jälkeen meillä vuoteen.