Nyt pitäis olla hyvä fiilis. Tätä hetkee ja kiertoo oon odottanu muutaman viimesen kuukauden. Kaikki on edessä, selvisin punktiosta ja nyt on edessä ensimmäinen PAS, ensimmäiset oikeet piinailut.
Mutta se ei tunnu riittävän mulle. Aina löytyy uusi "mutta". En taida ikinä pystyä oleen onnellinen, mulle ei taida riittää oikein mikään. Mahtaakohan sekään riittää, jos joku kaunis päivä tikkuun piirtyykin kaks viivaa? Riittääkö sekään, jos saan joskus oman lapsen syliini? Varmasti riittää, mutta samalla pelkään, että lapsettomuus on jättäny muhun niin syvät arvet, ettei tätä pysty unohtamaan. Maanpäällinen helvetti, kauhuskenaario, painajainen.. you name it. Tässä tilanteessa en olis ikinä itseäni kuvitellut. Koko sairaushistoriani oli jo lapsettomuusdiagnoosia ennen liian värikäs, tätä en olisi todellakaan enää kaivannut. Koko tilanne on niin utopinen, että välillä huomaan haukkovani henkee. Tää tilanne on liian totta.
Tänään oon saanu pieniä itkukohtauksia, kun oon miettiny tilannettamme. 2,5 vuotta yritystä napsahtaa mittariin huomenna, kun kalenteri kääntää sivunsa syyskuuhun. Oon katkera, surullinen, raivoissani, epäuskoinen. Tässä kuussa luukusta kolahtaa taas yli 800 euron lasku, siitähän se riemu taas repee. Millä siitä selvitään?
Juteltiin eilen miehen kans viinilasillisten ääressä tästä tilanteesta jälleen kerran. Mies se porskuttaa edelleen eteenpäin optimistisuuspotkurillaan. Kun sanoin hänelle ahdistavia mietteitäni, hän alkoi miettiä mitä kaikkee tehdään, kun meillä on lapsi. Itse pyörittelen päässäni alkioita ja niiden mahdollisuuksia, miehellä oli melkein vauva jo sylissä. Absurdia, mutta siksi juuri häntä rakastan. Hän kertoi, ettei usko hetkeäkään, ettei me saatais lasta. Hän tuntui olevan täysin varma, että oon kohta raskaana. Ihan kiva, mutta oon kuullu tota lausetta nyt 2,5 vuotta.
Vuoto melkeinpä loppui jo, en voi ymmärtää kuinka niukat omat kuukautiseni nykyään on! Progynovaa on eilisestä asti mennyt se 3 nappia päivässä, oon melkein jo tottunut taas tähän nappidraamaan. Vielä kun pääsisin eroon tästä vellovasta itsesäälistä.
Ei alakulolleen mitään voi. Ihan turha kuvitella, että se olisi asennekysymys. Ei ole. Tuohon riittämiseen, ei riitä että testi on positiivinen, lapsen pitää olla terve. Sitten ei riitä että lapsi on terve, sen pitää syödä ja nukkua. Ei riitä, että lapsi syö ja nukkuu, sen pitää osata toimia ryhmässä etc.
VastaaPoistaVoimia alkaneeseen kiertoon! Hyvä että puhutte miehen kanssa, niin hänkin tietää takaraivossaan, että asiaa saa surra ja olla epävarma, vaikka suuren osan aikaa olisikin optimisti :)
Voi, toi taitaa olla niin totta.. Tää pessimismi ei taida tippaakaan auttaa tohon riittämiseen, päinvastoin :/
PoistaKiitos<3 On se hyvä, että mieskin tietää koko ajan missä vesissä seilaan :)