Syksyvihaajan syksy

Kävin tänään pienellä kävelylenkillä, kuuntelin hyvää musiikkia ja huomasin ensimmäiset lehdet maassa. Ensin järkytyin, sitten hymyilin. Oon tunnettu siitä, että vihaan syksyä. En voi sietää kyseistä vuodenaikaa, koska kaikkialla on hiljaista ja luonto kuolee silmissä. Tänä vuonna yllätin jopa itseni ja huomasin helpottuneeni nähdessäni ensimmäiset lehdet maassa.

Kesän tavoitteena lapsettomuuden saralla oli punktio ja yks siirto. Punktio toteutu, mutta siirtoon ei päästy. Kesä oli kokonaisuudessaan liian hiljainen lapsettomuushoitojen kannalta. Tuntuu ettemme edenneet mihinkään. Punktio on kyllä iso asia, mutta sen molemmin puolin änkesi liian monta välikiertoo.
Vaikka loppukesä oli ihanan lämmin, huomasin kesävaatteista johtuen enemmän vatsanseudun kyttäämistä. Ja se johti massiiviseen ahditusaaltoon joka kerta. Samoin muut vauvamahat tuli bongattua liian helposti. Nyt oon onnellinen, kun ilmat alkaa viiletä ja saa verhota itsensä suojaaviin villatakkeihin ja takkeihin. Kunnon panssarit :D

Myös pimenevät illat tuntuvat lämmittävän sydäntä. Saa sytyttää kynttilöitä, kietoutua panssaritakkeihin ja mököttää rauhassa perus suomalaisen tavoin :D Kesä tuntuu tuovan niin paljon iloisia ja onnellisia ihmisiä, että se välillä raskaalta. Itse en pysty ikinä hymyilemään aidosti, paitsi jos satun hetkeksi unohtamaan olevani lapseton. Tämä kesä oli henkisesti tähän asti rankin. Verrattuna viime kesää viettäneeseen minään, huomaan olevani nykyään pelkkä raunio.

Eli ehkä oon vihdoin ja viimein löytäny tästä lapsettomuudesta ensimmäisen hyvän asian. Cheers to that!