Viikonloppu meni vaihtelevissa tunnelmissa. Mökin jälkeen pyrähdimme viettämään sukulaislasten kanssa aikaa. Lapset olivat niin ihania, he tulivat viereen ja leikin heidän kanssaan pitkät tovit. Lapsettoman suru ja kateus eivät nostaneet päätään kuin kerran. Työnnellessäni rattaita nieleskelin itkua ja muiden katseen välttäessä pyyhin kyyneleet silmäkulmista. Tunsin niin suurta katkeruutta elämää kohtaan. Miksi minä en saa työntää noissa rattaissa lastamme? Miehelle kerroin tästä episodista myöhemmin, onneksi hänkään ei ollut sitä huomannut.
Vaikka selvisin hyvin lastenhoidosta, tiesin mitä sen jälkeen koittaa. Onhan sama kaava toistunut ennenkin. Katselin pitkään, kun mies leikki lasten kanssa, käsitteli heitä niin rakastavasti ja hellästi. Katselin, kun sukulaislapsi halasi miestäni. Miestäni, josta en kykene tekemään isää. Eilen illalla kun jäimme miehen kanssa kahdestaan, halasin häntä. Mieleni valtasi niin suuri tarve pyytää anteeksi. Pyytää anteeksi aiheuttamaani lapsettomuuttamme. Pyytää anteeksi ajan kulumista ja isoja rahaongelmiamme. Sitä, kun en pysty tekemään miehestäni isää. En kuitenkaan saanut haluamaani sanottua.
Kun tänään pääsimme miehen kanssa kahdestaan autoon, ja ehdin prosessoida viikonloppua mielessäni, suuri itkukohtaus sai minut valtaansa. Romahdin ja nyyhkytin. Pyyhin kyyneleitä ja surin. Mieheni piti minua kädestä ja lohdutti tulevalla siirrolla. En taaskaan pystynyt sanomaan mitään, hoin vaan mielessäni, kuinka pahoillani olen. Miten voin päästä yli tästä syyllisyydestä? Vaikka moni sanoisi tähän väliin, ettei minun tarvitse potea syyllisyyttä, niin tarviihan minun. Minussahan se syy on. Syy, jonka vuoksi olemme olleet kohta 2,5 vuoden ajan lapsettomia. En sanonut miehelleni pahoitteluja senkään vuoksi, koska tiedän hänen vastauksena. Hän vähättelisi sitä ja sanoisi, että yhdessä tässä ollaan. Siihen toteaisin: "Yhdessä, mutta niin yksin." Jos kykenisin.
Letrozoleja syön nyt toista päivää toistaiseksi oireitta. Huomenna soittelen klinikalle varatakseni ajan ensimmäiseen ultraan.
Meillä miehellä oli tota syyllisyyttä kun sai tietää, että siittiöitä on tosi vähän. Sille se oli tosi kova pala ja puhu muutamaan kertaa, että eti mies jonka kanssa saat lapsen. Ite en ikinä ajatellu, että mies olisi "syyllinen" mihinään. Myöhemmin sit selviskin, että mun munasoluissa on joku vika ja tuntuu, että vasta sit mieskin pääs siitä syyllisyydestä :/
VastaaPoistaOonkohan mä jotenkin outo kun en oo tuntenu yhtään syyllisyyttä vaikka isoin vika on mun munasoluissa :o :D Auttaisko jos saisitte miehen kanssa puhuttuu kunnolla noista sun fiiliksistä?
Jos klinikan linja on huomenna varattu niin me siellä todenäköisesti pidetään linjaa varattuna ;DD <3
Kuulostaa tosi tutulta, mäkin oon heittäny miehelleni samat lauseet.. En usko että oot tippaakaan outo :D ehkä oot jo päässy ton vaiheen yli, mä tykkään rypee itsesäälissä :D Toi puhuminen todella auttoi, kiitos vinkistä <3
PoistaMeillähän ongelman ydin on mun endossa, mutta samoin mäkään en oikein osaa tuntea syyllisyyttä tilanteesta. Yhdessä tosiaan tässä ollaan! Ja aivan yhtä vaikeaa se "vauvan teko" voisi olla ilman endoakin, sitä ei voi tietää. :/
VastaaPoistaMunkin täytyy soitella huomenna klinikalle, tänään kp1, eli näillä näkymin kohta aloitan piikittelyt. Jännää. ;)
- Mari
Tosi hyvä pointti, ilman ilmiselvää syytäkin raskautumisessa vois olla vaikeuksia!
PoistaOi kuinka jännää Mari! Kaikki menee varmasti hyvin, tsemppiä ;) <3
Meillä oli vikaa molemmissa, joten kumpikaan ei voinut tuntea syyllisyyttä. Mulla on endo ja miehellä valtaosa paikallaan liikkuvia siittiöitä, jotka takertuvat toisiinsa. Mietittiin vaan kuinka paska säkä voi olla, että kumpikaan ei ole "normaali". Ja toki monesti kävi mielessä onko se universumin tapa sanoa, että meidän ei kuulu saada lapsia. :/
VastaaPoistaToi olis "ihanteellinen" tilanne, että molemmissa olis vikaa/kummassakaan ei vikaa. Suht rankkaa olla ainoo "syntisäkki" :( Munkin on käynyt mielessä toi, että onko sit tarkoitettu niin, että mun kuuluu elää lapsettomana loppuelämän :(
Poista