Näin eilen itseni valokuvasta, joka on otettu puoli vuotta sitten. Nyt tiedän miltä surulliset silmät näyttävät. Järkytyin, näkyykö suru ulospäin noin selkeästi. Kuva näytti muokatulta; vaikka hymyilin, silmäni surivat. Leikkaa-liimaa -kasvot. Miehen kanssa välit kiristävär, typerää nahinaa pikkuasioista. Minä stressaan tulevaa inssiä ja mies työasioita.
Viime aikoina olen myös tuntenut voimakkaasti häpeää. Häpeän puhua jopa miehelleni hoidoista, hävettää että minä joudun viemään hänet sairaalan pikkukoppiin katselemaan pornolehtiä. Hänhän on täysin terve, jonkun muun kanssa ekasta kerrasta tärppäisi varmasti. Häpeän itseäni. Ja kyllä näen sen hänestä, että hän ottaa asian kevyemmin, koska vika ei ole hänessä. Se tuntuu sietämättömältä. Kyllä mies minua aina on jollain tavalla tukenut, mutta loppupeleissä olen yksin lapseton.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahtuisin kommentistasi ❤️