Piiiitkästä aikaa taas luonani vierailee todella ärhäkkä malttamattomuus. Varmaan tää uuden kierron odottelu sai tän aikaseks. Raskausuutisia paukkuu kaikkialta, ja me täälä odotellaan tekemättä mitään. Viimeset kaks kuukautta ollaan vaan odoteltu. Mieskin sanoin, että tuntuu ettei oltais puoleen vuoteen oltu hoidoissa. Mutta niinhän se melkein onkin. Viimeksi 4 kuukautta sitten oli onnistunut inseminaatio (onnistunu ja onnistunu).
Istuin autossa miehen vieressä, ja kyyneleet valui silmistä. Mielessä pyöri kamalin ajatus ikinä; me ei taideta ikinä saada lasta. Tää kaikki tuntuu nyt taas niin hitaalta ja ajatus omasta lapsesta kaukaiselta ja mahdottomalta. Hoidoissa meillä menee vielä niin paljon aikaa. Oon niin vihanen itselleni, miks lähdettiin vielä tähänki inseminaatioon. Olenko minä itse kuitenkin se, joka pinaa minua eniten?
Mieheni oli pari päivää sitten kovin vakuuttunut, että voin olla raskaana, kun vuotoakaan ei kuulu. Ihailen hänen optimismiaan; vielä hän jaksaa uskoa ihmeisiin, vaikka yritystä on takana kaksi vuotta. Pussasin häntä otsalle ja kutsuin hölmöksi. Samanlailla jaksoin alussa uskoa, että meitäkin saattaisi kohdata mitä iloisin yllätys. Mutta kun ei. Me ei olla niitä, jotka tekee välikierroilla ihmeitä ja saakin yhtäkkiä huomata olevansa raskaana. Tuo on muuten itselleni maailman oudoin ilmaisu. Miten se voi tulla yllätyksenä jollekin?
Meille on selvästi tarkoitettu se pisin tie. En tiedä, mihin se tie johtaa, enkä ehkä haluakaan tietää. Vaikka totuus onkin se, että siellä tien päässä ei voi olla mitään kauheampaa kuin tämä hetki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahtuisin kommentistasi ❤️