Kulutin aikaa lukemalla blogeja ja eksyin blogiin, jota en ollut lukenut kuukausiin. Vaikka näin sivusilmällä jo jotain, mikä sai varoitusvalot vilkkumaan punaisena, jatkoin tyhmyyksissäni lukemista eteenpäin. Raskaana. Ultrakuvia. Vauvakumpu. Voi kuinka vajosinkaan. Huomaamattani haukoin henkeä ja itkin. Kuin olisin hukkumaisillani. Kuivalla maalla.
On niin vaikea asennoitua taas tähän välikiertoon, vaikka tiedänkin tämän olevan viimeinen tappavan tuskallinen odotuskierto. Kohta olemmekin jo yksityisellä. Jotenkin aivoni suojelevat minua kääntämällä ajattelun niin, että nyt se matka vasta alkaa. Mutta samalla mahanpohjassa on polttavan pelottava ajatus siitä, että se matka voi myös loppua heti. Mitä jos munasoluni ovat niin kelvottomia, että hoidot jäävätkin siihen?
Tämä elämä on niin ironiaa tulvillaan. Kuukautiset alkoivat samana päivänä, kun Cathrine ja William saivat kauan odotetun prinsessansa. Luin uutisia kulmat kurtussa, samalla tuntien istuvani verilammikossa ja oikealla munasarjassa todella kovaa tykytystä, kun keltarauhanen tuhoutuu ja jättää meidät jälleen kaksin. Ei elämää ylläpidettävänä. Fyysinen kipu tuli kovana, mutta vielä kovempana vyöryi henkinen kipu valtameren lailla jättäen rannalle ainoastaan roskaa.
Meillä aloitettiin hoidot viime kesäkuussa. Kun kuulin, että Britteihin odotetaan uutta vauvaa, niin toivoin todella kovasti, että olisin raskaana ennen kuin tuo pikkuinen syntyy. Viisi alkionsiirtoa myöhemmin onneksi näin kävikin - kuukautta ennen kuin pikkuprinsessa syntyi. Ja Madeleinekin vielä, vaikka edellinenkin on vasta niin pieni.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Annika! Ihana kuulla, että teillä on tärpännyt, paljon onnea <3 ai niin Madeleinekin vielä.. Olinkin unohtanut tuon, jaiks, niitä vauvauutisia odotellessa :D
Poista