Valvoimme eilen miehen kanssa yömyöhään ja istuimme parvekkeella. Keskustelu kääntyi lapsettomuuteemme ja sen herättämiin tunteisiin. Mies myönsi, ettei välillä ehkä tue minua tarpeeksi. Mutta siihenkin on syy; hän ei pysty hyväksymään totuutta. Sitä, että olemme lapsettomia. Ymmärsin häntä, olenhan itsekin yrittänyt taistella totuutta vastaan. Vaikein pala tässä itse asiassa onkin ollut laspettomuuden hyväksyminen. Kyynelhanat aukesi molemmilla viimeistään, kun mies totesi hiljaa: "Pakko se (lapsettomuus) on hyväksyä, koska me käydään läpi tätä maailman kamalinta asiaa."
Myöhemmin keskustelumme kääntyi tunteiden kokemiseen, ja siihen, että kaikki ihmiset maailmassa kokevat samoja tunteita. Pohdimme sitä, kuinka joka maassa monet kärsivät lapsettomuudesta, ja kuinka vaiettu asia se on. Muistan vuoden yrityksen jälkeen lukeneeni lapsettomuudesta faktatietoa netistä, ja siellä törmäsin listaan, minkälaisia tunteita lapsettomuudesta kärsivä saattaa kohdata. Suu ammollaan kuin tekstiä, koska tajusin kokeneeni KAIKKI nuo tunteet. Suru, häpeä, masennus, itsetuhoisuus... Myöhemmin olen teidän blogeissanne lukea samoista tunteista. Vaikka se on kammottavaa, se on myös lohduttavaa. En ole todellakaan yksin tämän asian kanssa. Siksi teidän muiden blogit ja kommentit ovat arvokkainta, mitä voin ikinä saada.
Kiitos <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahtuisin kommentistasi ❤️