Lapsettomuus ja juhlapyhät

...eivät sovi yhteen. Eivät sitten millään tavalla, ne hylkivät toisiaan. Jo toisena yritysvuotena tämä alkoi olla selvää.  Lapsettomana juhlapyhät eivät ole enää mukavia ja rentouttavia yhdessäolon hetkiä perheen kanssa, vaan pikemminkin takaraivoon iskevä realiteetti siitä, että vuodessa asiat eivät ole edenneet mihinkään. Suruliputusta menneestä vuodesta. Minä, joka ennen rakasti juhlapyhiä ja traditioita, on kuollut. Juhlapyhät luovat itselleni todella suuren ahdistuksen, ja joudun jo etukäteen miettimään, miten niistä selviän. Pelkään nyt jo lähestyviä juhlapyhiä.

Viime joulu oli itselleni kamalampi muisto, kuin edellisen viimeisen viiden vuoden huonot muistot yhteensä. Joulu koostui pelkästä kurkkua puristavasta surusta ja hiljaisesta itkemisestä vessassa salaa. Toki tähän vaikutti myös illuusion mureneminen, sillä meillä oli meneillään ensimmäinen inseminaatiokierto ja raskaustesti oli määrä tehdä jouluaattona. Kuvittelimme saavamme universumin parhaimman joululahjan. Aattoaamuna heräsinkin verilammikon keskeltä ja tiesin, että en tulisi joulusta selviämään ilman kyyneliä. Kun ajoimme appivanhempieni luota kotiin, päätimme miehen kanssa viettävämme seuraavan joulun ulkomailla, jos en kanna mahassani lastamme silloin. Lapsettomana tavanomainen joulu olisi vain yksinkertaisesti liikaa.

Vappu meni. Ei hyvin, ei huonosti, mutta luojan kiitos se on ohi. Kuten postasinkin, kp 1 koitti lauantaina. Varsinaisen Vapun olin kuivin suin, koska ylläpidin toivoa raskautumisesta. Kuinka tyhmältä se näin jälkikäteen tuntuukin. Heti, kun huomasin punaisen vanan alkkareissa, marssin jääkaapille ja kurkkasin siiderin. Ja toisen ja kolmannen jne. Saman tein sunnuntaina. Ilman minkäänlaista syyllisyyden tunnetta. Nautin jopa olostani, enkä miettinyt lapsettomuutta laisinkaan. Mutta tänä aamuna sain todeta, että näistä pettymyksistä ei selviä surematta. Ne pitää käsitellä ennen seuraavaa hoitokierrosta. Olen itkenyt puolikkaan nenäliinapaketillisen.

Sananne lähestyvästä Lapsettomien lauantaista. Varmasti meille kellekään lapsettomalle kyseinen päivä ei ole mikään herkuin. Olen kuitenkin muiden blogeista lukenut, että jotkut aikovat juhlia sitä, mikä on kyllä rohkea ja mahtava päätös. Itse en siihen kykene. Jo pelkkä käsite Lapsettomien lauantai on minulle puistattava. Juhlitaanko Isänpäivää tai Äitienpäivää surun vuoksi? Onko se jollain tavalla ikävä juhla? Eipä taida olla, minulle Lapsettomien lauantai kuulostaa säälijuhlapäivältä. Näen tämän oman mielenterveyteni säilyttämiseksi mielummin vapaaehtoisesti lapsettomien päiväksi. Juhlikoot he, jotka lapsia eivät halua, oiken sydämensä kyllyydestä. Me emme juhli, emmekä sure tätä päivää mieheni kanssa mitenkään. Jätän sen noteeraamatta täysin. Tarvitsenko todella näiden 364:n muun päivän lisäksi yhden päivän, jolloin SAAN itkeä ja surra ihan siitä syystä, että joku on luonut Lapsettomien lauantain? En, teen sen joka tapauksessa ilman tätä kyseistä päivää. En vaan ymmärrä koko päivän tarkoitusta, kuuluuko silloin juhlia vai surra?

Voisin listata näitä juhlapyhiä loputtomiin, mutta en keksisi enää mitään uutta sanottavaa. Jokaisen juhlapyhän olen viimeisen vuoden ajan kokenut ahdistavana ja masentavana, ja voin vain kauhulla kuvitella, kuinka kamalaksi ne voivat vielä kehittyä vuosien saatossa. Yksinkertaisesti lapsettomuus ja juhlapyhät eivät vaan sovi kohdallani yhteen.