Sain juuri aikaiseksi jotain sellaista, mikä on melkein vuoden odottanut aikaansaamistaan. Laitoin hääkuvamme valokuvakansioon. Mitä ihania muistoja, näytämme niin onnellisilta. En voinut olla selailematta vanhempiakin kuvia suhteemme alkuajoilta. Onneksi en tuolloin vielä tiennyt, mitä on edessä.
En myöskään voinut olla ajattelematta, että jotainhan tästä kansiosta puuttuu. Jotain suurta, jotain mikä häiden lisäksi tekisi meistä perheen. Vielä enemmän perheen. Kummallista kyllä, en osaa ajatella minua ja miestäni perheenä, vaikka naimisissa olemmekin. Mieheni kertoi viikonloppuna minulle iloisena, kuinka mukavaa on olla perheen kanssa kotona ja katsoa jääkiekkoa. En hetkeen edes tajunnut mitä hän tarkoitti, ja tuijotin häntä hölmistyneenä. Piti oikein selvyyden vuoksi kysyä, että tarkoittiko hän meitä kahta. Ihana höpsö hän on. Minä saatan riittää hänelle perheenä ja hän minulle, mutta siihen en aio tyytyä. Hän ansaitsee enemmän kuin ainoastaan minut.
Mahdanko ikinä saada liimailla kansioomme kuvia lapsestamme... Sieluni silmin näin kansion sivuilla kuvia potkupukuisesta hymyilevästä ihmeestä. Jäin ajattelemaan, mitä elämämme kaksi viimeistä vuotta olisi kuvina. Ne eivät olisi mitään kuvaamisen arvoisia, ja siksi niitä ei ilmeisestikään kansiossa ole. Tajusin, kuinka voimakkaasti lapsettomuus on vallannut elämäni viime vuosina. Kuvat olisivat luokkaa itkevä minä, minä lapsettomuusklinikalla, minä apteekissa, itkevä minä, toiveikas minä, minä negatiivinen raskaustesti kädessä, itkevä minä. Muutakin olemme toki viime vuosina tehneet, mutta näin äkkiä en osaisi edes sanoa mitään mukavaa muistoa (häiden lisäksi). Kuinka surkeaa!
Koska tää elämä tälläiseksi muuttui?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahtuisin kommentistasi ❤️