Rv 8+6

Kulunut viikko on ollut mieltä jäytävä. Päivä päivältä olen huomannut aina vaan selkeämmin kaikkien vähäistenkin oireideni kadonneen. Ei enää etomista, ei vilunväreitä, rinnat ei arista kuin ihan inan. Oloni on siis täysin normaali. 

Tänään olen aamusta asti ollut todella itkuherkkä. Olen varma, että kohdussa ei ole kaikki hyvin. Normaalista elämästä en pysty nauttimaan, pelko on niin lamaannuttava. Joku sisälläni vaan sanoo, että kaikki ei oo enää hyvin. 

Koitan ehtiä soittaa neuvolaan maanantaina ja kysyä apua. En jaksa kantaa tätä pelkoa enää hetkeäkään.  

Ensimmäinen neuvola rv 8+1

Ensimmäinen neuvolakäynti oli siis maanantaina ja että sitä jännitettiin! Mies melkein jo nauroi outoa käytöstäni, harvoin olen niin hiljaa :D Olen asunut nelisen vuotta nykyisessä kotikaupungissani, ja nyt sain vihdoin merkityksen isolle kellertävälle rakennukselle, jonka olemassaoloa olen kaikki nämä vuodet ihmettellyt :D Neuvolahan se oli! Kuinka syylliseltä tuntuikaan astella odotushuoneeseen.. Kävin kovaa painia itseni kanssa, mieli ilkkui, etten kuitenkaan ole enää raskaana, ei meidän kuuluisi siellä istua. Istuimme miehen kanssa odottamaan käsi kädessä. Tilanne raukesi hermostuneeseen nauruun, kun mieskin tokaisi, että mitä hittoo me täällä tehdään :D

Hetken kuluttua nuorehko nainen kutsui nimellä isoon kolkkoon huoneeseen. Nainen osoittautui aivan ihanaksi ja empaattiseksi. Aluksi kävimme läpi lapsettomuushistoriaamme. Välissä mitattiin verenpaine ja katsottiin paino. Hemoglobiini oli hyvä, 130. Kuulimme, miten raskauden seuraaminen etenee Naikkarilla ja neuvolassa. Odotin suuurta kasaa "meille tulee vauva" -tyyppisiä vihkosia odottamisesta, mutta me ei saatu mitään! Olin niin pettynyt, jonkun kirjasen saa hakea itse apteekista. Mukaan sain ainoastaan lähetteen labraan, vau :D
Onneksi en odottanut suuria ensimmäiseltä neuvolakäynniltä, mutta kokonaisuudessaan käynti ei täyttänyt edes pieniä odotuksiani :D

Neuvolassa mennäänkin raskausviikoissa päivää edellä, maanantaina olikin siis jo rv 8+1. En pane ollenkaan pahakseni tätä muutosta, mitä nopeammin mennään eteenpäin kohti varmempia vesiä, sitä parempi! Seuraava etappi onkin labrat rv 10. Niinpä, miten sinne asti selvitään..

Rv 7+6

Rv 7:n viimeistä päivää viedään. Viikonloppuun on mahtunu paljon, liian paljon, vauvafiilistelyä miehen kanssa. Heti fiilistelyn jälkeen iskee valtava morkkis ja paniikki - eihän vielä saa fiilistellä, tässä eletään kriittisiä aikoja! Miehestä näen ihan uuden puolen jokainen päivä. Hän pitää kättään vatsallani ja unelmoi tulevaisuudesta, mitä kaikkea tehdään ja kuinka paljon hän odottaa yhteisiä hetkiä perheemme kanssa. Tuota miestä, onnellista miestä, voisin katsella ikuisesti <3

Tänään täytetään miehen kanssa neuvolaan esitietolomakkeet illan ratoksi. En tiedä miksi, mutta niin paljon kuin neuvolakäyntiä odotan, se myös ahdistaa. Ehkä joku oman elämän ja tuntojen avaaminen vieraan ihmisen kanssa ei ole sitä ominta itseäni. 

Päiväni kohokohta on aina joka aamu avata Odotukseni -applikaatio puhelimesta ja ihastella lisääntyviä raskausviikkoja. Kuinka rakastankaan jokaista päivää, kun saan olla raskaana <3 Vaikka tiedän, että diabetekseni vuoksi lapsi tulisi syntymään aikaisemmin, mutta voisiko olla täydellisempää laskettua aikaa kuin 6.6.2016? <3

Rv 7+3

Sain eilen vihdoin ja viimein kirjeen Naikkarin Äitiyspolilta. Olen saanut aiemmin käsityksen, että diabeetikkojen odotusta (verensokerit yms.) seurataan melko tiiviisti. Ja paskat! Aika on raskausviikon 11 loppuun! Samalla on diabeteshoitajan vastaanotto ja erikoislääkärin ultraus. Kasvoni taisivat valahtaa melko kalpeiksi, kun tajusin, että ultraan pääsee seuraavan kerran kuukauden päästä. Kuukauden! Tähän voin sanoa ihan suoraan, että en kestä. Onko julkisella todella seuraava ultran mahdollisuus vasta viikolla 11? Vaihtoehtoina on purra hammasta tai mennä välissä vielä yksityiselle ultraan.

Menetyksen pelko on todella voimakkaasti läsnä. Ei päivääkään, etten miettisi ja panikoisi keskenmenoa. Vielä tavattoman monta viikkoa, kunnes se maaginen 12 viikon rajapyykki täyttyy, eikä sekään vielä vauvaa syliin takaa.. Kuinka paljon pelkäänkään, että tää kaikki viedään meiltä hetkenä minä hyvänsä. Onneksi maanantaina on aika ensimmäisen neuvolan. Siellä ajattelin purkaa näitä paniikkejani ja pelkojani ja kuunnella, onko neuvolatädillä lohduttavia ajatuksia :D

Muutamassa paikassa olen törmännyt todella niskavillat pystyyn nostavaan sanapariin, jota meidänkin tilanteessa ilmeisesti käytettäisiin: helposti raskautuva. Huh huh! Tää vetää ihan sanattomaks. Olenko raskautunut helposti, jos aikaa meni 2,5 vuotta, ja alkio joka kohdussani kelluu, on koeputkihedelmöityksen tuotos?! Muutettaisiinko lause muotoon: helposti raskautunut minuun verrattuna? Ymmärrän kyllä tämän olevan kirjoittajien defenssejä, mutta joku kunnioitus toisia kohtaan voitaisiin silti pitää? Omaan korvaani helposti raskautuneeksi kutsuminen kuulostaa irvokkaalta.
Ja vastaus kysymykseen, että onko elämäni nyt onnellista, kun olen raskaana: olen äärettömän onnellinen ja kiitollinen, että raskaus on kohdallani edes onnistunut tähän asti, mutta keskenmenon ja menettämisen pelko on lamauttava. Tästä on kyllä onnellinen odotus todella kaukana.

Tukilääkityksestä

Laittelin maanantaina ultran jälkeen sähköpostia klinikalle, koska soittoaika oli jo ohi ja tukilääkityksen jatko- ja lopetusohjeet unohtuivat puheenaiheista täysin. Tänään sainkin ne sähköpostilla, ja näyttäisi siltä, että enää tää viikko menee vanhalla tutulla kaavalla, eli sekä Lugeja että Progynovaa 3/pvä. Siitä eteenpäin käy näin:

RV                 Lugesteron                       Progynova
8                    200mg x 3                        2mg x 2          
9                    200mg x 2                        2mg x 1              
10                  200mg x 2                        -
11                  200mg x 1                        -
12                  -                                       -

Vaikka Luget aiemmin saivat pientä raivoa aikaiseksi, nyt niiden lopettaminen pelottaa :D En ole lainkaan valmis siihen, pelkään raskauden päättyvän, kun tukilääkitys loppuu. Oon suorastaan riippuvainen niistä :D Onneks lopettaminen tapahtuu tollai pikkuhiljaa molempien kohdalla, ei tuu sitten kropalle eikä mielelle liian suurta muutosta yhtäkkiä.

Oireita on tällä hetkellä painon tunne alavatsalla, ummetus (ou jee!) rintojen pistely ja tuikkiminen ja etominen syömisen jälkeen. Enpä odottanut pahoinvoinnin sijoittuvan siihen, kun on jo saanut syötyä :D Monesti tekee paljon kaikenlaista mieli, mutta kun yhden lusikallisen saa syötyä, meinaakin kaikki tulla jo ylös.. Muutenkin himot kohdistuvat mulla kaikkeen suolaseen, kasviksiin ja hedelmiin. Toivottavasti tällä dieetillä ei ainakaan paino pääse nousemaan :D

Varhaisultra rv 7+0

Ensiksi SUURI kiitos kaikille tsempistä ja ihanista kommenteista! <3 Muistin jälleen, miksi aloitin melkein vuosi sitten bloggaamisen. Teidän vertaistuki ja kokemukset on parasta, mitä voi saada <3

Täällä on kaikki hyvin. Perjantaina kirjasta verta tuli parin tunnin ajan kuin hanasta, mutta sitten vuoto muuttui ruskeammaksi, ja bongasin pienen pieniä hyytymiä, joten ajattelin mahdollisen vuotokohdan alkaneen sulkeutua. Pientä ruskeaa vuotoa tuli sunnuntaihin asti. Kipuja ei ollut ja oireet pysyivät. Perjantai oli valtava shokki. Miestäni en ole ikinä nähnyt noin paniikissa. Hän ilmoittikin jo, ettei jaksa lähteä enää uuteen siirtoon. Silmissä vilisi koko hoitohistoria, ja ajattelin, että kaikki on aloitettava alusta. Vuodon loppuminen rauhoitti meitä jonkin verran, mutta maanantain ultraa pelättiin "mitä vaan voi tapahtua" -ajatuksella.

Tänään sitten käytiin klinikalla varhaisultrassa. Odotushuoneessa kädet tärisivät ja sydän hakkasi. Huoneeseen päästyämme kerroin meitä järkyttäneesät loppuviikosta. Näytin ultrakuvaa ja kysyin, olisiko ultraus voinut aiheuttaa vuodon. Vastaus oli jyrkkä ei. Lääkärin ilmeistä osasin lukea, että hänkin lähti ultraamaan varauksella kuultuaan kertomukseni perjantaista. Jalat täristen yritin kivuta tutkimuspöydälle. Lääkäri aloitti ultrauksen samantien, ja pian jo totesikin, että täällä näkyy alkio ja sikiö, olet raskaana. Jokainen lihas rentoutui, paino putosi harteilta. Mies pääsi ensin näkemään meidän pienen pumppaajan. Ihastuneena hän katseli, kun pieni löllyi kohdussa ja pieni sydän pumppasi hulluna <3 Katselin miestä kyynel silmäkulmassa. Maailman paras näky, onneksi mieheni pääsi näkemään tämän kaiken ensimmäisenä <3 Sitten ruutu kääntyi minua kohti, siellä Hän oli <3 Kuvaa emme saaneet pyynnöstä huolimatta, tiedä sitten mikä oli syy.. Perjantaista Hän oli kasvanut ihan valtavasti, nyt koko oli jo 9,6mm ja se vastasi täysin oikeaa rv:tä 7+0. Sain äitiyskortin, minkä jälkeen hyvästelimme. Tuntuu oudolta, että klinikalle ei ehkä tulla hetkeen palaamaan.

Perjantai muutti käyttäytymistämme tätä raskautta kohtaan radikaalisti. Emme juurikaan enää fiilistele tulevaa vauvaa, vaan koitamme olla miettimättä asiaa. Pieni pelko on persiissä koko ajan. Nyt vaan toivotaan, että aika menee nopeasti, ja että kaikki menee hyvin :)

Verta

Tänään kävin terveyskeskuksessa toispuolisen alavatsakivun vuoksi. Syytä kivulle ei löydetty, mutta sen sijaan nähtiin kohdussa ruskuaispussi, alkio ja sen syke. Itkin onnesta. Ehdin jo tehdä aiheesta postauksen, jota en suurekseni onnekseni julkaissut.

Viisi tuntia ultrauksen jälkeen alkoi kirkas verinen vuoto. Siitä asti olen vollottanut, muuta en jaksa. Verta tulee selkeästi vähemmän mitä kuukautisten aikaan. Soitin Jorviin, sinne eivät ota. Pitää vaan odottaa. Eiköhän tää oo sata varma keskenmeno, nyt vaan toivon että pääsen tästä mahdollisimman pian eroon.

Minun sydämeni on särkynyt.

Rv 6+2

Kirjoittelen pikakuulumiset vaikka oikeastaan ei ole mitään kerrottavaa. Elämä pyörii täällä tavallisesti, aivan kuten ennen toisen viivan piirtymistä tikkuun. Tänään oli ensimmäinen päivä, kun en miettinyt työpäivän aikana hymyssäsuin, että olen raskaana. Tänään raskaus tuntui ensimmäisen kerran sisäistetyltä. Vaikka ei se ole. Ehkä yritän tietoisesti olla miettimättä asiaa, koska tuulimunan mahdollisuus pelottaa. Miehelle olen sanonut suunnilleen joka päivä, että siirrän ultran perjantaille. En ole sitä kuitenkaan tehnyt. Hampaita purren olen koittanut unohtaa ultran ja selvitä aina seuraavaan päivään. En halua ottaa sitä riskiä, että ryntään ultraan, vaikka sykettä ei ole mahdollista vielä nähdä, Eiköhän se kohta alkaisi löytyä, mutta parempi ottaa varman päälle. Onneksi on mies, joka vetelee aina takaisin todellisuuteen.

Rinnat on jatkuvasti arat. Niiden "koostumus" (:D) on muuttunut huomattavasti: ne on tosi kiinteät, ihan kuin silikonirinnoissa. Nyt parina viime päivänä rinnoissa on ollut todella kivuliasta ja ärsyttävää pistelyä ja tuikkimista. Niitä haluaisi raapia, mutta se ei oo arkuuden vuoksi mahdollista. Illalla aina pelästyn, kun näen rintani pursuavan yli rintsikoiden, ja siniset paksut verisuonet pullottavat niiden pinnassa. Huh, todella hemaiseva olo :D

Väsymystä on ollut enemmän kuin ennen. Päikkärit on otettava joka päivä. Tänään oli pakko olla seisaallaan päikkäreiden jälkeen, koska istualtaan olisin nukahtanut uudestaan. Olo on muutenkin tyhjäpäinen. Monesti unohdan, mitä olen tekemässä. Tunnen itseni ihan höntiksi, ja välillä pitää tarkistaa, onko pää edes kiinni ruumiissa :D

Näin viime yönä maailman kauneinta unta. Opettelin imettämään kauneinta näkemääni vauvaa. Ympärilläni oli monia ihmisiä, mutta näin ainoastaan vauvan. Vauvani. Hän katsoi silmiini, ja siinä me oltiin. Maailman ihanin uni, kunpa siitä tulisi totta joku päivä <3

Rv 6+0

Tänään pyörähti uusi raskausviikko käyntiin. Samalla on viikko aikaa varhaisultraan. Kuinka hullua.. Ja kuinka paljon varhaisultra jännittääkään! Välillä on niin vaikee uskoa olevansa raskaana, melko oireetontahan tää elämä edelleen on.. Melkoisia kauhuskenaarioita oon pyöritellyt päässäni varhaisultraa koskien, kuinka paljon pelkäänkään, että kyseessä on tuulimuna. Mieskään ei jaksa enää kuunnella näitä pelkojani. Nyt vaan koitan selvitä sinne viikon päähän. Voi sitä onnen määrää, kun näin tulevan työviikon olevan täynnä ja raskas. Ei siis lainkaan aikaa miettiä ja maalailla kauhukuvia!          

Samalla huomaan, kuinka paljon oon vieraantunut hoidoista. Vaikka kyseessä on periaatteessa pari hoidotonta viikkoa takana, pelkkä niiden ajatteleminen saa taas niskavillat pystyyn. Mitä jos hoitoihin joudutaan vielä takaisin.. Miten ihmeessä sitä taas jaksaisi? Kaikki on kyllä vielä mahdollista, onhan nää raskausviikot vielä naurettavan pienet.

Oirerintamalla on sellaisia uutisia, että pahoinvointia on todella harvoin. Pahoinvointi on muuttunut enemmänkin siihen, että tietyt hajut tuntuvat nenään todella voimakkailta ja ne alkavat kuvottaa nopeasti. Eilen esim. tupakka ja suihkutettava deodorantti saivat pahoinvoinnin aikaiseksi. Vältetään siis jatkossa näitä :D

Valehtelija

Viikonloppu koitti sitten viimeinkin, eilen vielä ajattelin kuolevani raskaan työviikon vuoksi :D Pakattiin töiden jälkeen kimpsut ja kampsut ja suunnattiin auton keula kohti sukulointia. Tiesin, että tiedossa olisi pienimuotoiset juhlat ja juhlat tarkoittaa alkoholia. Klups.

Olen kuitenkin tässä vuosien saatossa muotoutunut varsinaiseksi sniikkailijaksi; jo punktiossa munasoluja jouduttiin kasvattelemaan ympäri Suomea ja piikkejä sai olla tunkemassa vatsanahkaan mitä kummallisimmissa tilanteissa. Onnekseni hämärtyvät illat olivat puolellani ja feikkijuominen oli lasten leikkiä.

Vaikka kaikki meni hyvin, tunnen itseni valehtelijaksi. Jokainen tulevaisuuteen suuntaava kysymys piti kiertää ja kaartaa. Suoraa vastausta ei voinut antaa mihinkään kysymykseen. Ja koska taustamme tässä asiassa on mitä on, mielummin valehtelen kuin kerron totuuden ja vastaan mahdollisesti seurauksista. Valehtelu tapahtui kuitenkin suupielet ja sydän hymyillen. Miehen kanssa vaihdettiin monet pienet salaiset hymyt. Mitäköhän mestarivalehtelijoita meistä vielä kehkeytyy kuukausien saatossa.. :D

Uutta oirerintamalla

Sain tänään vieraakseni uuden oireen, aamupahoinvoinnin. Ajattelin jo, etten selviä edes töihin. Siitä asti, kun sain itseni ylös sängystä, koko kehoa vallitsi pahoinvointi. Olen aina kuvitellut raskauspahoinvoinnin tuntuvan melko samalta kuin mahatauti. Paskat! Sehän olikin kuin krapula. Kokonaisvaltainen pahoinvointi. Päässä heitti, oli höntti olo ja etoi. Oksentamaan en kuitenkaan joutunut. Muutamassa tunnissa olo helpottui. Tätä pahoinvointia ei helpottanut lainkaan järkyttävä närästys, joka puski koko ajan kohti kurkkua.

Rinnat on oudot. Niissä pullistelee kammottavia ja selkeästi erottuvia verisuonia ja ne on todella turvonneet. Moneen otteeseen päivän mittaan rintoja pistelee ja vihloo milloin mistäkin kohtaa.

Nautin (vielä) jokaisesta oireesta. Sisäinen masokistini hykertelee innoissaan: mitä pahemmalta tuntuu, sitä onnellisempi olen <3

Testissä Lunette -kuukupit ja puhdistusneste

*tuotteet saatu blogin kautta

Sain Lunettelta testiin heidän tuotteitaan. Lunette valmistaa silikonisia kuukuppeja ja erilaisia kuukupin puhdistustuotteita. Nyt on aika heittää tämä postaus ilmoille, koska kuukupille ei toivottavasti tule 9 kuukauteen käyttöä ;) Kuukuppi ehti olla käytössä kahdet kuukautiset.

Violetti kuukuppi on kokoa 1, eli se sopii niukkaan vuotoon ja synnyttämättömille naisille. Oranssi kuppi on suurempi, eli kokoa 2, ja se sopii runsaampaan vuotoon ja synnyttäneille naisille. En ole aiemmin omistanut kuukuppia, joten olin todella innoissani päästessäni testaamaan sitä.

Kuukuppi, koko 1

Kuten arvelin, kuukupin opettelu vaati _vähän_ aikaa ja hermoja. Aluksi kuukupin laittamisesta ei tullut mitään. Kuppi siis sterilisoidaan (keitetään) ennen ensimmäistä käyttöä, ja sen jälkeen se taitetaan ja työnnetään emättimeen. Kuvassa näkyvän antennin leikkasin vallan pois. Kun kupin käyttöön oppi, VAU, kuinka kätevä se olikaan! Kupin tyhjennysväli voi olla jopa 12 tuntia, eli tämä oli lapsettomuudesta kärsivälle unelma! Melkein onnistuin unohtamaan meneillään olevat kuukautiset.

Kuukuppi koko 1 ja koko 2

Kuukuppi koko 1:en ja koko 2:en välillä ei ollut hirveän suurta kokoeroa, mutta huomattava ero oli niiden materiaalissa. Koko 1:en silikoni oli huomattavasti pehmeämpää ja taipuvampaa. Koko 2 oli vielä käyttööni liian suuri, joten siitä ei ole käytössä kokemusta.

Lisäksi sain testiin kuukupin pesunesteen, jossa oli mentholinen tuoksu. Pesuneste oli todella riittoisaa, koska sitä ei tarvinnut kuin tipan. Ainoa miinus tälle tuotteelle oli mentholin tuoksu. Jo ennen käyttöä ajattelin, että metholia alapäähän ei kuulosta ajatuksena kovin hyvältä, mutta vielä enemmän se alkoi itse käytössä ällöttää -vaikka tuote puhdistikin tehokkaasti.
Sain myös muutaman kuukupin puhdistuslapun, jotka on yksittäispakattuja. Kuppipyyhettä käytin mökkeillessämme, kun veden puhtauteen ei voinut 100% luottaa. Kuppipyyhe toimii varmasti kerran tai pari, jos ei pääse vessaan kuppia kunnolla putsaamaan, pidemmän päälle en pelkkään kuppipyyhkeeseen luottaisi.

Kaikilla Lunette -tuoteperheen tuotteilla oli ihana, hempeä ulkoasu. Myös kuukuppien värit ja säilytyspussukat miellyttivät silmää erityisesti.

Soitto Naikkarille

Yritän hoitaa näitä kaikkia raskauteen liittyviä hommia pikkuhiljaa, ettei tuu mitään alkushokkia :D Tänään siis soittelin Naikkarille aikeenani perua mun ja miehen yhteinen ivf-suunnittelukäynti. Aika olisi ollut -kröhm- ensi viikolla :D On se kummallista. Jos ei oltais tehty päätöstä mennä yksityiselle, nyt olis se puoli vuotta mennyt, NYT VASTA! Lueskelin puhelinlinjalla odottaessani ohjeita ivf-hoitoon tulevalle. Hymy nousi huulille, been there, done that. Onneks se on jo ohi! Suunnittelukäynti, sumutukset, pistokset blaa blaa blaa. Koskakohan oltais päästy ensimmäiseen siirtoon? Selkeesti ens vuoden puolella. Rauhan aalto hyökyi ylitseni. Respektit kaikille, jotka jaksaa odottaa ton puoli vuotta!

Niin siis soitin Naikkarin hormonipoliklinikan numeroon ja ääni kertoi mun olevan 5. jonossa. Viides!! Eka hermojenmenetys oli _näin_ lähellä. No, 10 minuutin päästä pääsin puhumaan asiani, ja ajattelin homman olevan sillä selvä. No, ystävällinen hoitsu kertoi, että laittaa nyt tiedot tonne hoitajille, että he sieltä soittelevat mulle vielä tänään. MITÄ? MIKSI? No eipä asiat tietenkään niin helposti tulleet hoidetuksi, jäin siis odotteleen uutta soittoo iltapäivälle. Koko aamupäivän sätkyilin puhelin kädessä, että koska sieltä soitetaan. Puoli 2 sain soiton. Hoitaja onnitteli lämpimästi, ja kysyi, että onhan meillä aika varhaisultraan. Aikamme oli nyt peruttu, kaikki ok, jätimme hyvästit. Samalla jätin henkilökohtaiset hyvästit Naikkarin hormonipolille, toivottavasti ikuisiksi ajoiksi. T'ää oli nyt tietyn aikakauden loppu. Kävi tässä tai tulevissa raskauksissa miten tahansa, jo Fertinovassa majaileva alkioprikaatimme estää Naikkarille pääsyn. Naikkarille meillä on kuitenkin asiaa, mutta eri polille. Kuumeisesti odotan, koska tulee kutsu Äitiyspolille verensokerisyyniin. 

Oon saanut nyt uuden, ihan selkeen raskausoireen. Alkuraskaudessa verensokerit laskee kuulemma reilusti, eli insuliinitasoja pitäis laskee samaa tahtia. No, HUOMATTU ON! :D Huh, tuntuu että oon koko ajan vapisemassa jossain nurkassa, ja koko ajan saa olla syömässä jotain, ettei tuuperru. Ensimmäinen oire, jota en vaan voi kuvitella, check!

Äitiysneuvola

Tänään sain vihdoin ja viimein aikaiseksi soittaa äitiysneuvolaan. En tiedä miksi, mutta soittaminen jännitti etukäteen paljon, ihan sydän pamppaili rinnassa. Soitin neuvolaan ja jätin numeroni takaisinsoittojärjestelmään. Automaattinen äänite luurissa kertoi, että minulle soitettaisiin takaisin 20 minuutin kuluttua. Suljin puhelun ja puristin puhelinta kädessäni. Olo oli kuin jäätelön salaa ottaneella pikkulapsella: tunsin syyllisyyttä, mutta samalla nautin tilanteesta. Ihan kuin en olisi saanut soittaa kyseiseen numeroon, mutta en voinut vastustaa siihen soittamista. Unohtaakseni 20 minuutin odottamisen, kirjoitin lapulle ylös asioita, joita tulisi muistaa kertoa. Asioita olikin yllättävän paljon: yrityshistoria, pas, lääkkeet, hcg, diabetes ja tarvittava lähete Naikkarin äitiyspoliklinikalle.

Puhelin soi kädessäni. Vastaan siihen ja kerron positiivisesta raskaustestistä. Puhelimen toisessa päässä puhuu hieman vanhempi ja kuivahko rouva. Saan myös luvan pitää heti monologin yrityshistoriastamme ja sairauksistani heti perään :D Tämän kuultuaan naisen ääni pehmenee ja muuttuu "ymmärtäväisemmäksi". Oih, sääliä! Nainen kertoo, että oma neuvolatätimme laittaa minusta lähetteen Naikkarille, kysyy onko sokerit ollut ok ja lopuksi sovimme ensimmäisen neuvola-ajan. Päiväksi varmentuu pitkän vääntämisen jälkeen 26.10., viikko varhaisultran jälkeen. Melkein repesin luuriin, kun nainen sanoi, että molemmat vanhemmat saa tulla neuvolaan :O Ei tää näköjään vaan oo vieläkään mennyt tajuntaan. Saan kuulla lyhyen litannia, mitä tulee syödä ja mitä ei. Lopuksi toivotettiin hyvää odotusta, siis mitä? Tässä kohtaa kyllä melkein herkistyin <3 Ikinä en uskonut, että saisin joku päivä soittaa neuvolaan, ja siinä sitä oltiin. Puhelun jälkeen jäi rauhallinen, mutta samalla tyhjä olo. Nyt ollaan pari viikkoa omillamme.

Olen saanut tämän päivän aikana virallisesti yhden raskausoireen; vitutus vilutus. Koko päivän on ollut niin järkyttävän kylmä, illan tullen tärisin kahden peiton alla sängyssä. Vilutusta on ollut ennenkin, mutta ei tässä mittakaavassa! Koko aikaa en suinkaan saa nauttia vilutuksesta, välillä tulee tuskahiki, jonka jälkeen taas tärisen kylmästä. Ainoa akti, mitä oon tänään ehtinyt tekeen, on villatakki päälle, villatakki pois, päälle, pois :D Nautin tästä oireesta suunnittomasti, antaa tulla lisää vaan! ;)

Pelko

Eilen ennen nukkumaan menoa sain aiheutettua kunnon sätkyt itselleni. Aloin Googletella (joo tiedetään, maailman typerin teko :D) oireettomasta alkuraskaudesta, keskenmenosta ja tuulimunasta.. Ja huh, että olin paniikissa! Paniikki jatkuu vielä tänäkin aamuna. Raskaustestejä en oo enää verikokeen tuloksen kuulemisen jälkeen tehnyt, enkä ehkä aiokaan. Ajattelin tuudittautua tähän pieneen onnellisuuden tunteeseen ja luottaa parhaani mukaan siihen, että raskaus jatkuu. Tää oireettomuus saa mut ihan hulluks, oireita ei oo vieläkään näkyvillä. Olo on mitä mainioin. Vieläkin on todella vaikee uskoa olevansa raskaana, kun missään ei tunnu miltään.

Vaikka en oo mitenkään liian onnellinen tai yli-innoissani tästä raskaudesta, ajattelin ottaa vieläkin vähän iisimmin. Varhaisultraan on vielä 2 kiduttavan pitkää viikkoo, ja siellä voidaan kuulla ihan mitä vaan uutisia. Fakta nyt vaan sattuu oleen se, että onhan tää raskaus ihan älyttömän alussa. Onneksi tiedostan nyt senkin syyn, mistä tää paniikki johtuu. Aina kun vietän vapaata viikonloppua, on mulla liikaa aikaa miettiä ja murehtia. Sitten suunnilleen koko maailma kaatuu päälle, ja diagnosoin itselleni kaikki huonoimmat vaihtoehdot. Onneksi ens viikolla on siis töitä taas tiedossa, toivon erittäin kiireistä ja töiden kannalta stressaavaa viikkoa :D

Nyt tarvisin apua teiltä fiksummilta naisilta! En osaa laskea, mikä rv mulla on menossa :D Vaikuttaako raskausviikkojen laskemiseen pas ja se, minkä ikäinen alkio on siirretty? Siis mulla ei oo oikeesti harmainta aavistusta millä rv:llä täällä mennään, enkä hurmiossani huomannut kysyä hoitajalta perjantaina :D Siis jos siirretyn alkion ikä ei vaikuta rv:hin, olisi tällä hetkellä menossa ilmeisesti rv 5+1. Edelliset kuukautiset alkoivat siis 29.8., pas oli 16.9. (kp 19) ja siirretty alkio oli 3 päivän ikäinen. Help needed! :D

Kynnyksellä

Eilinen oli jotain ihanaa. Vietettiin miehen kanssa rauhallinen koti-ilta hyvän ruuan ja saunomisen merkeissä. Mahdettiinko puhua mistään muusta kuin verikokeen tuloksesta ja alkiosta kohdussani, enpä usko ;) Muutamat itkukohtaukset olen tänään heittänyt, mutta muuten kaikki on oikein tasaista. Vielä odottelen sitä hetkeä, kun oikeasti tajuan olevani raskaana. Tää on vielä liian iso palanen ymmärrettäväksi.

Tänään vietin vapaapäivää yksinäni ja lähdin kaupungille pyörimään. Piipahdin apteekissa ostamassa Lugeja, ja samalla reissulla ostin purkin d-vitamiinia. Lisäksihän olen syönyt noin 2 vuoden ajan 5 mg:n foolihappoa diabetekseni vuoksi. Pyörähdin myös muutamassa vaatekaupassa, enkä voinut vastustaa kiusausta käydä hypistelemässä vauvanvaatteita. Ylitin lastenosaston kynnyksen sydän hakaten. Katsoin ympärille, että huomaako kukaan. Kuin salassa ihastelin pieniä vaatteita samalla syvästi huokaillen. Niin pieniä, niin kauniita. Osasto, jolla en ennen pystynyt käymään. Nyt poistuin kaupasta leveästi hymyillen.

Sananen miehestäni.. Tai tästä miehestä, joka asuu kanssani ja on kanssani naimisissa :D Tällä hetkellä en edes tunnista häntä omaksi miehekseni. Mutta tämän kaiken sanon kaikella hyvällä ja sydäntä ravistavalla rakkaudella. Hänestä on kuoriutunut mies, joka on läsnä. Hän katsoo ihan erilailla silmiini nykyään, ja se katse on täynnä rakkautta ja onnea. Voisi melkein heittää kliseisen "olemme löytäneet toisemme" -läpän :D Mutta tosissaan, tää kaikki on syventänyt rakkauttamme ja paljon. Toki mieskin osaa ottaa varovasti vielä näin alussa ja tällä lapsettomuustaustallamme, välillä se on hän, joka joutuu hillitsemään minua :D

Kuulin radiosta vanhan biisin, joka soi radiossa, kun olin teini-ikäinen. Ajauduin ajatuksissani siihen aikaan. Kun haikailin elämän perään. Haaveilin elämästäni aikuisena. Haaveilin tulevasta miehestäni ja elämästäni hänen kanssaan. Tulevasta perheestä. Ja nyt elän sen hetken kynnyksellä. Suupieliini hiipi vieno hymy.

Tällä hetkellä voin sanoa olevani onnellinen, ensimmäistä kertaa 2,5 vuoteen.

Verikokeen tulos

Aamusta asti kiemurtelin jännityksissäni. Hoitaja lupasi soittaa testituloksesta iltapäivällä, mutta katsoin soittoajan klinikalle loppuvan 3, joten puoli 3 aikaan tartuin itse luuriin. Olin päässyt juuri töistä, ja istuin auton etupenkillä luuri kourassa ja toinen käsi jännittyneenä nyrkissä. Punktiosta tuttu hoitaja vastasi puhelimeen, ja oli melko tiedoton koko verikokeestamme :D No, ei aikaakaan kun hän löysi tietomme koneelta, mutta sitten kesti muutama hetkinen, kun hoitaja laskiskeli luurin toisessa päässä jotain. Luulin pyörtyväni jännityksestä. Teki mieli huutaa, että kerro jo se hemmetin luku! :D Hoitaja aloitti kertomalla hcg:n viitearvot, ja ne olivat 68-400. Pidätin hengitystä. Sitten hän kertoi, että oma arvoni oli "roimasti" yli sen, se oli 766! <3 Lisäksi sain kuulla ne kaipaamani onnittelut <3 Tunsin, kuinka valtava stressi ja jännitys poistuivat harteiltani, ja pidättelin itkua. Samalla sovimme varhaisultran 19.10. Siis mulle aika var-hais-neu-vo-laan? Voisiko joku vaan nipistellä mua koko ajan, tää kaikki on niin ihmeellistä ja suurta ja täydellistä ja ja ja.. En ymmärrä, mitä täällä tapahtuu! Siis nyt oon ihan oikeesti raskaana. Ihmettelin lopuksi vielä oireettomuuttani hoitajalle, hän kertoi sne olevan ihan normaalia. Sain vielä neuvoksi ottaa vaan mahdollisimman iisisti ja nauttia <3 Miten sekään mahtaa onnistua? :D

Suljin puhelun ja aloitin valtavan vollottamisen. Sen kuuloista itkua en olekaan vielä itseltäni kuullut. Se oli vikinää, ulvomista, vollottamista ja huutamista samaan aikaan. Katselin autostani, kuinka kullankeltaiset lepän lehdet heiluivat oksissa ja hakkasivat toisiaan. Kuinka maailma ympärillä pyöri edelleen samanlailla, mutta jotain niin suurta oli juuri tapahtunut omassa elämässäni, meidän elämässämme. Vollottaen valitsin miehen numeron, mutta hän ei vastannut. Soitin toisen kerran, soitin kolmannenkin. Sitten hän vastasi, äänestä paistoi paniikki. Mies oli ihan varma, että kerron huonoja uutisia, koska en ollut aiemmin soittanut. Lisäksi hän kuuli itkuni, mikä järkytti häntä entisestään. Kerroin lukemat, ja kuulin miehen äänessä valtavan helpotuksen. Hän oli shokissa, onnellinen, järkyttynyt. Kuulin, kuinka miehen ääni värähti onnesta ja liikutuksesta. Jos elämäni olisi päättynyt tuohon, se olisi ollut maailman suloisin hetki <3

Tänään vietämme elämämme suurinta ja rakkaudentäyteisintä päivää <3
Hyvää viikonloppua kaikille <3

Oireettomuus ja paljastuksia

Yksi asia (muiden joukossa :D) mietityttää niin paljon, että meinaa pää seota. Tää mun oireettomuus. Jotenkin tänään oli taas niin oireeton olo aamusta asti, että koko työpäivän mietin kuumeisesti, että onkohan tää nyt tässä. Kuinka paljon toivoisin oireita! Lapsettomat taitaa olla melkolailla ainoita, jotka oikein odottaa oireita? :D Tietäis ainakin, että edes on raskaana tai että raskaus jatkuu.

Toisaalta ymmärrän kyllä, ettei kaikki saa oireita ollenkaan, eikä varsinkaan näin aikaisessa vaiheessa. Ja koitan lohduttaa itseeni sillä, että enhän oo saanut oireita oikein ikinä mistään lääkkeestäkään. Niinkuin aiemmin kirjoitin, en oo hormoneille herkkä ihminen. Joten miks hormonit aiheuttais nyt oireita, kun ei ne ennenkään oo mitään tehnyt? Laiha lohtu tai, ainakin se lohduttaa edes inan välillä.

Ainoa oire, joka on ja pysyy, on vilunväreet. Niitä on tullut joka päivä ja koko ajan. Välillä on niin tavattoman kylmä, että hampaat kalisee yhteen. Muutenkin iho jotenkin hohkaa lämpöä koko ajan. Myös ristiselkä on ollut melkeinpä koko kierron ajan kipeä, mutta niinhän se on melkein aina muutenkin.

Huominen jännittää paljon. Niin paljon, että tälläkin hetkellä ahdistuspallero myllää mahassani. Kaikki on varmaan onnellisia, kun verikokeen tulos tulee huomenna, eikä tarvi lukee tätä mun ulinaa? :D Joo, itsekin oon. Kuvitelmissani huomisesta tulee taas tähän astisen elämäni onnellisin päivä, toivottavasti haaveet käy toteen <3 Samalla ajattelin soitella myös neuvolaan, koska sairauteni vuoksi joudun tarkempaan syyniin. Niin hei, paljastus tulee tässä: sairastan 1 tyypin diabetesta. En ole tietoisesti jättänyt tätä kertomatta, vaikka toki se on vaikuttanut tähän yritysprosessiin jonkin verran. Nyt sen "paljastan", koska diabetes on myös syy, miksi soitan neuvolaan heti. Sieltä he siirtävät meidät myös Naikkarille äitiyspolille, jossa joudumme ravaamaan varmaan enemmän kuin töissä, mutta se on ihan ok :) Odotukseenkin diabetes tulee vaikuttamaan paljon, ja postauksissakin tulee varmasti jatkossa paljon diabeteksesta ja odotusajasta.

Nyt vaan enää toivotaan, että huomenna tulee hyviä uutisia <3