keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Itku pitkästä surusta

Muistelin teinivuosiani. Tietynlainen angsti ja alakulo taitavat kuulua joka teinin luonteeseen, ja muistelen olleeni itsekin siihen taipuvainen. En ole mikään suuri itkeskelijä -tyyppi, ja nuorempana sain melkein keksiä syitä itkemiselle. Tietyin väliajoin kaikki tilanteet ja tunteet purkautuivat isona itkukohtauksena. Itku toimi itselläni silloin ikään kuin puhdistajana, ja itkemisen jälkeen olo oli tyyni. Nykyään tuntuu, että suurentelin asioita isommaksi, mitä ne olivat. Vain siks, että halusin olla alakuloinen. Myöhemmässä teini-iässä surin, kun en löytänyt seurustelukumppania hetkeen. En miettinyt mitään muuta, kun että en löydä itselleni kumppania loppuelämäkseni.

No, löysin kuitenkin elämäni rakkauden paljon aikaisemmin, mitä olin kuvitellut. Tiesin mieheni tavattuani, että hän on "se". En ollut enää alakuloinen, en ollut surullinen. Olin onnellinen enkä tehnyt muuta kuin rakastin koko sielullani ja ruumiillani. Oli hätkähdyttävää sanoa olevansa onnellinen. Sitten tuli lapsettomuusdiagnoosi.

Lapsettomuus- ja pco -tuomion saatuani tajusin vasta, mitä on aito suru. Vaikka on tietyllä tavalla hienoa tajuta mitä aito suru on, niin toisella tavalla ei todellakaan. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan tällaista surua. Tää suru on täysin erilaista, mitä oon ikinä tuntenut. En oo tiennyt, että ihminen voi surra näin paljon, mutta pysyä silti jotenkuten kasassa. Välillä en koe olevani kasassa, mutta loppuen lopuksi olen, koska olen selvinnyt joka iskusta kasvoihin ja joka pettymyksestä tähän asti. Tää suru on pitkäkestoista, välillä todella tappavaa ja välillä vähän vähemmän tappavaa. Tää ei oo kuitenkaan mikään yks isku kasvoihin, mistä selviää ajan kanssa. Suru on koko ajan läsnä. Pakkopaita sydämen ympärillä, joka ahdistaa toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän. Koskaan sen soljet ei aukea. Suurin vaikeuteni on nykyään oppia elämään tän surun kanssa, ja oppia hyväksymään se suurimmaks osaks elämääni.

2 kommenttia:

  1. Mä olisin voinut kirjoittaa tämän! Siis että pelkäsin juuri tuota etten koskaan löydä ketään ja olin surullinen (puhun ns. negatiivisesta pohjavireestä). Sitten tuli mies ja olin monta vuotta todella onnellinen. Kunnes tuli keskenmenot ja negatiivinen pohjavire on palannut. Paitsi että nyt kun mä näin jälkikäteen asioita mietin, niin kaikesta kaameudestaan huolimatta lapsettomuutta vielä ahdistavampi asia minulle on ollut se yksinäisyys. Joten vaikka tämä suru on erilaista ja välillä aivan HIRVEÄÄ niin se auttaa, ettei ole täysin yksin. Tsemppiä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jännää että jaat samat fiilikset :D Samoilla linjoilla sun kans, kyllä se yksinäisyys oli kamalampaa! Kyllä tässä tilanteessa auttaa niin paljon, että on toinen osapuoli, jonka kanssa jakaa suru. Kiitos Alana <3

      Poista

Ilahtuisin kommentistasi ❤️