Rv 17+1

Joulu alkaa olla taputeltu. Aatto vietettiin miehen kanssa oman perheeni luona, muut pyhät appivanhemmilla. Myös vauva sai ensimmäiset lahjansa. Just ja just pystyttiin välttymään kyyneliltä, kun paketista paljastui pieni potkupuku ja tutteja. Voi vauva, kuinka paljon täällä kaikki sinua odottaakaan <3 Tämän vuoden joulu oli niin erilainen kuin edellisen vuoden. Vuosi sitten itkin ja olin varma, etten selviä koko joulusta. Nyt olin se pullantuoksuinen tuleva äiti, joka ei pysynyt housuissaan. 

Maha on käyttäytynyt viime päivinä oudosti. Iltaisin se on järkyttävän turvonnut. Aamulla pystyn jo näkemään ja kopeloimalla tuntemaan pienen pömpön. Nytkö se pullahdus alkaa tapahtua <3

Eilen illalla kuuntelin, tai no myönnettäköön, salakuuntelin mieheni ja appivanhempieni keskustelua. Kuulin, kuinka mieheni kertoi rakastavansa minua ja minun olevan paras mahdollinen vaimo. Kuinka meille on tulossa vauva, ja kuinka hän ei malttaisi odottaa enää hetkeäkään vauvaamme. Painoin otsani ovenkarmia vasten ja annoin kyynelten tulla. Onnenkyynelten, jotka kumpusivat jostain niin syvältä, ja joita olin niin kauan kaivannut. Katsoin ikkunan kautta heijastustani ja pientä turvonnutta vatsakumpuani. 

Siinä se oli. Elämäni onnellisin hetki. 

Hyvää Joulua!

Oikein ihanaa joulua kaikille! <3 

Rv 16+0

Vautsi. Vielä viikko niin 4 kuukautta on täynnä! En voi uskoa tätä todeksi, kuinka nopeasti aika on loppuen lopuksi mennytkään! 

Mieltäni on hallinnut viimeiset kaksi viikkoa ihan älytön pastellinvärinen kupla. En mieti mitään muuta kuin vauvaamme, joka on rakkainta  ja arvokkainta, mitä tiedän. Mies on jopa ilmaissut huolensa minua kohtaan, olen kuulemma kummallinen :D Olen niin kiintynyt häneen jo nyt, tekisin mitä vaan hänen vuokseen. Aamulla kun herään, vauva on ensimmäisenä mielessäni. Mielessä käy usein (lue: monta kertaa päivässä) ajatus ultrasta, jotta näkisimme vauvan taas kerran. Kaipaisin niin kovasti jotain konkretiaa tähän odotukseen. Onko kohdussani todella joku?

Mahakaan ei ole vielä kasvanut. Nännit ovat kipeytyneet tällä viikolla ihan kummallisiksi, ne ovat ä l y t t ö m ä n kipeät ja arat. Pelkkä rintsikoiden laittaminen on tuskaa. Hmm.. Kai tuota voisi kutsua oireeksi? :D En olekaan siis täysin oireeton! 

Eilen tulin kaapista ulos töissäkin. Esimies ja työkaverit saivat tietää raskaudestani vihdoin ja viimein. Vastaanotto oli hellyyttävä ja onnellinen. On paljon kevyempi olla, kun salaisuus on pullautettu ulos suusta :)

Rv 15+4

Voi tätä hilaiseloa blogin puolella! Kirjoittaminen tuntuu olevan viimeisenä to do -listallani :D Yritän parantaa tapani. 

Viikonloppuna tultiin kaapista ulos. Kerroimme vanhemmillemme ja isovanhemmille vauvauutiset ja voi mikä vastaanotto uutisilla oli! Paljon onnenkyyneliä ja halauksia, voi tätä onnen määrää :') Välillä oli liikuttava katsella muiden intoa ja onnea, kun ei itse oikein vieläkään tajua, mitä on tapahtumassa. Mutta nyt on niin paljon helpompi hengittää, kun kaikki tietävät ja odottavat rakkaudella kanssamme <3

Eilen meillä oli toinen neuvolakäynti. Se ei sisältänyt juuri mitään merkittävää. Painoa, verenpainetta ja hemoglobiinia. Sydänääniä päästiin kuuntelemaan ja vauva olikin heti mestoilla. Saimme pitkään kuunnella tasaista jumputusta, terkkarimme kertoi sykkeen olevan 140-150 paikkeilla ja kuulosti kuulemma hyvältä. Niin meistäkin :) Seuraavan kerran  näemme vasta helmikuussa, toivottavasti olen sillon hieman eri näköinen ;)

Mahan kasvamista en malttaisi odottaa enää hetkeäkään! Joka päivä tiirailen peilin edessä, että joko?! Pieni kumpu alavatsalla komeilee, mutta ei mitään muiden silmiin paistavaa. Ehkä pian? ;)

Rv 14+4

Flunssaiset terveiset täältä ruudun takaa. Loppuviikon  saikku jatkui alkuviikon saikulla, eikä olo ole antanut myötä muuta kuin makaamiselle. Tänään on ensimmäinen hieman parempi päivä. Sairastaminen on nostanut pientä huolta ja ahdistuneisuutta vauvan voinnista. Dopplerilla pikku jumputtajaa olen kyllä kuunnellut, joten toivottavasti hän voi ihan hyvin :) 

Raskausrintamalle ei kuulu mitään ihmeempiä. Viikonloppuna otamme suunnan omalle ja miehen kotiseuduille aikeenamme kertoa raskaudesta. Ja voin tunnustaa, että kyllä jännittää!! En osaa sanoa vielä, miten ja missä tilanteessa aiomme uutisemme kertoa. Toivottavasti luvassa on halauksia ja onnen kyyneleitä :)

Ensimmäisiä liikkeita ja mahan kasvamista odotan jo niin malttamattomana! Niitä saan kyllä varmasti vielä hetken aikaa odottaa :) Voi kun onnistuisin nyt rentouttamaan itseni niin, että pystyisin nauttimaan näistä (toivottavasti) viimeisistä seesteisistä ja "näkymättömistä" hetkistä ;)

 

Rv 13+6

Tän raskausviikon viimeistä päivää viedään. Tänne on rantautunut flunssa ja törkeä kurkkukipu, joka ajoi hakeen tänään saikkua. Sitä napsahtikin koko loppuviikoksi. Hoitajan kanssa tuli juteltua myös raskausajasta ja siitä, kuinka luonnonoikku olen tän oireettomuuteni kanssa :D Jouduin vielä antamaan nielunäytteen angiinaepäilyn ja kurkkukivun vuoksi :/

Vauvaa tulee kuunneltua tosi usein dopplerilla. Ihmeellistä, miten syke löytyi alussa häpyluun alta, nyt pieni pumputus tulee heti korviin, kun dopplerin laskee alavatsalle. Kaveri taitaa kasvaa hurjaa vauhtia <3 Haaveiltiin miehen kanssa siitä, että pääsisi taas näkemään Hänet. Nyt raskaudessa on taas sellainen tasainen vaihe menossa, kun mitään ultraa tms ei ole tämän vuoden puolella tulossa, eikä mahakaan vielä näy. Häpyluun yläpuolella huomaamme kyllä miehen kanssa pienen suloisen kummun <3 Kuinka paljon odotankaan, että maha alkaa kasvaa! Se onkin ensimmäinen merkki, josta tiedän mahassani kasvavan ihmisen :) 

Välillä pitää katsoa jääkaapin ovessa olevaa ultrakuvaa, jotta tajuaa olevansa raskaana. Elämäni onnellisinta aikaa <3 Edes joulu ei tänä vuonna ahdista, melkeinpä odotan sitä. 

Rv 13+3

Tänään sain käsiini lopullisen riskiluvun. Kotiin lähetetyssä kirjeessä ei muuta lukenut, kun että suurentunutta riskiä ei ole, eikä ole tarvetta jatkotutkimuksille. Fiksuna tyttönä seilailin kanta.fi -sivustolle, josta riskiluku löytyikin numeroina. Listassa komeili 1:12741. Haukoin henkeä, kun valtava helpotuksen aalto valtasi kropan. Olen niin onnellinen. 

Tunteet on tänään muutenkin pinnassa, varsinkin negatiiviset tunteet. Kaikki pienikin saa harmituksen ja itkun aikaiseksi. Mahakipuja on edelleen, mutta selvästä vähemmän mitä eilen. Luulenpa että loppuviikolla on aika käydä ostamassa ensimmäiset äitiyshousut, koska vyötärö tuntuu painavan masua ikävästi :)

Rv 13+2

Eilen illalla alkoi inhottava ja kivulias pistely ja nipistely alavatsalla. Levossa se rauhottui, liikkeellä lisääntyi. Välillä nipistely saattoi pysyä tunnin poissa, sitten se taas palasi. Viime yönäkin heräsin tähän nipistelyyn. Se on todella pelottavaa, paikat on aika hellänä pistelyn jälkeen. Tänäänkin sain muutamat nipistelykohtaukset.  Mahdanko uskaltaa huomenna töihin..? Juuri kun seksin aiheuttama tiputtelu loppui, sain tällaisen riesakseni. Toivottavasti eivät liity toisiinsa. 

En osaa paikantaa kivun tarkkaa paikkaa. Välillä se tuntui olevan kohdunsuulla, mutta toisaalta se ei ole sielläpäinkään. Se on jotenkin syvemmällä. Välillä tuntuu, että se on yhdessä kohdassa, välillä monessa. Todella selkeää ;)

Kulutan aikaa vieraalla paikkakunnalla ostoskeskuksessa miehen ollessa töissä. Istun kahvilassa ja valitsin paikan lasten leikkipaikan vierestä. Tahallaan ja vahingossa, kummin vaan, mutta en ole enää ahdistunut. Ja se herkistää. Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen elän vaihetta, jossa ei tarvitse ahdistua ympärillä vallitsevasta elämästä. Pystyn katselemaan pienten lasten leikkimistä itkemättä. 

Olemme puhuneet miehen kanssa paljon, koska kerromme läheisille vauvauutiset. Tämän hetkinen ajatus on odottaa lopullinen riskiluku, minkä jälkeen voisimme kertoa. Olen kehitellyt ihan hurjat pelot siitä, että veriseula hälyttää. Siksi se on ensimmäinen etappi saada pois alta, ja toivottavasti kaikki on niin hyvin kuin mahdollista. Samalla vaikka haluaisin huutaa koko maailmalle olevani raskaana, pelkään kertomista. Mitä jos kuitenkin tapahtuu vielä jotain? 

Sen verran syvät arvet lapsettomuus on jättänyt, että ei tää raskausaika mikään nautinto kyllä ole. Vaikka kuinka haluaisin nauttia jokaisesta päivästä. Ennen raskautumistani vannoin, että kerron vauvauutiset vasta silloin kun kaikki on ilmiselvää ja maha pullottaa. Noh, eipä tiennyt tyttö mitä kaikkia tunteita raskaus herättäisi. Ja kuinka helppo silloin oli huudella "että sitten tekisin näin enkä todellakaan tekisi näin". Raskaus on herättänyt sellaisen ylpeyden tunteen kehostani, että siitä haluaisi huudella kaikille. Tällaista on olla ylpeä kehostaan monen vuoden jälkeen <3

Rv 13+0 raskaus ja seksi

Oma tyhmyys ärsyttää. Tai ei, se raivostuttaa. Eilen harrastettiin seksiä miehen kanssa pitkästä aikaa. Myönnän, että ollaan pysytty kaukana toisistamme, koska seksin jälkeinen verenvuoto pelottaa. Oikeastaan rv 6:n verenvuoto sai meidät niin pois tolaltamme, että sen jälkeen seksi ei ole käynyt mielessäkään. No mutta, nt-ultran jälkeen kuitenkin päätettiin rauhallisin mielin koittaa seksiä. Ja nyt jälkeenpäin se ketuttaa, koska heti seksin jälkeen huomasin veristä vuotoa. Tai oikeastaan verensekaista vuotoa. Mieleni oli niin paha tämän insidenssin jälkeen. Vielä tänään eli seuraavanakin päivänä on tullut rusehtavaa hentoa vuotoa.

Paniikissa kaivoin heti dopplerin esiin kuunnellakseni kultanupun jyskytystä. Siellä hän edelleen jyskytti. Maailman kaunein ääni <3 Sykkeestä huolimatta mieleni on ollut pari päivää maassa. En voi ymmärtää omaa tyhmyyttäni, ikään kuin pilasin nyt vallan ultran aikaansaaman helpotuksen. Ultran jälkeen olimme niin onnellisia, nyt mielen perukoilla pyörii sama huoli kuin ennen ultraa. 

Vaikka tiedän kyllä, että seksillä ei keskenmenoa voi saada aikaiseksi, ei tällainen ylimääräisen stressin aiheuttaminen kovin järkevää ole. Tästä lähtien pysyn visusti erossa miehestäni.

Ps. Ainiin jos joku ihmettelee pomppausta raskausviikoissa, nt-ultrassa ne muuttuivat siis rv 12+3 -> 12+5 eli kahdella päivällä eteenpäin. En taaskaan valita :)

Rv 12+5 nt-ultra

Tässä postaus eilisestä nt-ultrakäynnistä.

Parin unettoman yön ja levottoman päivän jälkeen oli nt-ultran aika. Sykettä kuuntelin aamulla ennen klinikalle lähtöä, joten tiesin odottaa elämää mahassani. Se oli kuitenkin ainut asia, jonka tiesin. Niskaturvotusta stressasin eniten, samoin mies. Ennen lääkärin aikaa saimme todistaa ihmeellisten sattumien ja mukavien ihmisten olemassaoloa. Kuin ihmeen kaupalla saimme auton Naistenklinikan lähelle parkkiin. Mies oli lähdössä lippuautomaatille, kun ikkunaan koputettiin. Mies avasi ikkunan, ja ystävällinen mies tarjosi lipuketta, jossa olisi kaksi tuntia aikaa, valmiiksi maksettuna. Ele herkisti meitä molempia kovasti :)

Hortoiltuamme hetken Naistenklinikan aulassa saimme ilmottauduttua ja suunnattua Äitiyspolille. Kuinka outoa olikaan mennä eri kerrokseen kuin missä Hormonipoli sijaitsee.. Kaikki muistot ja turhautumiset tulvivat mieleen, kun katselin pitkää käytävää, jota monesti tallustelin innostuneena tai murtuneena.

Ennen erikoislääkärin vastaanottoa pääsimme diabeteshoitajan juttusille. Käynti sisälsi pelkkää diipadaapaa, kaikkea sitä, mistä jo tiesinkin. Kaikki oli diipadaapaa mielestäni varmaan siksi, koska jännitin ja odotin ultrausta paljon. Pääsimme diabeteshoitajalta suoraan lääkärin vastaanotolle. Vastassa oli hoitaja ja lääkäri, joiden mukavuus yllätti todenteolla. Kerroin heti jännityksestäni, joten aloitimme ultraamisen. Ultraus suoritettiin mahan päältä, ensimmäistä kertaa elämäni aikanan :) Ruudulle lävähti heti aktiivisesti liikkuva vauveli. Siltä hän näytti, täydelliseltä vauvalta, meidän vauvalta <3 Sikiö liikkui todella aktiivisesti, mikä tietenkin nauratti minua ja miestäni valtavasti. Välillä murunen teki huimia hyppyjä. Niskaturvotukseksi lääkäri sanoi 1,2mm. Hetken päästä hän varmisti saman tuloksen eri kuvakulmasta. Kysyin vielä lääkäriltä, mikä niskaturvotuksen raja on. Vastauksena oli 2,5mm. Suuri kivi vieri sydämeltäni. Lopullisen riskiluvun saisimme viikon kuluttua postitse.

Murunen esitteli itseään vielä kauan aikaa edestä ja takaa ruudulla, lääkärikin intoutui nauramaan hänelle. Hänellä oli molemmat kaksi kättä ja kaksi jalkaa, lisäksi näkyi vatsalaukku, väpättävä sydän ja hyvä syke sekä aivopuoliskot. Kyllä oli itkussa pidättelemistä meillä molemmilla. Välillä katselin miestäni, joka katsoi ruutua niin intensiivisesti ja niin herkityneenä. Se oli varmasti kauneinta, mitä olemme ikinä nähneet.

Lopuksi saimme onnittelut, mikä oli meille molemmille valtava asia. Meitä onniteltiin tulevina vanhempina, tulevasta lapsesta. Käynnin loppupuolella meinasin pillahtaa onnesta itkuun, kun saimme mukaan kuvia murusesta. Siinä hän oli, meidän vauva <3 Seuraava käynti, rakenneultra sovittiin tammikuuhun.

Lopulta olimme takaisin autolla minuutti ennen kuin parkkilapun aika meni umpeen. Mikä täydellinen päivä <3

Rv 11+6

Kirjoitustahtini tuntuu tätänykyä olevan kirjoitus/viikko, pahoittelut siitä. Olen kuitenkin huomannut vähäisen blogin kirjoittamisen vähentävän myös turhaa stressaamista. Tässä tilanteessa kun en enempää stressiä tarvitsisi :) Olen koittanut vaan selvitä päivästä toiseen mahdollisimman kivuttomasti. Jokainen tallottu päivä olisi lähempänä ultraa. 

Niin se vaan on, että huomenna päättyy minun ja Lugesteronin yhteinen matka. Samalla pyörähtää käyntiin rv 12 - uskomatonta mutta kuulemma totta! Noin 2,5 kuukauden ajan käytin Lugesteroneja kolmesti päivässä ja loppua kohti vähenevin määrin. Vaikka kuinka Lugeja aluksi haukuinkaan, ovathan ne olleet todellinen ystäväkin! Ne ovat tuoneet paljon turvaa ja pitäneet pienen tiukasti kiinni <3 Pakko se on myöntää, että Lugejen lopettaminen jopa pelottaa. 

Vielä enemmän pelottaa ensi viikon np-ultra. En voi ymmärtää, että ollaan selvitty tänne asti ilman varmistusultria - tästä kiitos kuuluu dopplerille. Juuri tänään viimeksi kuuntelin maailman ihaninta jumputusta <3 Nyt vaan toivotaan,että  keskiviikkona olisi kaikki hyvin. Sitä ennen on luvassa muutama uneton yö.  

Rv 10+5

Tällä kertaa hieman iloisemmat pikaheipat :) Kauan kärvistelin oireettomuuteni kanssa ja olin varma, että alkion kehitys olisi loppunut rv 8:n tuntumassa. Soitin tällä viikolla neuvolaankin ja kysyin apua tilanteeseemme. Vastauksena oli mennä yksityiselle ultraan, ja loppuun tsempit jatkoon.

Soiton jälkeen päätin ottaa ohjat omiin käsiini, ja keksin edes pienen oljenkorren helpottaa oloani. 

Päätin hankkia dopplerin.

Sainkin kyseisen kapistustuksen parissa päivässä käsiini. Tiedostin dopplerin olevan kyllä riskihankinta; mikä paniikki siitä seuraisikaan, jos sydänääniä ei kuuluisi! Toivoin yli kaiken, että saisin sydänäänet kuulumaan, vaikka samalla tiesin, ettei niitä vielä näillä rv:lla välttämättä kuuluisi. 

Juoksin pää kolmantena jalkana postista kotiin ja aloitin heti ultraamisen. Varttin verran vääntelin ja kääntelin laitetta mahallani tuloksetta. Petyin valtavasti. Hetken päästä yritin uudelleen eri asennossa, ei mitään sykettä muistuttavaa. Palasin takaisin alkuasentooni, ja suuntasin dopplerin häpyluun alle viistosti. Vaimea tump tunp tump! Silmäni levisivät lautasen kokoisiksi. Siirsin millin doppleria, todella voimakas ja nopea tump tump tump! Siellä hän pumppasi! Jyskytys oli niin nopea, ettei se voinut olla oma sykkeeni. Pärähdin vollottamaan maailman syvimmästä rakkaudesta ja onnesta <3 

Tunnin päästä etsimme jumputusta mieheni kanssa, ja sen myös löysimme <3 Mies herkistyi, pidimme toisiamme kädestä, ja kuuntelimme kyyneleet valuen maailman kauneinta ääntä <3 Nyt jaksan odottaa nt-ultraan!

Rv 9+3

Pikaheipat kiireisen arjen keskeltä. Ja paino on nyt todella sanalla kiireinen; en ole ehtinyt edes soittaa neuvolaan. Täälä siis porskutellaan samalla tavalla kuin viime kirjoituksen aikaan. Tavoitteenani on kuitenkin ehtiä soittaa neuvolaan tämän viikon aikana, koska tarvitsen neuvoa ensi viikolla koittaviin 10. raskausviikon verikokeisiin. 

Oireista sen verran, että ne loistavat edelleen poissaolollaan. Tai no, rintoja on alkanut tänään aristaa taas enemmän. Mutta pahoinvointia, väsymystä.. niitä ei ole mailla halmeilla. Mitä lisäultraan tulee, se on luultavasti ensi viikolla edessä. Joku varmuus tähän touhuun pitää saada. Nt-ultraakin jouduin siirtämään töiden vuoksi, mikä tarkoittaa sen koittavan vasta 25.11. eli rv 12. Sinne on kuollettavan pitkä aika. 

Rv 8+6

Kulunut viikko on ollut mieltä jäytävä. Päivä päivältä olen huomannut aina vaan selkeämmin kaikkien vähäistenkin oireideni kadonneen. Ei enää etomista, ei vilunväreitä, rinnat ei arista kuin ihan inan. Oloni on siis täysin normaali. 

Tänään olen aamusta asti ollut todella itkuherkkä. Olen varma, että kohdussa ei ole kaikki hyvin. Normaalista elämästä en pysty nauttimaan, pelko on niin lamaannuttava. Joku sisälläni vaan sanoo, että kaikki ei oo enää hyvin. 

Koitan ehtiä soittaa neuvolaan maanantaina ja kysyä apua. En jaksa kantaa tätä pelkoa enää hetkeäkään.  

Ensimmäinen neuvola rv 8+1

Ensimmäinen neuvolakäynti oli siis maanantaina ja että sitä jännitettiin! Mies melkein jo nauroi outoa käytöstäni, harvoin olen niin hiljaa :D Olen asunut nelisen vuotta nykyisessä kotikaupungissani, ja nyt sain vihdoin merkityksen isolle kellertävälle rakennukselle, jonka olemassaoloa olen kaikki nämä vuodet ihmettellyt :D Neuvolahan se oli! Kuinka syylliseltä tuntuikaan astella odotushuoneeseen.. Kävin kovaa painia itseni kanssa, mieli ilkkui, etten kuitenkaan ole enää raskaana, ei meidän kuuluisi siellä istua. Istuimme miehen kanssa odottamaan käsi kädessä. Tilanne raukesi hermostuneeseen nauruun, kun mieskin tokaisi, että mitä hittoo me täällä tehdään :D

Hetken kuluttua nuorehko nainen kutsui nimellä isoon kolkkoon huoneeseen. Nainen osoittautui aivan ihanaksi ja empaattiseksi. Aluksi kävimme läpi lapsettomuushistoriaamme. Välissä mitattiin verenpaine ja katsottiin paino. Hemoglobiini oli hyvä, 130. Kuulimme, miten raskauden seuraaminen etenee Naikkarilla ja neuvolassa. Odotin suuurta kasaa "meille tulee vauva" -tyyppisiä vihkosia odottamisesta, mutta me ei saatu mitään! Olin niin pettynyt, jonkun kirjasen saa hakea itse apteekista. Mukaan sain ainoastaan lähetteen labraan, vau :D
Onneksi en odottanut suuria ensimmäiseltä neuvolakäynniltä, mutta kokonaisuudessaan käynti ei täyttänyt edes pieniä odotuksiani :D

Neuvolassa mennäänkin raskausviikoissa päivää edellä, maanantaina olikin siis jo rv 8+1. En pane ollenkaan pahakseni tätä muutosta, mitä nopeammin mennään eteenpäin kohti varmempia vesiä, sitä parempi! Seuraava etappi onkin labrat rv 10. Niinpä, miten sinne asti selvitään..

Rv 7+6

Rv 7:n viimeistä päivää viedään. Viikonloppuun on mahtunu paljon, liian paljon, vauvafiilistelyä miehen kanssa. Heti fiilistelyn jälkeen iskee valtava morkkis ja paniikki - eihän vielä saa fiilistellä, tässä eletään kriittisiä aikoja! Miehestä näen ihan uuden puolen jokainen päivä. Hän pitää kättään vatsallani ja unelmoi tulevaisuudesta, mitä kaikkea tehdään ja kuinka paljon hän odottaa yhteisiä hetkiä perheemme kanssa. Tuota miestä, onnellista miestä, voisin katsella ikuisesti <3

Tänään täytetään miehen kanssa neuvolaan esitietolomakkeet illan ratoksi. En tiedä miksi, mutta niin paljon kuin neuvolakäyntiä odotan, se myös ahdistaa. Ehkä joku oman elämän ja tuntojen avaaminen vieraan ihmisen kanssa ei ole sitä ominta itseäni. 

Päiväni kohokohta on aina joka aamu avata Odotukseni -applikaatio puhelimesta ja ihastella lisääntyviä raskausviikkoja. Kuinka rakastankaan jokaista päivää, kun saan olla raskaana <3 Vaikka tiedän, että diabetekseni vuoksi lapsi tulisi syntymään aikaisemmin, mutta voisiko olla täydellisempää laskettua aikaa kuin 6.6.2016? <3

Rv 7+3

Sain eilen vihdoin ja viimein kirjeen Naikkarin Äitiyspolilta. Olen saanut aiemmin käsityksen, että diabeetikkojen odotusta (verensokerit yms.) seurataan melko tiiviisti. Ja paskat! Aika on raskausviikon 11 loppuun! Samalla on diabeteshoitajan vastaanotto ja erikoislääkärin ultraus. Kasvoni taisivat valahtaa melko kalpeiksi, kun tajusin, että ultraan pääsee seuraavan kerran kuukauden päästä. Kuukauden! Tähän voin sanoa ihan suoraan, että en kestä. Onko julkisella todella seuraava ultran mahdollisuus vasta viikolla 11? Vaihtoehtoina on purra hammasta tai mennä välissä vielä yksityiselle ultraan.

Menetyksen pelko on todella voimakkaasti läsnä. Ei päivääkään, etten miettisi ja panikoisi keskenmenoa. Vielä tavattoman monta viikkoa, kunnes se maaginen 12 viikon rajapyykki täyttyy, eikä sekään vielä vauvaa syliin takaa.. Kuinka paljon pelkäänkään, että tää kaikki viedään meiltä hetkenä minä hyvänsä. Onneksi maanantaina on aika ensimmäisen neuvolan. Siellä ajattelin purkaa näitä paniikkejani ja pelkojani ja kuunnella, onko neuvolatädillä lohduttavia ajatuksia :D

Muutamassa paikassa olen törmännyt todella niskavillat pystyyn nostavaan sanapariin, jota meidänkin tilanteessa ilmeisesti käytettäisiin: helposti raskautuva. Huh huh! Tää vetää ihan sanattomaks. Olenko raskautunut helposti, jos aikaa meni 2,5 vuotta, ja alkio joka kohdussani kelluu, on koeputkihedelmöityksen tuotos?! Muutettaisiinko lause muotoon: helposti raskautunut minuun verrattuna? Ymmärrän kyllä tämän olevan kirjoittajien defenssejä, mutta joku kunnioitus toisia kohtaan voitaisiin silti pitää? Omaan korvaani helposti raskautuneeksi kutsuminen kuulostaa irvokkaalta.
Ja vastaus kysymykseen, että onko elämäni nyt onnellista, kun olen raskaana: olen äärettömän onnellinen ja kiitollinen, että raskaus on kohdallani edes onnistunut tähän asti, mutta keskenmenon ja menettämisen pelko on lamauttava. Tästä on kyllä onnellinen odotus todella kaukana.

Tukilääkityksestä

Laittelin maanantaina ultran jälkeen sähköpostia klinikalle, koska soittoaika oli jo ohi ja tukilääkityksen jatko- ja lopetusohjeet unohtuivat puheenaiheista täysin. Tänään sainkin ne sähköpostilla, ja näyttäisi siltä, että enää tää viikko menee vanhalla tutulla kaavalla, eli sekä Lugeja että Progynovaa 3/pvä. Siitä eteenpäin käy näin:

RV                 Lugesteron                       Progynova
8                    200mg x 3                        2mg x 2          
9                    200mg x 2                        2mg x 1              
10                  200mg x 2                        -
11                  200mg x 1                        -
12                  -                                       -

Vaikka Luget aiemmin saivat pientä raivoa aikaiseksi, nyt niiden lopettaminen pelottaa :D En ole lainkaan valmis siihen, pelkään raskauden päättyvän, kun tukilääkitys loppuu. Oon suorastaan riippuvainen niistä :D Onneks lopettaminen tapahtuu tollai pikkuhiljaa molempien kohdalla, ei tuu sitten kropalle eikä mielelle liian suurta muutosta yhtäkkiä.

Oireita on tällä hetkellä painon tunne alavatsalla, ummetus (ou jee!) rintojen pistely ja tuikkiminen ja etominen syömisen jälkeen. Enpä odottanut pahoinvoinnin sijoittuvan siihen, kun on jo saanut syötyä :D Monesti tekee paljon kaikenlaista mieli, mutta kun yhden lusikallisen saa syötyä, meinaakin kaikki tulla jo ylös.. Muutenkin himot kohdistuvat mulla kaikkeen suolaseen, kasviksiin ja hedelmiin. Toivottavasti tällä dieetillä ei ainakaan paino pääse nousemaan :D

Varhaisultra rv 7+0

Ensiksi SUURI kiitos kaikille tsempistä ja ihanista kommenteista! <3 Muistin jälleen, miksi aloitin melkein vuosi sitten bloggaamisen. Teidän vertaistuki ja kokemukset on parasta, mitä voi saada <3

Täällä on kaikki hyvin. Perjantaina kirjasta verta tuli parin tunnin ajan kuin hanasta, mutta sitten vuoto muuttui ruskeammaksi, ja bongasin pienen pieniä hyytymiä, joten ajattelin mahdollisen vuotokohdan alkaneen sulkeutua. Pientä ruskeaa vuotoa tuli sunnuntaihin asti. Kipuja ei ollut ja oireet pysyivät. Perjantai oli valtava shokki. Miestäni en ole ikinä nähnyt noin paniikissa. Hän ilmoittikin jo, ettei jaksa lähteä enää uuteen siirtoon. Silmissä vilisi koko hoitohistoria, ja ajattelin, että kaikki on aloitettava alusta. Vuodon loppuminen rauhoitti meitä jonkin verran, mutta maanantain ultraa pelättiin "mitä vaan voi tapahtua" -ajatuksella.

Tänään sitten käytiin klinikalla varhaisultrassa. Odotushuoneessa kädet tärisivät ja sydän hakkasi. Huoneeseen päästyämme kerroin meitä järkyttäneesät loppuviikosta. Näytin ultrakuvaa ja kysyin, olisiko ultraus voinut aiheuttaa vuodon. Vastaus oli jyrkkä ei. Lääkärin ilmeistä osasin lukea, että hänkin lähti ultraamaan varauksella kuultuaan kertomukseni perjantaista. Jalat täristen yritin kivuta tutkimuspöydälle. Lääkäri aloitti ultrauksen samantien, ja pian jo totesikin, että täällä näkyy alkio ja sikiö, olet raskaana. Jokainen lihas rentoutui, paino putosi harteilta. Mies pääsi ensin näkemään meidän pienen pumppaajan. Ihastuneena hän katseli, kun pieni löllyi kohdussa ja pieni sydän pumppasi hulluna <3 Katselin miestä kyynel silmäkulmassa. Maailman paras näky, onneksi mieheni pääsi näkemään tämän kaiken ensimmäisenä <3 Sitten ruutu kääntyi minua kohti, siellä Hän oli <3 Kuvaa emme saaneet pyynnöstä huolimatta, tiedä sitten mikä oli syy.. Perjantaista Hän oli kasvanut ihan valtavasti, nyt koko oli jo 9,6mm ja se vastasi täysin oikeaa rv:tä 7+0. Sain äitiyskortin, minkä jälkeen hyvästelimme. Tuntuu oudolta, että klinikalle ei ehkä tulla hetkeen palaamaan.

Perjantai muutti käyttäytymistämme tätä raskautta kohtaan radikaalisti. Emme juurikaan enää fiilistele tulevaa vauvaa, vaan koitamme olla miettimättä asiaa. Pieni pelko on persiissä koko ajan. Nyt vaan toivotaan, että aika menee nopeasti, ja että kaikki menee hyvin :)

Verta

Tänään kävin terveyskeskuksessa toispuolisen alavatsakivun vuoksi. Syytä kivulle ei löydetty, mutta sen sijaan nähtiin kohdussa ruskuaispussi, alkio ja sen syke. Itkin onnesta. Ehdin jo tehdä aiheesta postauksen, jota en suurekseni onnekseni julkaissut.

Viisi tuntia ultrauksen jälkeen alkoi kirkas verinen vuoto. Siitä asti olen vollottanut, muuta en jaksa. Verta tulee selkeästi vähemmän mitä kuukautisten aikaan. Soitin Jorviin, sinne eivät ota. Pitää vaan odottaa. Eiköhän tää oo sata varma keskenmeno, nyt vaan toivon että pääsen tästä mahdollisimman pian eroon.

Minun sydämeni on särkynyt.

Rv 6+2

Kirjoittelen pikakuulumiset vaikka oikeastaan ei ole mitään kerrottavaa. Elämä pyörii täällä tavallisesti, aivan kuten ennen toisen viivan piirtymistä tikkuun. Tänään oli ensimmäinen päivä, kun en miettinyt työpäivän aikana hymyssäsuin, että olen raskaana. Tänään raskaus tuntui ensimmäisen kerran sisäistetyltä. Vaikka ei se ole. Ehkä yritän tietoisesti olla miettimättä asiaa, koska tuulimunan mahdollisuus pelottaa. Miehelle olen sanonut suunnilleen joka päivä, että siirrän ultran perjantaille. En ole sitä kuitenkaan tehnyt. Hampaita purren olen koittanut unohtaa ultran ja selvitä aina seuraavaan päivään. En halua ottaa sitä riskiä, että ryntään ultraan, vaikka sykettä ei ole mahdollista vielä nähdä, Eiköhän se kohta alkaisi löytyä, mutta parempi ottaa varman päälle. Onneksi on mies, joka vetelee aina takaisin todellisuuteen.

Rinnat on jatkuvasti arat. Niiden "koostumus" (:D) on muuttunut huomattavasti: ne on tosi kiinteät, ihan kuin silikonirinnoissa. Nyt parina viime päivänä rinnoissa on ollut todella kivuliasta ja ärsyttävää pistelyä ja tuikkimista. Niitä haluaisi raapia, mutta se ei oo arkuuden vuoksi mahdollista. Illalla aina pelästyn, kun näen rintani pursuavan yli rintsikoiden, ja siniset paksut verisuonet pullottavat niiden pinnassa. Huh, todella hemaiseva olo :D

Väsymystä on ollut enemmän kuin ennen. Päikkärit on otettava joka päivä. Tänään oli pakko olla seisaallaan päikkäreiden jälkeen, koska istualtaan olisin nukahtanut uudestaan. Olo on muutenkin tyhjäpäinen. Monesti unohdan, mitä olen tekemässä. Tunnen itseni ihan höntiksi, ja välillä pitää tarkistaa, onko pää edes kiinni ruumiissa :D

Näin viime yönä maailman kauneinta unta. Opettelin imettämään kauneinta näkemääni vauvaa. Ympärilläni oli monia ihmisiä, mutta näin ainoastaan vauvan. Vauvani. Hän katsoi silmiini, ja siinä me oltiin. Maailman ihanin uni, kunpa siitä tulisi totta joku päivä <3

Rv 6+0

Tänään pyörähti uusi raskausviikko käyntiin. Samalla on viikko aikaa varhaisultraan. Kuinka hullua.. Ja kuinka paljon varhaisultra jännittääkään! Välillä on niin vaikee uskoa olevansa raskaana, melko oireetontahan tää elämä edelleen on.. Melkoisia kauhuskenaarioita oon pyöritellyt päässäni varhaisultraa koskien, kuinka paljon pelkäänkään, että kyseessä on tuulimuna. Mieskään ei jaksa enää kuunnella näitä pelkojani. Nyt vaan koitan selvitä sinne viikon päähän. Voi sitä onnen määrää, kun näin tulevan työviikon olevan täynnä ja raskas. Ei siis lainkaan aikaa miettiä ja maalailla kauhukuvia!          

Samalla huomaan, kuinka paljon oon vieraantunut hoidoista. Vaikka kyseessä on periaatteessa pari hoidotonta viikkoa takana, pelkkä niiden ajatteleminen saa taas niskavillat pystyyn. Mitä jos hoitoihin joudutaan vielä takaisin.. Miten ihmeessä sitä taas jaksaisi? Kaikki on kyllä vielä mahdollista, onhan nää raskausviikot vielä naurettavan pienet.

Oirerintamalla on sellaisia uutisia, että pahoinvointia on todella harvoin. Pahoinvointi on muuttunut enemmänkin siihen, että tietyt hajut tuntuvat nenään todella voimakkailta ja ne alkavat kuvottaa nopeasti. Eilen esim. tupakka ja suihkutettava deodorantti saivat pahoinvoinnin aikaiseksi. Vältetään siis jatkossa näitä :D

Valehtelija

Viikonloppu koitti sitten viimeinkin, eilen vielä ajattelin kuolevani raskaan työviikon vuoksi :D Pakattiin töiden jälkeen kimpsut ja kampsut ja suunnattiin auton keula kohti sukulointia. Tiesin, että tiedossa olisi pienimuotoiset juhlat ja juhlat tarkoittaa alkoholia. Klups.

Olen kuitenkin tässä vuosien saatossa muotoutunut varsinaiseksi sniikkailijaksi; jo punktiossa munasoluja jouduttiin kasvattelemaan ympäri Suomea ja piikkejä sai olla tunkemassa vatsanahkaan mitä kummallisimmissa tilanteissa. Onnekseni hämärtyvät illat olivat puolellani ja feikkijuominen oli lasten leikkiä.

Vaikka kaikki meni hyvin, tunnen itseni valehtelijaksi. Jokainen tulevaisuuteen suuntaava kysymys piti kiertää ja kaartaa. Suoraa vastausta ei voinut antaa mihinkään kysymykseen. Ja koska taustamme tässä asiassa on mitä on, mielummin valehtelen kuin kerron totuuden ja vastaan mahdollisesti seurauksista. Valehtelu tapahtui kuitenkin suupielet ja sydän hymyillen. Miehen kanssa vaihdettiin monet pienet salaiset hymyt. Mitäköhän mestarivalehtelijoita meistä vielä kehkeytyy kuukausien saatossa.. :D

Uutta oirerintamalla

Sain tänään vieraakseni uuden oireen, aamupahoinvoinnin. Ajattelin jo, etten selviä edes töihin. Siitä asti, kun sain itseni ylös sängystä, koko kehoa vallitsi pahoinvointi. Olen aina kuvitellut raskauspahoinvoinnin tuntuvan melko samalta kuin mahatauti. Paskat! Sehän olikin kuin krapula. Kokonaisvaltainen pahoinvointi. Päässä heitti, oli höntti olo ja etoi. Oksentamaan en kuitenkaan joutunut. Muutamassa tunnissa olo helpottui. Tätä pahoinvointia ei helpottanut lainkaan järkyttävä närästys, joka puski koko ajan kohti kurkkua.

Rinnat on oudot. Niissä pullistelee kammottavia ja selkeästi erottuvia verisuonia ja ne on todella turvonneet. Moneen otteeseen päivän mittaan rintoja pistelee ja vihloo milloin mistäkin kohtaa.

Nautin (vielä) jokaisesta oireesta. Sisäinen masokistini hykertelee innoissaan: mitä pahemmalta tuntuu, sitä onnellisempi olen <3

Testissä Lunette -kuukupit ja puhdistusneste

*tuotteet saatu blogin kautta

Sain Lunettelta testiin heidän tuotteitaan. Lunette valmistaa silikonisia kuukuppeja ja erilaisia kuukupin puhdistustuotteita. Nyt on aika heittää tämä postaus ilmoille, koska kuukupille ei toivottavasti tule 9 kuukauteen käyttöä ;) Kuukuppi ehti olla käytössä kahdet kuukautiset.

Violetti kuukuppi on kokoa 1, eli se sopii niukkaan vuotoon ja synnyttämättömille naisille. Oranssi kuppi on suurempi, eli kokoa 2, ja se sopii runsaampaan vuotoon ja synnyttäneille naisille. En ole aiemmin omistanut kuukuppia, joten olin todella innoissani päästessäni testaamaan sitä.

Kuukuppi, koko 1

Kuten arvelin, kuukupin opettelu vaati _vähän_ aikaa ja hermoja. Aluksi kuukupin laittamisesta ei tullut mitään. Kuppi siis sterilisoidaan (keitetään) ennen ensimmäistä käyttöä, ja sen jälkeen se taitetaan ja työnnetään emättimeen. Kuvassa näkyvän antennin leikkasin vallan pois. Kun kupin käyttöön oppi, VAU, kuinka kätevä se olikaan! Kupin tyhjennysväli voi olla jopa 12 tuntia, eli tämä oli lapsettomuudesta kärsivälle unelma! Melkein onnistuin unohtamaan meneillään olevat kuukautiset.

Kuukuppi koko 1 ja koko 2

Kuukuppi koko 1:en ja koko 2:en välillä ei ollut hirveän suurta kokoeroa, mutta huomattava ero oli niiden materiaalissa. Koko 1:en silikoni oli huomattavasti pehmeämpää ja taipuvampaa. Koko 2 oli vielä käyttööni liian suuri, joten siitä ei ole käytössä kokemusta.

Lisäksi sain testiin kuukupin pesunesteen, jossa oli mentholinen tuoksu. Pesuneste oli todella riittoisaa, koska sitä ei tarvinnut kuin tipan. Ainoa miinus tälle tuotteelle oli mentholin tuoksu. Jo ennen käyttöä ajattelin, että metholia alapäähän ei kuulosta ajatuksena kovin hyvältä, mutta vielä enemmän se alkoi itse käytössä ällöttää -vaikka tuote puhdistikin tehokkaasti.
Sain myös muutaman kuukupin puhdistuslapun, jotka on yksittäispakattuja. Kuppipyyhettä käytin mökkeillessämme, kun veden puhtauteen ei voinut 100% luottaa. Kuppipyyhe toimii varmasti kerran tai pari, jos ei pääse vessaan kuppia kunnolla putsaamaan, pidemmän päälle en pelkkään kuppipyyhkeeseen luottaisi.

Kaikilla Lunette -tuoteperheen tuotteilla oli ihana, hempeä ulkoasu. Myös kuukuppien värit ja säilytyspussukat miellyttivät silmää erityisesti.

Soitto Naikkarille

Yritän hoitaa näitä kaikkia raskauteen liittyviä hommia pikkuhiljaa, ettei tuu mitään alkushokkia :D Tänään siis soittelin Naikkarille aikeenani perua mun ja miehen yhteinen ivf-suunnittelukäynti. Aika olisi ollut -kröhm- ensi viikolla :D On se kummallista. Jos ei oltais tehty päätöstä mennä yksityiselle, nyt olis se puoli vuotta mennyt, NYT VASTA! Lueskelin puhelinlinjalla odottaessani ohjeita ivf-hoitoon tulevalle. Hymy nousi huulille, been there, done that. Onneks se on jo ohi! Suunnittelukäynti, sumutukset, pistokset blaa blaa blaa. Koskakohan oltais päästy ensimmäiseen siirtoon? Selkeesti ens vuoden puolella. Rauhan aalto hyökyi ylitseni. Respektit kaikille, jotka jaksaa odottaa ton puoli vuotta!

Niin siis soitin Naikkarin hormonipoliklinikan numeroon ja ääni kertoi mun olevan 5. jonossa. Viides!! Eka hermojenmenetys oli _näin_ lähellä. No, 10 minuutin päästä pääsin puhumaan asiani, ja ajattelin homman olevan sillä selvä. No, ystävällinen hoitsu kertoi, että laittaa nyt tiedot tonne hoitajille, että he sieltä soittelevat mulle vielä tänään. MITÄ? MIKSI? No eipä asiat tietenkään niin helposti tulleet hoidetuksi, jäin siis odotteleen uutta soittoo iltapäivälle. Koko aamupäivän sätkyilin puhelin kädessä, että koska sieltä soitetaan. Puoli 2 sain soiton. Hoitaja onnitteli lämpimästi, ja kysyi, että onhan meillä aika varhaisultraan. Aikamme oli nyt peruttu, kaikki ok, jätimme hyvästit. Samalla jätin henkilökohtaiset hyvästit Naikkarin hormonipolille, toivottavasti ikuisiksi ajoiksi. T'ää oli nyt tietyn aikakauden loppu. Kävi tässä tai tulevissa raskauksissa miten tahansa, jo Fertinovassa majaileva alkioprikaatimme estää Naikkarille pääsyn. Naikkarille meillä on kuitenkin asiaa, mutta eri polille. Kuumeisesti odotan, koska tulee kutsu Äitiyspolille verensokerisyyniin. 

Oon saanut nyt uuden, ihan selkeen raskausoireen. Alkuraskaudessa verensokerit laskee kuulemma reilusti, eli insuliinitasoja pitäis laskee samaa tahtia. No, HUOMATTU ON! :D Huh, tuntuu että oon koko ajan vapisemassa jossain nurkassa, ja koko ajan saa olla syömässä jotain, ettei tuuperru. Ensimmäinen oire, jota en vaan voi kuvitella, check!

Äitiysneuvola

Tänään sain vihdoin ja viimein aikaiseksi soittaa äitiysneuvolaan. En tiedä miksi, mutta soittaminen jännitti etukäteen paljon, ihan sydän pamppaili rinnassa. Soitin neuvolaan ja jätin numeroni takaisinsoittojärjestelmään. Automaattinen äänite luurissa kertoi, että minulle soitettaisiin takaisin 20 minuutin kuluttua. Suljin puhelun ja puristin puhelinta kädessäni. Olo oli kuin jäätelön salaa ottaneella pikkulapsella: tunsin syyllisyyttä, mutta samalla nautin tilanteesta. Ihan kuin en olisi saanut soittaa kyseiseen numeroon, mutta en voinut vastustaa siihen soittamista. Unohtaakseni 20 minuutin odottamisen, kirjoitin lapulle ylös asioita, joita tulisi muistaa kertoa. Asioita olikin yllättävän paljon: yrityshistoria, pas, lääkkeet, hcg, diabetes ja tarvittava lähete Naikkarin äitiyspoliklinikalle.

Puhelin soi kädessäni. Vastaan siihen ja kerron positiivisesta raskaustestistä. Puhelimen toisessa päässä puhuu hieman vanhempi ja kuivahko rouva. Saan myös luvan pitää heti monologin yrityshistoriastamme ja sairauksistani heti perään :D Tämän kuultuaan naisen ääni pehmenee ja muuttuu "ymmärtäväisemmäksi". Oih, sääliä! Nainen kertoo, että oma neuvolatätimme laittaa minusta lähetteen Naikkarille, kysyy onko sokerit ollut ok ja lopuksi sovimme ensimmäisen neuvola-ajan. Päiväksi varmentuu pitkän vääntämisen jälkeen 26.10., viikko varhaisultran jälkeen. Melkein repesin luuriin, kun nainen sanoi, että molemmat vanhemmat saa tulla neuvolaan :O Ei tää näköjään vaan oo vieläkään mennyt tajuntaan. Saan kuulla lyhyen litannia, mitä tulee syödä ja mitä ei. Lopuksi toivotettiin hyvää odotusta, siis mitä? Tässä kohtaa kyllä melkein herkistyin <3 Ikinä en uskonut, että saisin joku päivä soittaa neuvolaan, ja siinä sitä oltiin. Puhelun jälkeen jäi rauhallinen, mutta samalla tyhjä olo. Nyt ollaan pari viikkoa omillamme.

Olen saanut tämän päivän aikana virallisesti yhden raskausoireen; vitutus vilutus. Koko päivän on ollut niin järkyttävän kylmä, illan tullen tärisin kahden peiton alla sängyssä. Vilutusta on ollut ennenkin, mutta ei tässä mittakaavassa! Koko aikaa en suinkaan saa nauttia vilutuksesta, välillä tulee tuskahiki, jonka jälkeen taas tärisen kylmästä. Ainoa akti, mitä oon tänään ehtinyt tekeen, on villatakki päälle, villatakki pois, päälle, pois :D Nautin tästä oireesta suunnittomasti, antaa tulla lisää vaan! ;)

Pelko

Eilen ennen nukkumaan menoa sain aiheutettua kunnon sätkyt itselleni. Aloin Googletella (joo tiedetään, maailman typerin teko :D) oireettomasta alkuraskaudesta, keskenmenosta ja tuulimunasta.. Ja huh, että olin paniikissa! Paniikki jatkuu vielä tänäkin aamuna. Raskaustestejä en oo enää verikokeen tuloksen kuulemisen jälkeen tehnyt, enkä ehkä aiokaan. Ajattelin tuudittautua tähän pieneen onnellisuuden tunteeseen ja luottaa parhaani mukaan siihen, että raskaus jatkuu. Tää oireettomuus saa mut ihan hulluks, oireita ei oo vieläkään näkyvillä. Olo on mitä mainioin. Vieläkin on todella vaikee uskoa olevansa raskaana, kun missään ei tunnu miltään.

Vaikka en oo mitenkään liian onnellinen tai yli-innoissani tästä raskaudesta, ajattelin ottaa vieläkin vähän iisimmin. Varhaisultraan on vielä 2 kiduttavan pitkää viikkoo, ja siellä voidaan kuulla ihan mitä vaan uutisia. Fakta nyt vaan sattuu oleen se, että onhan tää raskaus ihan älyttömän alussa. Onneksi tiedostan nyt senkin syyn, mistä tää paniikki johtuu. Aina kun vietän vapaata viikonloppua, on mulla liikaa aikaa miettiä ja murehtia. Sitten suunnilleen koko maailma kaatuu päälle, ja diagnosoin itselleni kaikki huonoimmat vaihtoehdot. Onneksi ens viikolla on siis töitä taas tiedossa, toivon erittäin kiireistä ja töiden kannalta stressaavaa viikkoa :D

Nyt tarvisin apua teiltä fiksummilta naisilta! En osaa laskea, mikä rv mulla on menossa :D Vaikuttaako raskausviikkojen laskemiseen pas ja se, minkä ikäinen alkio on siirretty? Siis mulla ei oo oikeesti harmainta aavistusta millä rv:llä täällä mennään, enkä hurmiossani huomannut kysyä hoitajalta perjantaina :D Siis jos siirretyn alkion ikä ei vaikuta rv:hin, olisi tällä hetkellä menossa ilmeisesti rv 5+1. Edelliset kuukautiset alkoivat siis 29.8., pas oli 16.9. (kp 19) ja siirretty alkio oli 3 päivän ikäinen. Help needed! :D

Kynnyksellä

Eilinen oli jotain ihanaa. Vietettiin miehen kanssa rauhallinen koti-ilta hyvän ruuan ja saunomisen merkeissä. Mahdettiinko puhua mistään muusta kuin verikokeen tuloksesta ja alkiosta kohdussani, enpä usko ;) Muutamat itkukohtaukset olen tänään heittänyt, mutta muuten kaikki on oikein tasaista. Vielä odottelen sitä hetkeä, kun oikeasti tajuan olevani raskaana. Tää on vielä liian iso palanen ymmärrettäväksi.

Tänään vietin vapaapäivää yksinäni ja lähdin kaupungille pyörimään. Piipahdin apteekissa ostamassa Lugeja, ja samalla reissulla ostin purkin d-vitamiinia. Lisäksihän olen syönyt noin 2 vuoden ajan 5 mg:n foolihappoa diabetekseni vuoksi. Pyörähdin myös muutamassa vaatekaupassa, enkä voinut vastustaa kiusausta käydä hypistelemässä vauvanvaatteita. Ylitin lastenosaston kynnyksen sydän hakaten. Katsoin ympärille, että huomaako kukaan. Kuin salassa ihastelin pieniä vaatteita samalla syvästi huokaillen. Niin pieniä, niin kauniita. Osasto, jolla en ennen pystynyt käymään. Nyt poistuin kaupasta leveästi hymyillen.

Sananen miehestäni.. Tai tästä miehestä, joka asuu kanssani ja on kanssani naimisissa :D Tällä hetkellä en edes tunnista häntä omaksi miehekseni. Mutta tämän kaiken sanon kaikella hyvällä ja sydäntä ravistavalla rakkaudella. Hänestä on kuoriutunut mies, joka on läsnä. Hän katsoo ihan erilailla silmiini nykyään, ja se katse on täynnä rakkautta ja onnea. Voisi melkein heittää kliseisen "olemme löytäneet toisemme" -läpän :D Mutta tosissaan, tää kaikki on syventänyt rakkauttamme ja paljon. Toki mieskin osaa ottaa varovasti vielä näin alussa ja tällä lapsettomuustaustallamme, välillä se on hän, joka joutuu hillitsemään minua :D

Kuulin radiosta vanhan biisin, joka soi radiossa, kun olin teini-ikäinen. Ajauduin ajatuksissani siihen aikaan. Kun haikailin elämän perään. Haaveilin elämästäni aikuisena. Haaveilin tulevasta miehestäni ja elämästäni hänen kanssaan. Tulevasta perheestä. Ja nyt elän sen hetken kynnyksellä. Suupieliini hiipi vieno hymy.

Tällä hetkellä voin sanoa olevani onnellinen, ensimmäistä kertaa 2,5 vuoteen.

Verikokeen tulos

Aamusta asti kiemurtelin jännityksissäni. Hoitaja lupasi soittaa testituloksesta iltapäivällä, mutta katsoin soittoajan klinikalle loppuvan 3, joten puoli 3 aikaan tartuin itse luuriin. Olin päässyt juuri töistä, ja istuin auton etupenkillä luuri kourassa ja toinen käsi jännittyneenä nyrkissä. Punktiosta tuttu hoitaja vastasi puhelimeen, ja oli melko tiedoton koko verikokeestamme :D No, ei aikaakaan kun hän löysi tietomme koneelta, mutta sitten kesti muutama hetkinen, kun hoitaja laskiskeli luurin toisessa päässä jotain. Luulin pyörtyväni jännityksestä. Teki mieli huutaa, että kerro jo se hemmetin luku! :D Hoitaja aloitti kertomalla hcg:n viitearvot, ja ne olivat 68-400. Pidätin hengitystä. Sitten hän kertoi, että oma arvoni oli "roimasti" yli sen, se oli 766! <3 Lisäksi sain kuulla ne kaipaamani onnittelut <3 Tunsin, kuinka valtava stressi ja jännitys poistuivat harteiltani, ja pidättelin itkua. Samalla sovimme varhaisultran 19.10. Siis mulle aika var-hais-neu-vo-laan? Voisiko joku vaan nipistellä mua koko ajan, tää kaikki on niin ihmeellistä ja suurta ja täydellistä ja ja ja.. En ymmärrä, mitä täällä tapahtuu! Siis nyt oon ihan oikeesti raskaana. Ihmettelin lopuksi vielä oireettomuuttani hoitajalle, hän kertoi sne olevan ihan normaalia. Sain vielä neuvoksi ottaa vaan mahdollisimman iisisti ja nauttia <3 Miten sekään mahtaa onnistua? :D

Suljin puhelun ja aloitin valtavan vollottamisen. Sen kuuloista itkua en olekaan vielä itseltäni kuullut. Se oli vikinää, ulvomista, vollottamista ja huutamista samaan aikaan. Katselin autostani, kuinka kullankeltaiset lepän lehdet heiluivat oksissa ja hakkasivat toisiaan. Kuinka maailma ympärillä pyöri edelleen samanlailla, mutta jotain niin suurta oli juuri tapahtunut omassa elämässäni, meidän elämässämme. Vollottaen valitsin miehen numeron, mutta hän ei vastannut. Soitin toisen kerran, soitin kolmannenkin. Sitten hän vastasi, äänestä paistoi paniikki. Mies oli ihan varma, että kerron huonoja uutisia, koska en ollut aiemmin soittanut. Lisäksi hän kuuli itkuni, mikä järkytti häntä entisestään. Kerroin lukemat, ja kuulin miehen äänessä valtavan helpotuksen. Hän oli shokissa, onnellinen, järkyttynyt. Kuulin, kuinka miehen ääni värähti onnesta ja liikutuksesta. Jos elämäni olisi päättynyt tuohon, se olisi ollut maailman suloisin hetki <3

Tänään vietämme elämämme suurinta ja rakkaudentäyteisintä päivää <3
Hyvää viikonloppua kaikille <3

Oireettomuus ja paljastuksia

Yksi asia (muiden joukossa :D) mietityttää niin paljon, että meinaa pää seota. Tää mun oireettomuus. Jotenkin tänään oli taas niin oireeton olo aamusta asti, että koko työpäivän mietin kuumeisesti, että onkohan tää nyt tässä. Kuinka paljon toivoisin oireita! Lapsettomat taitaa olla melkolailla ainoita, jotka oikein odottaa oireita? :D Tietäis ainakin, että edes on raskaana tai että raskaus jatkuu.

Toisaalta ymmärrän kyllä, ettei kaikki saa oireita ollenkaan, eikä varsinkaan näin aikaisessa vaiheessa. Ja koitan lohduttaa itseeni sillä, että enhän oo saanut oireita oikein ikinä mistään lääkkeestäkään. Niinkuin aiemmin kirjoitin, en oo hormoneille herkkä ihminen. Joten miks hormonit aiheuttais nyt oireita, kun ei ne ennenkään oo mitään tehnyt? Laiha lohtu tai, ainakin se lohduttaa edes inan välillä.

Ainoa oire, joka on ja pysyy, on vilunväreet. Niitä on tullut joka päivä ja koko ajan. Välillä on niin tavattoman kylmä, että hampaat kalisee yhteen. Muutenkin iho jotenkin hohkaa lämpöä koko ajan. Myös ristiselkä on ollut melkeinpä koko kierron ajan kipeä, mutta niinhän se on melkein aina muutenkin.

Huominen jännittää paljon. Niin paljon, että tälläkin hetkellä ahdistuspallero myllää mahassani. Kaikki on varmaan onnellisia, kun verikokeen tulos tulee huomenna, eikä tarvi lukee tätä mun ulinaa? :D Joo, itsekin oon. Kuvitelmissani huomisesta tulee taas tähän astisen elämäni onnellisin päivä, toivottavasti haaveet käy toteen <3 Samalla ajattelin soitella myös neuvolaan, koska sairauteni vuoksi joudun tarkempaan syyniin. Niin hei, paljastus tulee tässä: sairastan 1 tyypin diabetesta. En ole tietoisesti jättänyt tätä kertomatta, vaikka toki se on vaikuttanut tähän yritysprosessiin jonkin verran. Nyt sen "paljastan", koska diabetes on myös syy, miksi soitan neuvolaan heti. Sieltä he siirtävät meidät myös Naikkarille äitiyspolille, jossa joudumme ravaamaan varmaan enemmän kuin töissä, mutta se on ihan ok :) Odotukseenkin diabetes tulee vaikuttamaan paljon, ja postauksissakin tulee varmasti jatkossa paljon diabeteksesta ja odotusajasta.

Nyt vaan enää toivotaan, että huomenna tulee hyviä uutisia <3

Verikoe

Soittelin klinikalle tänään ilmoittaakseni positiivisesta testistä. Ensimmäinen kommentti oli "joo'o" :D Ymmärrän ja arvostan, että alan henkilökunnalla on hold your horses -suhtautuminen, mutta kai sitä jotain muutakin olis voinut kommentoida? :D No, itseäni kommentti onneksi nauratti. Samalla kysyin  veritestistä, kannattaako hcg mittauttaa näinkin. Vastaus oli, että ehdottomasti. Hoitaja kertoi, että huomenna ennen 12 olisi päästävä antaan näyte, jotta tuloksen saisi heti. En pääse huomenna, joten kysyin, että voinko lähteö tulemaan saman tien. Sain puoli tuntia aikaa olla klinikalla, ja minähän hullu laitoin kaasun pohjaan :D Ehdin hyvin antamaan näytteen, ja tulos olisi näin ollen perjantaina iltapäivällä valmis, ja saisin soiton tällöin. Hyi kamala, taas saa jännittää! Miten jaksan odottaa niin kauan?! Toisaalta tätä hetkeä on odotettu 2,5 vuotta, joten ei kai pari päivää enää voi tappaa? :D

Tänään noin klo 4 aamulla (kyllä, klo 4 aamulla) tein "virallisen", klinikalta saadun testin. Ja selitykseksi: heräsin tuolloin järkyttävään pissahätään, joten päätin tehdä testin tuosta aamupissasta. Heti kun pissa alkoi levitä tikulle, plussa tuli näkyviin.  Se oli todella selkeä, täydellisen vahva plussa <3 Kömmin onnellisena takaisin sänkyyn ja sanoin miehelleni olevani vahvasti paksuna :D Kyllä tuli kauniit unet tuon plussan jälkeen <3

Tänään olen saanut riesakseni riemukseni vilunväristykset. Toki niitä oli jo aiemminkin tässä kierrossa, mutta ihan tällaisina en ole niitä ennen kokenut. Kuinka paljon voikaan viluttaa! Eilen illalla sain taas kunnon shokit, kun pyyhkiessä tuli rusehtavaa vuotoa. Ei siis valumalla, vaan pyyhkimällä. Tämä loppui onnekseni tunnissa <3 Sydämeni halajaa lisää oireita, haluan tuntea olevani raskaana! Haluan oireita, joita ei tarvitse kuulostella, vaan ne tuntee haluamattaankin <3 Tällä hetkellä nautin niin suunnattomasti olostani, en voi sanoin kuvailla tätä <3

Pp 13

Edelleen jatkan näillä piinapäivä -otsikoilla. En uskalla vielä muuttaa niitä :D Huomenna on tähän astisen elämän suurin päivä, kun saan soittaa klinikalle ja kertoa ilouutiset. Ajattelin kyllä kysäistä myös veritestiä, olis kiva kuulla arvo "ihan oikeesti". Ja samalla tietty saada joku varmuus tähän kaikkeen, voisin samalla lopettaa testailun.

Aamulla tein oikein kauniin liuskatestin, testiviiva oli aika vahvan punainen. Testiviiva oli selkeästi tummempi kuin eilen. Tää on niin ihmeellistä. Ennen en voinut kuvitellakaan, miltä positiivinen raskaustesti näyttää.. Nyt niiden muodostumista katselee ihan suvereenisti sivusilmällä, kun samaan aikaan ripustaa pyykkejä :D En kuitenkaan pidä niitä todellakaan itsestäänselvyyksinä, don't get me wrong. Rakastan joka hetkeä, jonka vaan saan olla raskaana.

Oireista sananen, rinnat on aika paljon kipeemmät kuin eilen. Alaselkä kenkkuilee edelleen. Alavatsassa on nyt kuplinut muutaman päivän, nyt vasta osasin yhdistää sen raskauteen :D Ihan kuin siellä poreilis lasillinen Vichyä.
Pieni tuhruttelu nosti tänään taas niskavillat pystyyn. Se ei kestänyt onneksi kauaa, ja pystyin muutenkin oleen vähän rauhallisemmin kuin eilen. Pari tuntia tästä eteenpäin tein kauniin punaisen plussan. MUTTA siis, jos en tietäisi olevani raskaana, en voisi mistään aavistaa sitä. Oireet ei oo siis niin vahvoja, että niitä jäisi kummastelemaan.

Jos huomiseen asti kaikki menee hyvin, mitä sitten tapahtuu? Onko piinapäivät ohi ja saan soittaa neuvolaan..? Mitä ihmettä täälä tapahtuu, en ymmärrä :D Saan vieläkin melkoisen huutonaurukohtauksen, kun mies sanoo mun olevan raskaana. Ei vaan mee kaaliin!

Kunpa tää hetki kestäis ikuisesti <3

Pp 12

En löydä sanoja kuvailemaan tunteita, joita oon käynyt läpi viimeisen 24 tunnin aikana. Epätodellista onnea, shokki, järkytys.. mitä näitä nyt on. Eilinen oli tähän astisen elämäni kummallisin päivä. Oon vieläkin ihmeissäni omasta reaktiostani. Paljon olin kuvitellut, miltä positiivisen testin näkeminen tuntuu.. ja in reality se oli kaikkea muuta :D Se oli valtava shokki, jonka jälkeen marssin tyyliin peseen perunoita :D Se ei vaan mennyt perille, meillä kummallakaan. Me molemmat koettiin loppuillan ajan sellasia itkuryöppyjä. Kaikki oli ok, sit meinas purskahtaa itkuun, mutta ennen purskahtamista tunne katoskin! Puhuin miehelle, että olin melkein pettynyt omaan reaktiooni :D Kaikki tuntu vaan niin uskomattomalta, epätodelliselta. 

Kaikki ei oo suinkaan ollut hyvää, todellista tunteiden vuoristorataa on ajettu jo tänkin päivän puolella. Tein 12 jälkeen raskaustestin, koska halusin nähdä, onko testiviiva vahvistunut. Senhän pitäis kaiken järjen mukaan vahvistua, eiks joo? No, viiva teki päinvastoin. Tein samanlaisen testin kuin eilenkin, mutta sen viiva oli huomattavasti heikompi. Siis se oli tosi heikko. Yritin kuitenkin "solveltaa" testiä mielessäni: sen kontrolliviivakin oli todella selkeesti heikompi kuin eilisessä testissä, joten silloinhan olis testiviivakin.. ehkä. No, minähän järkytyin niin syvästi, sillä hetkellä elämänilo valahti pois kasvoilta ja koko kropasta. Riensin kaupungille hakeen paniikinomaisesti uusia testejä, mies lähti kuskiks, koska pelkäs varmaan mun puolesta, olin niin pois tolaltani. En muista koko automatkasta mitään, tihrustin itkua ja hoin mielessäni, että en selviä tästä. Testit ostoskoriin ja samanlaista ravia takas kotiin. Kotona liuskatestiin ilmesty kyllä viiva, selvästi erottuva. Viiva ei oo kuitenkaan vahva. Lisäks tein samanlaisen rfsu:n digitestin kuin eilen, siihenkin tuli tulokseks YES+. Suurin shokki poistui harteiltani, mutta olenko luottavaisin mielin...? En todellakaan. Aika paniikin vallassa tässä edelleen mennään. Siis jos siirretty alkio oli 3 päivän ikäinen ja nyt on pp 12, pitäiskö viivojen olla jo tosi selkeitä? Kirosin itseni samalla myös alimpaan helvettiin, miks edes tein tollasia "viivatestejä", pitäis pysytellä vallan digeissä. Viivojen tulkitsemisella saa itsensä aikalailla hulluuden partaalle. Ja ennen kaikkee: onko plussan jälkeen vielä pakko testata?! Niinpä. 

Oireita ei vielä juurikaan ole. Alaselkä kenkkuilee jonkun verran, ja eilen illalla oli melko kipeitä kouristuksia kohdun kohdalla. Asia, jota ihmettelin jo pari päivää ennen plussaa, oli kipu lantiossa. Siis ihan kuin lantio olisi jotenkin "venymässä", kipu tuntui ihan kasvukivuilta. Vilunväristyksiä on yötä päivää.   

Keskiviikkoon asti yritän mennä rauhallisin mielin, koitan saada itseni rauhoittumaan jollain tavalla. Yritän nauttia tästä olosta, koska testien mukaan olen kuitenkin vielä raskaana tällä hetkellä. Minä, raskaana?

 

Pp 11

Monesti oon miettinyt, miten tän uutisen ilmoittaa tänne. Vastausta en ole keksinyt. Enkä vastausta varsinkaan tällaisen alkushokin jälkeen. Tiputtelu alkoi, toivo meni, itkin kuollakseni. Kaikki suru olikin turhaa.

Saavuimme kotiin, ja päätin tehdä raskaustestin varmistaakseni itselleni viinilasillisen. Väri levisi testitikkua pitkin, en nähnyt mitään ennen kontrolliviivan ilmestymistä. Sittten se alkoi ilmestyä. Testiviiva. Inahdin, ja katsoin uudestaan testiä. Siinä se testiviiva seisoi. Rääyin miehen paikalle. Mies juoksi hädissään vessaan ja löysi minut tärisemästä raskaustesti kädessä. Parkaisin kamalan itkun, mies vain tuijotti. Siinä se oli. Käteni tärisivät hulluna. Kaivoin toisen testin kaapista, tuloksena YES+. Itkettiin, halattiin, tuijotettiin suu auki. Hoin vaan siisvoikauheetasiisvoikauheeta!

Olen raskaana.

Tukehdun

Tuhru on lisääntynyt huomattavasti eilisestä. Tuntuu, että tukehdun tähän paikkaan. Itkettää, ja tuntuu etten saa henkeä. Kurkkua puristaa koko tilanne. Aamulla puin itseäni aamupalan jälkeen. Yritin olla katsomatta kehoani peilin kautta. Vihaan kroppaani tällä hetkellä. Kroppa, joka on pettänyt meidät kerta toisensa jälkeen. Kroppa, joka ei vaan toimi, niinkuin pitäisi.

Kohta en enää tukehdu, vaan tunne vaihtuu siihen, etten jaksa enää itse hengittää.

Suotta söin Progynovaa koko kierron 3 nappia päivässä.
Suotta läträsin Lugejen kanssa kolme kertaa päivässä.
Suotta pidin lämmintä kaurapussia vatsalla joka ilta.
Suotta yritin olla stressaamatta ja miettimättä.
Suotta maksetaan 950e siirrosta ja lääkkeista.
Suotta olin juomatta viikonloppuja.
Suotta kokosin taas toivonrippeitä ja innostuin.

Kaikki oli niin helvetin suotta.

Eilen saavutimme erään etapin, jota en oikein edes odottanut ikinä saavuttavamme. Syyllistämistä. Purin pahaa oloani miehelleni, jolloin alkoi rahasaarna. Jolloin kuulin, että rahaongelmamme johtuu tästä, lapsettomuudesta(ni). Jolloin sormi heristi ja syyllisti. Myöhemmin sain anteeksipyynnön. Tiedän, että tilanne kärjistyi kuningas alkoholin ansiosta. Tilanne ehti kuitenkin tehdä polttomerkin sieluuni. Viimeiseksi odotin tätä omalta mieheltäni.

Rehellisesti sanottuna en tiedä tällä hetkellä, onko meillä varaa seuraavaan siirtoon heti perään. En tiedä, mitä tehdä. En tiedä enää mistään mitään. Jos rahallisen tilanteen vuoksi joudumme pitämään taukokierron/kiertoja, sekoan. Olen jo päättänyt soittaa itselleni ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle. Enää en vaan jaksa yksin. On ollut ihmeellistä seurata mökkiviikonlopun aikana muun perheen elämää. Kuinka tasaista, rauhallista ja onnellista muiden elämät on. Kuinka muut nauravat aidosta onnesta ja ilosta. Itsekin nauran siihen asti, kunnes muistan lapsettomuuden. Hymy valahtaa lattialle, ja silmiin palaa sama vanha suru. Kuinka suren tätä asiaa yksin, niin yksin.

Kysymys ei kuulu enää: "Miten selviän tästä?", vaan "Miten selviän enää yhtään mistään?"

Pp 10

Yöllä heräsin vihlovaan kipuun alavatsalla. Aamulla heräsin punaruskean Lugemömmön keskeltä. Siitä asti on alahuuli väpättänyt. Rinnoista on kadonnut viimeisetkin kipeyden rippeet. Pitäis olla mieleltään järkkynyt ihminen, jos vielä tän jälkeen uskois, että raskaus on mahdollinen. Oma uskoni raskautumiseen on tällä hetkellä 0,01%. Kovissa lukemissa mennään siis. 

Nyt ainakin viimeistään tiedän, että isoin ongelma lienee tiputtelu. Jokaisessa ovulatorisessa kierrossa tiputtelu on alkanut n. 5 päivää ennen kunnon vuotoa. Niin nytkin. Luulin, että Luget estää sen, mutta eipä näköjään. Ironista, että juuri eilen mietin tiputtelun puuttumista. Kiitos hei, sieltähän sä tulitkin! Ei kiinnosta tippaakaan jatkaa näitä lääkkeitä, ei kiinnosta mikään. 

Rentouttavasta mökkiviikonlopusta tulikin jotain ihan muuta. Nyt vaan koitan olla itkemättä muiden nähden. 

Pp 8

Piinapäivät vilisee silmissä. Ylihuomenna päästään jo kaksinumeroiseen piinapäivään, kuinka jännittävää :D  Vetäisin äskettäin huiviin pienet päikkärit, jonka aikana ehdin nähdä unta. Unta siitä hetkestä, kun teen raskaustestin. Testi oli negatiivinen. Voi sitä itkun määrää! Pakko myöntää, että oon viime päivinä miettiny, miltä negatiivinen testi tuntuis. Joka kerta pillahdan itkuun. Vaikka oon suurimaan osan ajasta ihan chillisti tän kierron kans, en vaan voi  esittää, ettei tällä olis väliä. Tää kierto merkkaa paljon.

En voi oikein keksiä mitään oireita tänne kirjoitettavaks. Niitä ei oikeesti ole. Kuten joskus aiemmin kirjoitin, tissit on enää vaan vähän kipeät. Tänään oon tuntenu pientä vihlomista oikeessa munasarjassa, siinä se. Pitäisköhän tässä vaiheessa olla jo jotain tuntemuksia suuntaan tai toiseen? Lohdutan itseeni sillä ajatuksella, että enhän oo muutenkaan herkkä hormoneille. Suurin osa lapsettomuushoitojen lääkkeistä ei oo aiheuttanu mulle mitään oireita. Oon siinä mielessä onnekas. Joten jos en oo herkkä hormonimuutoksille, mahtaisinko edes huomata vielä tässä vaiheessa mitään oireita? Pakko myöntää, että oireiden puuttumisen takia en usko juurikaan raskauden mahdollisuuteen. Yritä tässä sitten nostattaa tunnelmaa..

Luget aiheutti tänään(kin) päänvaivaa. Aamulla poukkoilin väsyneenä seiniä pitkin vessaan laittamaan ensimmäistä, mutta ei mennyt ihan putkeen. Kuulu vaan PLUMPS, ja eka tippu pyttyyn. Toisen kanssa päivällä tuli täydellinen muistikatkos, tälläkään hetkellä en voi vielä varmaks sanoo, laitoinko sen vai en :D

Pp 7

Siis kyllä nyt on vaihteeks aihetta taputtaa itseään olalle. Voitteko kuvitella, jouduin tarkistamaan, että mikä pp on menossa :D Tsekkasin edellisen postaukseni ja sit laskin vielä sormia käyttäen missä mennään :D Nojuu, siis pp 7 menossa! En oo näköjään stressannu tuon taivaallista meneillään olevaa kiertoo. Siis vau. Huomaan itsessäni tapahtuneen henkistä kasvua, ennen olisin varmaan tehny jo raskaustestejä ja listaillu oireita.

En koe tänään olevani mitenkään pessimistinen, en vain ehdi miettimään tätä kiertoa lainkaan. Herään väsyneenä töihin, tulen väsyneenä töistä, menen nukkumaan. En koe edes eläväni piinapäiviä. Kaiken a ja o itselleni on se, että on tarpeeksi tekemistä. Hullukshan siinä tulee, jos ei muuta kun kelaile asioita. Jos ei oo tekemistä, ei oo muuta kun aikaa miettiä/kelailla/murehtia/keksiä oireita.

Kävimme eilen miehen kanssa mielenkiintoisen keskustelun:
Hän: Miten sä oot noin rauhallinen huomisen suhteen?!
---pitkä hiljaisuus---
Minä: Mistä sä puhut?
Hän: Testipäivästä tietenkin!
...Niin, täällä me molemmat taidetaan olla ihan pihalla meneillä olevista piinapäivistä :D Let's keep it that way!

Tänään töissä kuuntelin sivukorvalla kahden mummujapappa -iässä olevan pariskunnan keskustelua. Toisen pariskunnan rouva kertoi, kuinka heidän Matti saa kolmannen lapsensa marraskuussa. Toinen rouva intoili vieressä ja kertoi, että Maijakin sai puoli vuotta sitten toisen lapsen! Kuinka ihana se pieni olikaan. Sitten jostain tuttavasta puhuttiin halveksivaan sävyyn, koska ikää jo on, eivätkä kuulemma aio hankkia lapsia! Miten musta tuntuikin, että elän aivan eri maailmassa. En tunnistanut elämää tuosta keskustelusta, eikö lapsettomuushoidot kuulu kaikkien elämään? Masennuin hetkeksi, itsehän en kykene tekemään vanhemmista isovanhempia.
Maailman suurin kummajainen itselleni on, että joku saa oikeesti 3. lapsen. Siis.. mitä? Miten joku voi saada 3 lasta? Tai: miten jollain voi mennä yhden tekemiseen näin kauan?

Pp 6

Oon ollut niin kiireinen taas viime päivinä, ettei oo ollut aikaa a) kirjoittaa ja b) keksiä olemattomia ja kuviteltuja oireita tänne listattavaks :D Paria juttua en oo kuitenkaan voinut olla huomaamatta.

Toissapäiväni ihmetytti kovasti eräs asia. Palelin hulluna koko päivän ja illalla mittasinkin lämmöt, 37 mittarin ruutu näytti. Mitä ihmettä lämmöt on koholla lääkkeellisessä kierrossa? :D Kuuluuko se tähän? Luulin, että lämmöt kohoo aina oviksen jälkeen. Tänään tosin huomasin lämpöjen jo vähän dropanneen.

Rinnat oli eiliseen päivään asti kuin kivet. Ihan hirveen kovat ja kipeät. Tänään huomasin aamulla kipeyden hävinneen todella merkittävästi. Koko päivän onkin ollut vuoksi aika lannistuneet fiilikset.

Huomenna on "enää" viikko testipäivään. En hirveästi enää edes odota kyseistä päivää. Pelkään sitä, ja on sellanen pelko perseessä, ettei tää pas tuu hyvin päättymään.

Voimabiisi

Pari päivää ennen siirtoo fiilis oli odottavan jännittynyt. Oon melko helposti stressaantuvaa tyyppiä, ja stressi ei varmaankaan edistä kiinnittymistä tippaakaan, päin vastoin. Jo silloin tunsin suurta tarvetta löytää "voimabiisi", eli biisi, jota kuuntelisin siirron jälkeen, jos stressi alkaisi nostaa päätään. Biisiä ei kuitenkaan tarvinnut etsimällä etsiä, vaan maanantaina se alkoi soida päässäni. Tiesin heti, että tämä olisi se biisi. Biisi, josta tulen hyvälle ja rakkaudentäyteiselle tuulelle. Aiheeseen tämä biisi sopii vain pieneltä murto-osalta, mutta tärkeintä on stressilevelien laskeminen. 

Tähän biisiin oon joutunut jo muutaman kerran turvautuun. Se on pelastanut joka kerta ;)

Kuusi asiaa, joita ei tule sanoa lapsettomalle

Huudahdin ilosta. Melkein kyynelehdin. Pitkästä aikaa lapsettomuudesta tehdään taas uutinen, ja nostetaan vaikea aihe tapetille, jotta lapsettomuus ja sen aiheuttama suru tulee tavallisen tallaajankin tietoisuuteen. Vaikea ja ennen kaikkea vaiettu aihe.


Iltalehti: Kuusi asiaa, joita ei tule sanoa lapsettomalle


Luin tekstin. Tuijotin suu ammollaan. No niin. Tunsin, kuinka vihan tunteet nousivat pintaan. Ei, se olikin raivoa.

Miten, siis MITEN näin huonoja juttuja voidaan edelleen tehdä?! Ihan ensimmäinen oppitunti: vapaaehtoinen ja tahaton lapsettomuus ON erotettava toisistaan. Kaksi TÄYSIN eri asiaa! Artikkeli oli sekaisin tahattomasti ja vapaaehtoisesti lapsettoman vastauksia "näihin vaikeisiin kysymyksiin".

Kyseinen "artikkeli" ei mennyt mulla mitenkään henkilökohatisesti tunteisiin, vaan raivoa nostatti: a) kerrankin, kun nostetaan lapsettomuus esille, siinä käsitellään tahattomasti ja tahallisesti lapsettomia ja b) kerrankin, kun aiheesta kirjoitetaan, sitä ei voi tehdä kunnolla, vaan yks pikku nysä täynnä paskaa. Jos kirjoittaja saa väärän tiedon kirjoittamisesta palkkaa, lopetan päivätyöni.

Ihan oikeesti hei! Mieleeni tuli Toiveena vauva. -blogin postaus "Lapsettoman kohtaaminen". Jokainen sana olisi voinut olla suustani. Ja varmaan aika monen muunkin lapsettoman. Täysin naulankantaan, TUOLTA lapsettomasta tuntuu, ja TUOLLAISIA paskamaisia kommentteja ja kysymyksiä me, tahattomasti lapsettomat, saadaan.

Pp 3

Pp3 menossa vaihtelevilla fiiliksillä. Klinikalla koetusta siirtojärkytyksestä ollaan selvitty jo täysin, välillä saan sitä ajatellessa jopa naurut aikaiseksi. Tänään aamusta koin ensimmäisen "ei tästä mitään tuu" -fiiliksen. Tuona hetkenä kaikki tuntui niin epätoivoiselta, pelkäsin että kaikki haaveiluni ja toivominen on turhaa. Itkin, miten selviäisin mahdollisesta tulevasta negatiivisesta testistä. Epävarmuuden hetki meni kuitenkin ohi. Lämmintä kauratyynyä olen pitänyt vatsalla aamuin ja illoin. En usko tiedä, onko sillä juurikaan mitään kiinnittymistä edistävää vaikutusta, mutta eipä se nyt ainakaan hassummalta tunnu :)

Lugejen kanssa meinaa mennä hermot, sanotaan nyt sekin ihan suoraan :D Siis järkyttävää kamaa, ihan kuin kestokuukautiset. Eilen olin todella väsynyt, eikä pää toiminut normaalisti, joten sain miettiä piiitkään, onko kaikki Luget laitettu. Toivon, että oli. Progynovan muistamisessa ei ole ollut ongelmia. Hassua, miten noista sinisistä nappuloista on tullut kiinteä osa elämääni :D

Lääkepölly on melkoinen, ja viimeisen parin päivän aikana tissit on tullut julmetun kipeiks. Pelottaa, että kuinka kipeiks ne voi tulla kierron loppua kohti, jos ne nyt on jo tällaiset kipeät pomppupallot :D Lisäks munasarjoissa on tuntunut vuorotellen tosi kivuliasta juilintaa, mutta onneks vaan harvakseltaan. Melkein sieluun sattuu, kun miettii, missä lääkepöllyssä sitä mennään.

Piinapäivistä kun ei ole ennen kokemusta, niin laitoin Googlen laulamaan :D Joiden lähteiden mukaan alkio kiinnittyy 3-5 päivän kuluttua siirrosta. Tää on nyt se 3. päivä. En tiedä mitä odottaa, vai odottaako mitään. Ehkä parempi olla miettimättä.

Rentouttavaa viikonloppua kaikille! <3

1. alkionsiirto

Nyt seuraa tekstiä eilisestä alkionsiirrosta. Eli odotusta, onnea, jännitystä, järkytystä, hermojen menetystä ja rauhoittumista.

Odotimme molemmat miehen kanssa alkionsiirrolta paljon. Klinikalle puolen tunnin matka ajettiin melkeinpä kokonaan hiljaisuudessa. Välillä naurettiin autossa vallitsevaa hiljaisuutta räkäisesti, mutta taas sekuntien päästä molemmat olivat kadonneet omiin ajatuksiinsa. Rakkoni olin juottanut lievästi sanottuna liian täyteen, joten automatka oli senkin vuoksi melkoista tuskaa. Klinikalle päästyäni pyrähdin heti vessaan pienelle helpotukselle :D
Ensimmäistä kertaa näin miehen todella hermostuneena ja jännittyneenä. Tai varmaankin paniikki on lähempänä totuutta. Hän myönsi itsekin, että oli todella jännittynyt. Tämä oli kuitenkin suurin hetki tällä taipaleella tähän asti. Yritin kuitenkin muistutella miehelle, ettei vielä tarvi miettiä synnyttämistä, tämä oli vasta alkionsiirto :D

Odottelimme 5 maailman pisimmältä tuntuvaa minuuttia, kunnes lääkäri tuli. Ennen pöydälle heittäytymistä biologi kävi luonamme kertomassa pikku mölleröstämme. Hänet oli tänään aamulla otettu sulamaan, ja hän oli pysynyt samanlaisena koko ajan. Siirretty möllerö oli siis kolmen päivän ikäinen. Biologi kuvaili mölleröä "hyväksi". Mieskin pääsi yli siitä kammostaan, että alkio olisikin jonkun muun parin, kun biologi pyysi molempien sotu:t :D Tämän jälkeen biologi huokaisi, että pakastimeen jäikin tämän jälkeen vielä kokonainan armeija :D Nyt kuulin myös ensimmäistä kertaa, että näiden kolmen päivän ikäisten alkioiden lisäksi joitakin alkioita oli pakastettu jo kahden päivän ikäisenä! Lisäksi hän sanoi, että näitä kahden päivän ikäisiä alkioita voisi yrittää vielä viljellä jatkossa "jos on tarvetta". Itse siirrossakin kohtasimme pelottavan hetken. Mahan päältä ultratessa hoitaja ja lääkäri ällistelivät valtavaa rakkoani ja lääkäri heitti suustaan pari kertaa "onko se rakko?" ja lopulta "vai onko se kysta?" Enpäs ole ollut ennen noin lähellä sydänkohtausta. Olin ihan varma, että elämäni loppuu sillä hetkellä, enkä selviäisi, jos sieltä löytyisikin kysta. Hetken painittuaan mahani päällä, hoitaja ja lääkäri tuumasivat yhdessä, että rakko se on. H-U-H! Möllerö saatiin biologin huoneesta luoksemme pienen luukun kautta ja itse siirto tapahtui täysin kivuttomasti. Lopuksi näimme vielä pienen valkoisen pisteen ultraruudulla. Siellä se möllerö oli oikeassa paikassa. Raskaustestin ja tsemppitoivotuksen saimme mukaamme.

Nyt palaan vähän siirrossa taaksepäin ja siihen tunnelmaan, mikä huoneessa vallitsi. Se oli nimittäin järkyttävä! Odotin siirron olevan rento tilanne, itse olin ainakin asennoitunut tilanteeseen olemalla rento ja hyvällä tuulella. Mies kertoi jälkeenpäin, että meinasi alkaa nauraa tilanteelle eli sille jäätävälle hiljaisuudelle, mikä huoneessa vallitsi. Kaikki tuijottivat, kun otin housujani pois, eikä kukaan sanonut sanaakaan. Ihan kuin olisimme miehen kanssa tulleet tilanteeseen, jossa toiset osapuolet vihaisivat toisiaan tai kesken rajun riidan! Yritin heittää pientä huumoriakin, mutta en saanut lainkaan vastakaikua. Ainoastaan mieheni taisi hymähtää takanani. Puimme tätä tilannetta kauan matkalla autolle, miten tilanne oli niin kammottava. Mieskin tokaisi, että tostako me maksetaan 800 euroa..

Toinen ja melkeinpä vielä suurempi järkytys oli siirrossa ollut hoitaja. No sehän oli se hoitaja, raskaana oleva. En ole ikinä ennen nähnyt kyseistä hoitajaa klinikalla, mutta vatsan kyllä bongasin heti huoneeseen astuttuani. Jos olisin edes hitusen suorasanaisempi ihminen, olisin kieltäytynyt menemästä huoneeseen. Tiesin kyllä tämän olevan mahdollista, mutta en uskonut hetkeäkään, että kyseinen hoitaja sattuisi kohdalleni. Miten olisin voinut mainita asiasta viime viikon ultrakäynnillä? En halua sitä yhtä hoitajaa siirtoon.. Sitä öö.. Sitä joka on raskaana?
No ehkä olisi kuitenkin pitänyt ottaa jotenkin asia esille, koska pahoitin eilen tapahtuneesta mieleni. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän tunteeni kuumenivat. Edelleen ihmettelen, miksi klinikalla ei kysytty asiasta? Onko ok, että näin herkkään toimenpiteeseen tulee raskaana oleva hoitaja? Totisesti avaan suuni, jos joudumme siirtoon vielä. Olin jo näpyttelemässä klinikalle sähköpostia, kun mies sanoi, että mieti vielä huomiseen. Niin tein. Itse asiassa ei tarvinnut miettiä kuin tunti, ja unohdin tilanteen. Stressitasoni laski yhtä nopeasti kuin nousikin. Meni niin sanotusti vähän liikaa tunteisiin.

Eli summa summarum, siirto oli noin 10 kertaa kamalampi, mitä kuvittelin. Fyysisesti täysin kivuton, mutta henkisesti kammottava. En ymmärrä, miten yksityisellä klinikalla voi olla noin jäykkä tunnelma ja vielä alkionsiirrossa! Päivässä olen kuitenkin päässyt asian yli täysin.  Fiilis on ollut todella hyvä, ja hymy nousee aina huulille, kun ajattelen alkioo kohdussani. Lämmin kaurapussi on joka ilta alavatsalla, mutta muuten elämä jatkuu kuten ennen. Kyllä vaan edelleen ajatus alkiosta kohdussani vie järjen! Kaikista tärkeintä itselleni on nyt olla stressaamatta ja nauttia hetkestä, fiilistellä ja unelmoida. 

Huomenna

Päässä pyörii yksi sana. Se saa vatsanpohjan kutkuttamaan, se vääntää suupielet hymyyn ja se laittaa sydämen hakkaamaan. En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin tätä sanaa. Töissä sattunut tympeä kohtaaminen unohtui, kun muistin tämän sanan. Se on päivän voimasana, se on jotain käsittämätöntä. Täysin absurdia. Tämän sanan muistaminen saa muun elämän katoamaan ympäriltä. Tämä sana tekee sanattomaksi.

Tätä sanaa ajatellessa en ymmärrä, miten voin jatkaa elämääni normaalisti, koska tämä on suurinta tähän asti.

Huomenna.

Vastareaktio

Päivät vaan vilisee silmissä. Justhan oli keskiviikko ja mietin, miten jaksan vielä viikon. Tänään koin kuitenkin ihmeellisen reaktion ruokatunnilla. Mietin huomista työpäivää ja samalla tajusin huomisen olevan viimeinen päivä. Viimeinen päivä odottamista. Samalla mielen valtasi hillitön "nytkö jo?!" -huuto. Se oli vastareaktio, ihan kuin en olisikaan "vielä" valmis alkionsiirtoon. Tää kaikki tuntuu ajatuksena niin isolta. Tää on ensimmäinen iso askel tällä taipaleella. Ja nyt se edessä, ihan just. 

Todella ristiriitasta, melkein naurattaa näin jälkeenpäin! Tätä hetkee varten ollaan odotettu ja itketty JA PALJON :D Näin illan tullen fiilikset on siis jotain ihan muuta, en vaan malttais odottaa enää hetkeekään! 

PAS:sta tähän asti voisin rustata muutaman asian. Ennen tätä kiertoa en tiennyt juurikaan, mitä lääkkeellinen kierto tarkoittaa. Ajatuksena se oli vaaleanpunainen ja todella helppo kupla, jossa syödään yhtä lääkettä muutama päivä kierron alussa, ja sitten tallustellaan ultraan ja siirtoon :D Ja katin kontit! Lääkkeiden määrä yllätti suuresti, ja se, että niitä todella syödään melkein koko kierto ja vielä muutama nappi päivässä. Ja sitten vielä Luget! Onneks niiden "ottaminen" onnistuu samaan aikaan päivästä, ja niistä on tullut jo tietynlainen rutiini. En halua enkä aio valittaa, tekisin tän kaiken vielä kymmenellä muulla lisälääkkeellä, jos tuloksena olisi oma vauva sylissä. Voin silti rehellisesti myöntää, että lääkkeellinen kierto oli paljon haastavampi ja inhottavampi, mitä uumoilin. Vaikka en ole stressanut lääkkeiden ottamisesta kellontarkasti, toki se silti vaan tietyllä tavalla stressaa. Pitäähän ne lääkkeet kuitenkin muistaa ottaa :D 

Tästä kaikesta tietoisena voin vain ihmetellä, miten te kaikki muut tän monta kertaa läpikäyneenä jaksatte aina vaan uudestaan <3 Mikä motivaatio niitä lääkkeitä on rohmuta taas uudelleen epäonnistuneen kierron jälkeen.. Ei oo näitä teitä tehty helpoks! 

Voimia kaikille! <3 

Onks pakko kirjottaa?

Blogi olis taas tänään auki ja oon nyt muutaman päivän ajan yrittänyt keksiä, mistä kirjoittaisin. Intouduin jopa kysymään mieheltäni inspiraatiota kirjoittamiseen. Miehen suora vastapallo oli: "Onks pakko kirjottaa?" Mykistyin hänen vastauksestaan.

Jäin pohtimaan, onko blogin kirjoittaminen muuttunut pakkopullaksi? Ei.

Pahentaako blogin kirjoittaminen vain tunteitani ja oloani? Ei.

Nyt on vaan yksinkertaisesti pakko myöntää, että pallo on täysin hukassa aiheiden suhteen. En keksi millään kirjoitusaiheita. Vaikka blogin kirjoittaminen ei mielestäni pahenna pahaa oloani, turha sitä kai on sitten väkisin yrittää vääntää. Varsinkin nyt, kun mieleni ei ole huono tällä hetkellä :D Saa vinkata aiheita ja toivepostauksia, jos sellaisia löytyy!

PAS:a olen kyllä odottanut ja fiilistellyt paljon, mutta pakko kai se myöntää, mitä tänään tapahtui. Olimme menossa kauppaan miehen kanssa, kun hän mainitse keskiviikosta innostuneena. Tympääntyneenä kysyin, mitä keskiviikkona tapahtuu? Unohdin t-ä-y-s-i-n tulevan siirron. Pidän tätä ehkä vaan hyvänä merkkinä :D Uskomatonta, että kaikkien pettymyksien ja odotuksen jälkeen voin unohtaa ensimmäisen PAS:mme.

Luget siis aloitin tänään Progynovan lisäksi ja täällä sitä seilataan housut mömmössä ainakin kierron loppuun. Ja toivotaan, että siitä vielä eteenpäinkin. Viikko on hujahtanut nopeasti, enää muutama päivä siirtoon. Ihanaa, muuta en voi sanoa! Rentouttavaa sunnuntaita!

Stressitön

En voi kun ihmetellä, että nyt on jo päivä mennyt! Kaikkee kummallista, eilisen ultran ja sen hehkuttamisen jälkeen unohdin(?) tulevan siirron. Olin niin kertakaikkisen väsynyt, etten ehtinyt miettiä sitä. Aamu meni töissä niin kiireisesti, ettei lapsettomuus käynyt mielessäni kertaakaan. Kotiin päästyäni muistin tulevan siirron, KOSKA mies muistutti siitä. Yhtäkkiä, kesken kaiken hän tokaisi, että enää kuusi päivää. Hänkin on siis miettinyt tulevaa siirtoa ja ilmeisesti varsin innoissaan (edistystä :D). Pitkästä aikaa tuntuu, että meitä on tässä tällä hetkellä kaksi. En ole lainkaan käärmeissäni miehen muistuttamisesta. Päinvastoin. Kun hän mainitsi siirrosta, kasvoilleni piirtyi mairea hymy. Niin leveä, niin onnellinen, niin täynnä odotusta. Tällä hetkellä rintaani ei purista mikään muu kuin ajatus pienestä alkiosta <3

Vaikka tähänkin kiertoon on mahtunut paljon epätoivoista mietiskelyä ja odottelua, oon ottanut kuitenkin aika rennosti. Progynovat olen ottanut silloin kun olen muistanut (kuitenkin kolme kertaa päivässä) ja muina lääkkeinä syön ainoastaan foolihapon. Muut höpöhöpöt jätän suosiolla mahdollisiin seuraaviin siirtoihin. Selvästi tietty pakkomielteisyys on laimentunut. Koitan elää siis mahdollisimman "normaalia" elämää, enkä hössötä liikaa. Aiemmissa Clomikierroissa ja insseissä touhotin joka vitamiinilisää ja litkua, mutta myöhemmin tajusin niiden nostaneen valtavasti stressitasoani. Kun testi näytti negaa, sain melkeinpä huokaista helpotuksesta, koska sain taas olla hetken ilman kaikenmaailman lisäkkeiden muistamista :D

Ainoa asia, mitä en odota yhtään, on Lugesteronin aloittaminen sunnuntaina. No ehkä se on kuitenkin pienin paha tän kaiken joukossa :)

Ultrassa, kp 12

Tänään pääsin kuukauden turhan odottelun jälkeen vihdoin ja viimein ultraan eli back in business. Ei jännittänyt eikä pelottanut, olin ainoastaan innoissani. Lääkäri otti heti vastaanotolleen. En voi vieläkään lakata ihmettelemästä, kuinka hoitajat ja lääkärit tietävät minut nimeltä. Kyseisellä lääkärilläkään en ole käynyt kuin pari kertaa aiemmin, mutta niin hän vaan muisti. Ja muisteli sitäkin ääneen minulle, että meillä oli alkioita paljon pakkasessa. Sydäntä lämmitti.

Pääsin heti ultrattavaksi ja 10 sekunnin kuluttua lääkäri jo sanoikin, että hyvältä näyttää. Siirtopäivän sain päättää itse. Valitsin ensi viikon keskiviikon töiden takia. Päätimme lääkärin kanssa yhteistuumin, että siirretään vain yksi alkio sairauteni vuoksi. Myöhemmin voitaisiin mahdollisesti siirtyä kahden alkion siirtämiseen.  Lähdin klinikalta askel keveänä ja hymyillen. 

Matkalla sekoilimme miehen kanssa hulluilla onnentäyteisillä ajatuksilla. Kuinka hullua, että viikon päästä ajaisimme yhdessä samaa tietä takaisin kotiin, mutta meillä olisi mukana alkio. Kotimatkalla meitä olisi jo melkein kolme. Periaatteessa ja konkreettisesti. Mies ei saanut sanaa suustaan, niin innoissaan hän oli. Möläytin myös olevani melkein onnellinen. Ainakin onnellisin, mitä olen moneen kuukauteen ollut. Katsoin rakastuneena miestäni. Hänen ja meidän vuokseen olen odottanut ja kärsinyt. Pistellyt itseäni ja kärsinyt kamalasta hyperstimulaatiosta. Nyt se vihdoin palkittaisiin. Palkittaisiin edes pienellä mahdollisuudella. Ja samalla konkreettisimmalla mahdollisuudella, mitä meillä on tähän asti ollut. 

Enää kuuluu kysymys: Miten jaksan odottaa vielä viikon?! (ja sen jälkeen vielä pari, tiedetään.. :D)

Leikitellen

Fiilis on taas kohentunut huomattavasti viime viikosta. Viikonloppuna koin pieniä romahduksia, mutta kokonaisuudessaan viikonloppu oli oikein rentouttava. Odotan innolla ultraa, lasken jo tunteja siihen. Tätähän hetkeä ollaan taas kuukausi odoteltu.

Miehen kanssa tuli taas puijailtua toisiamme "kuukauden päästä" -leikillä. Tätä on leikitty aina jokaisessa uudessa hoitokierrossa. Sanoin melkein naurahtaen, että mitäs jos oonkin kuukauden päästä raskaana.. Mies siihen totesi että hei, meinasin juuri miettiä ääneen samaa! Molemmat hörähti päälle ja vaihdettii aihetta. Mikäs siinä, pidetään nyt rutiineista kiinni :D Ja samalla pidetään tällä leikillä toivoa yllä.
Miehen raskausmiettimisestä loisti tällä kertaa maltti ja pieni epävarmuus. Kovasti on muuttunut haaveilu kahden viimeisen vuoden aikana. Kaks vuotta sitten hihkuttiin, kun ensimmäinen Clomikierto alko. Silloin olisi halunnut kuuluttaa koko maailmalle, että saatan olla kohta raskaana. Nyt tää toiveikkuus on todella maltillista, jopa vaiettua. Itse olen pessimistisöinyt jo pitkään, tänään näin sen miehessä ensimmäisen kerran.

Tällä hetkellä koen kuitenkin olevani taas toiveikas. En vähän, en erittäin paljon vaan ainoastaan toiveikas. Ja se riittää.

Jatkopohdintaa

Tänään oon pyöritellyt päässäni ajatusta, joka iski mieleeni aivan yllättäen. Nimittäin hoitotaukoa. Pääkoppa sanoi hiljaisen hetken tullen mulle, että lopeta hetkeksi. Tän vuoden puolella hoitotaukoja ei kannata pitää, koska mahdolliset lääkehankinnat menis vielä tän vuoden loppuun saakka lääkekaton piikkiin. Pieni säästö on säästö sekin tässä velkahelvetissä. Jotenkin oon nyt asennoitunu painaan siirtoja täydellä vauhdilla vuoden loppuun asti.

Ehkä aamulla herätessäni en oo enää samaa mieltä, mutta tän hetkinen mieliala huutelis hoitotaukoa. Oon todella väsynyt ja stressaantunut, masentunut ja ahdistunut. Tuntuu, että kroppakin käy aika kovilla kierroksilla kaikkien syömieni lääkkeiden jälkeen, joten tauko voisi tehdä kropallekin hyvää.  Toisaalta oon kyllä kokenut välikierrot ihan täytenä tuskana, joten mietityttää, miten osaisin asennoitua hoitotaukoon. Tottuisiko hoidottomaan elämään, kun sitä tarpeeks kauan eläis? Ehkä samalla saisin tästä omasta elämästäni vähän enemmän irti. Odottavan aika on pitkä -sanonnan keksijä ei oo ehkä tiennyt mistä puhuu. Dude, you know shit.

Hoitotaon kanssa riitelee kyllä muutama asia. Olemme päättäneet henkilökohtaisista syistä, että jos lapsi on tullakseen, sen pitäisi parin vuoden sisällä tulla. Muuten elämme kahdestaan loppuelämämme. Punktiokin on jo tehty, ja pakkanen on täynnä alkioita, joten en tiedä mikä järki olisi heittää hanskat tiskiin.

Kovasti oon miettinyt meidän pakkasessa olevia alkioita. En voi olla kuvittelematta sitä tunnetta, kun saan vihdoin yhden pienen täplän kohtuuni. Mitä tunteita silloin mahtaa pyöriä mielessä, en voi kuin kuvitella. Siellä se yksi tuleva siirrettävä puhaltelee huurrepilviä pakkasessa ja odottelee, koska haemme hänet kyytiin. Pieniä ihmisenalkuja, minun ja miehen alkuja, meidänalkuja.

Säätiedotus

Eilen oli taas tosi vaikee päivä, mutta suurimmaks osaks johtuen siitä, että olin kuoleman väsynyt. Olin nukkunut edellisenä päivänä huikeat 5 tuntia ja päivä meni ihan sumussa. Tuntui, että kaikki kaatuu päälle. Tiedättehän sen tunteen, kun on todella väsynyt, ja ihan joka asiasta (ja varsinkin vastoinkäymisestä) alkaa itkukohtaus?

Illalla nuokuin sohvalla ja odotin säätiedostusta tv:stä, jotta tietäisin varautua oikealaisella vaatekerroksella seuraavana päivänä töihin lähtöön. Säätiedotus alkoi ja meteorologina kaunis viehkeä nainen. Sain seurattua muutamien hassujen sekuntien ajan selostusta, kunnes meteorologi kääntyi sivuttain kameraan. Jäin tuijottamaan kuin maaninen naisen vatsanseutua.

"Onks toi raskaana?! Tekeekö mekko vaan vaikutelman pyöristyneestä vatsanseudusta, vai onko hän raskaana? Hän pitää kättä koko ajan mahansa edessä, ihan kuin yrittäisi peitellä vatsaansa.. Vai pitääkö hän sitä niinkun meteorologit yleensäkin, niillähän on toi nappi kädessä.. Ei, ihan kun hän pitäis kättä tossa tahallaan! Ei, kuvittelenko vaan, jos toi mekko onkin tollasta vähän jäykempää kangasta, joka ei laskeudu? Miten en oo ennen huomannu, että toikin on nyt raskaana! Onkohan jo monennellakin kuulla.. Siirtäis nyt ton käden!"  

En kuullut alun jälkeen sanaakaan huomisesta säästä, koska tuijotin naisen mahan seutua koko ajan ja mietin kuumeisesti, onko nainen raskaana. Vasta jälkeenpäin tajusin, kuinka sairas tuo hetki oli, ja kuinka vahvasti se vei mukanaan. Äimistelin suu ammollaan ja silmät sirrillään, että onko hän nyt raskaana vai ei. Jälkeenpäin olin todella hämilläni reaktiostani, mikä mind fuck!

No, lähdin tänään töihin kamalalla kiirellä, ilman sateenvarjoo tietenkin. Ulkona vastaan otti kaatosade ja sain viettää osan päivistä märissä vaatteissa. Seuraavalla kerralla laitan silmät kiinni ja ainoastaan kuuntelen säätiedotuksen.

Itku pitkästä surusta

Muistelin teinivuosiani. Tietynlainen angsti ja alakulo taitavat kuulua joka teinin luonteeseen, ja muistelen olleeni itsekin siihen taipuvainen. En ole mikään suuri itkeskelijä -tyyppi, ja nuorempana sain melkein keksiä syitä itkemiselle. Tietyin väliajoin kaikki tilanteet ja tunteet purkautuivat isona itkukohtauksena. Itku toimi itselläni silloin ikään kuin puhdistajana, ja itkemisen jälkeen olo oli tyyni. Nykyään tuntuu, että suurentelin asioita isommaksi, mitä ne olivat. Vain siks, että halusin olla alakuloinen. Myöhemmässä teini-iässä surin, kun en löytänyt seurustelukumppania hetkeen. En miettinyt mitään muuta, kun että en löydä itselleni kumppania loppuelämäkseni.

No, löysin kuitenkin elämäni rakkauden paljon aikaisemmin, mitä olin kuvitellut. Tiesin mieheni tavattuani, että hän on "se". En ollut enää alakuloinen, en ollut surullinen. Olin onnellinen enkä tehnyt muuta kuin rakastin koko sielullani ja ruumiillani. Oli hätkähdyttävää sanoa olevansa onnellinen. Sitten tuli lapsettomuusdiagnoosi.

Lapsettomuus- ja pco -tuomion saatuani tajusin vasta, mitä on aito suru. Vaikka on tietyllä tavalla hienoa tajuta mitä aito suru on, niin toisella tavalla ei todellakaan. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan tällaista surua. Tää suru on täysin erilaista, mitä oon ikinä tuntenut. En oo tiennyt, että ihminen voi surra näin paljon, mutta pysyä silti jotenkuten kasassa. Välillä en koe olevani kasassa, mutta loppuen lopuksi olen, koska olen selvinnyt joka iskusta kasvoihin ja joka pettymyksestä tähän asti. Tää suru on pitkäkestoista, välillä todella tappavaa ja välillä vähän vähemmän tappavaa. Tää ei oo kuitenkaan mikään yks isku kasvoihin, mistä selviää ajan kanssa. Suru on koko ajan läsnä. Pakkopaita sydämen ympärillä, joka ahdistaa toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän. Koskaan sen soljet ei aukea. Suurin vaikeuteni on nykyään oppia elämään tän surun kanssa, ja oppia hyväksymään se suurimmaks osaks elämääni.

Terveisiä klinikalta

Eilisen päivän alakulo jatkuu edelleen. Tilannetta ei auttanut tippaakaan se, että postiluukusta kolahti lasku edellisen kierron ensimmäisestä ja samalla ainoasta ultrasta. 91,50€:n summa komeilee laskun lopussa. Ensin meinasin alkaa itkeä, sitten valtava raivo valtas mut. Mistä tässä nyt sit maksetaan melkein satanen? Siitä, että mun kohdalla lähdettiin täysin vääränlaiseen hoitokiertoon. Siitä, että stressasin koko lomamme ajan ja valvoin öitä miettien, tuleeko ovulaatio. Voi raivo! Mieskään ei varsinaisesti riemusta hyppinyt, kun näytin laskun. Nyt pystyn iloitsemaan meneillään olevasta hoitokierrosta entistä vähemmän, koska pöydällä oleva lasku verottaa uuteen keskittymistä. Toivotaan, että tää raivo tasoittuu edes hitusen huomiseksi.

Parin vuoden ajan naapurissamme on asunut vähän omituinen pariskunta. Muutaman kerran olen tullut kirosanat hampaiden välissä sihisten kotiin, sillä naapurin rouva ei vastaa ja katselee maata, jos hänelle moikkaa. Huomasin heidän menneen kuukauden meitä ennen naimisiin. Tänään näin heidät lastenvaunujen kanssa. Kasvoillaan niin leveät hymyt, että pelkäsin suupielten repeävän. Sillälailla sitten niin. Muut menee kyllä naimisiin ja saa lapsia, me istutaan täälä sohvalla, kun hoitokierrot menee hukkaan tai epäonnistuu. Vilkutellaan perään, kun muut lähtee hymyssäsuin kohti elämää. Koska se elämä vois koittaa meillekin? Tällä hetkellä kun en voi todellakaan sanoa eläväni.

Kun mikään ei riitä

Nyt pitäis olla hyvä fiilis. Tätä hetkee ja kiertoo oon odottanu muutaman viimesen kuukauden. Kaikki on edessä, selvisin punktiosta ja nyt on edessä ensimmäinen PAS, ensimmäiset oikeet piinailut.
Mutta se ei tunnu riittävän mulle. Aina löytyy uusi "mutta". En taida ikinä pystyä oleen onnellinen, mulle ei taida riittää oikein mikään. Mahtaakohan sekään riittää, jos joku kaunis päivä tikkuun piirtyykin kaks viivaa? Riittääkö sekään, jos saan joskus oman lapsen syliini? Varmasti riittää, mutta samalla pelkään, että lapsettomuus on jättäny muhun niin syvät arvet, ettei tätä pysty unohtamaan. Maanpäällinen helvetti, kauhuskenaario, painajainen.. you name it. Tässä tilanteessa en olis ikinä itseäni kuvitellut. Koko sairaushistoriani oli jo lapsettomuusdiagnoosia ennen liian värikäs, tätä en olisi todellakaan enää kaivannut. Koko tilanne on niin utopinen, että välillä huomaan haukkovani henkee. Tää tilanne on liian totta.

Tänään oon saanu pieniä itkukohtauksia, kun oon miettiny tilannettamme. 2,5 vuotta yritystä napsahtaa mittariin huomenna, kun kalenteri kääntää sivunsa syyskuuhun. Oon katkera, surullinen, raivoissani, epäuskoinen. Tässä kuussa luukusta kolahtaa taas yli 800 euron lasku, siitähän se riemu taas repee. Millä siitä selvitään?

Juteltiin eilen miehen kans viinilasillisten ääressä tästä tilanteesta jälleen kerran. Mies se porskuttaa edelleen eteenpäin optimistisuuspotkurillaan. Kun sanoin hänelle ahdistavia mietteitäni, hän alkoi miettiä mitä kaikkee tehdään, kun meillä on lapsi. Itse pyörittelen päässäni alkioita ja niiden mahdollisuuksia, miehellä oli melkein vauva jo sylissä. Absurdia, mutta siksi juuri häntä rakastan. Hän kertoi, ettei usko hetkeäkään, ettei me saatais lasta. Hän tuntui olevan täysin varma, että oon kohta raskaana. Ihan kiva, mutta oon kuullu tota lausetta nyt 2,5 vuotta.

Vuoto melkeinpä loppui jo, en voi ymmärtää kuinka niukat omat kuukautiseni nykyään on! Progynovaa on eilisestä asti mennyt se 3 nappia päivässä, oon melkein jo tottunut taas tähän nappidraamaan. Vielä kun pääsisin eroon tästä vellovasta itsesäälistä.

Kp 1, 1. PAS

Miks musta tuntuu, että oon kirjottanu ton tyyppisen otsikon ennenkin?! :D No nyt voin sanoo todellisen kp 1:en olevan täällä! Ja samalla myös todellisen ensimmäisen PAS:n! Kirjaimellisesti äsken pyyhkäisin uuden kierron käyntiin: monen päivän tuhruttelun sijaan pääsin vessareissulla näkemään rehellistä vuotoa. Aina se jaksaa yllättää, oma kroppa siis. Monesti negatiivisesti, mutta hyvä että edes muutaman kerran vuodessa positiivisesti :)

Oon niin fiiliksissä tästä, että eilinen msennuskausi ei päässyt nostamaan päätään kuin inan. Huomenna aloitan siis Progynovat. Niitä on tarkoitettu 3tabua/pvä, mahtaako olla väliä, että ottaako ne kerralla vai yks aamulla, yks päivällä ja yks illalla?

Tervetuloa kp 1! Miten jaksankaan iloita oikeista kuukautisista näin, melkein ihan herkistyn :') vaikkei kroppa taaskaan saanut raskautta aikaiseksi, on tämäkin jotain, eikö kamut? :)

Vajoaminen

Sieltä se taas tulee. Ei, en tarkoita uutta kiertoa vaan masennuskautta. Pari kertaa oon pidätelly tänään itkua, ja lapsettomuus on pyörinyt koko päivän mielessä. Jopa töissä. Tänään töissä jouduin tuijottelemaan yhtä kaunista vauvamahaa 15 minuuttia, mutta aika tuntui tunnilta. Asiakas keskusteli työkaverin kanssa, eikä asiakas nähnyt minua. Enkä minä hänen kasvojaan. Mutta vauvamahan näin. Eihän mun pakko ollut tuijotella mahaa, mutta minkäs teet? Katselin kauniisti pyöristynyttä kumpua niin kateellisena, että meinasin vajota maan alle. Tuleva äiti silitteli mahaansa ylpeänä. Kuinka kateellinen olinkaan hänen mahastaan. Katselin sitä kuin maailman kahdeksatta ihmettä.
Työpäivän jälkeen olin väsynyt. Henkisesti niin väsynyt, etten jaksanut kuin nukahtaa.

Tuhruttelu jatkuu edelleen ja meinaa viedä järkeni. Oon nyt vasta tajunnu omasta kierrostani jotain. Tarkoitan siis niitä kiertoja, joissa on tän vuoden aikana (en muista viime vuoden kiertoja) saatu ovis aikaseks ja oon "saanu" oikeet kuukautiset. Parin inssin jälkeen ja nyt tässä kierrossa tuhruttelu on alkanu jo mooonta päivää ennen, kun vuoto on kunnolla päässyt alkamaan. Tää asia varmaan pitää tuoda esille, kun seuraavan kerran astelen klinikalle. Kertokaa enemmän tietävät, mistä tässä on kyse? Vai "kattaako" lääkkeellinen kierto lääkkeet (siirron jälkeen) myös tiputtelun aiheuttajaan? Olisko tässä tiputtelussa syy siihen, miks raskaus ei oo alkanut..